
Tänään vietämme Suomessa kansallisrunoilijamme Eino Leinon päivää. Samana päivänä liput liehuvat saloissa myös runon ja suven kunniaksi. Puhumamme ja kirjoittamamme suomi on nykyisin aivan erilaista, kun se oli Leinon laatiessa omia mestariteoksiaan.
En liene ainoa suomalainen, joka äityy silloin tällöin ihmettelemään jonkin sanan täysin uutta käyttötapaa puhutussa tai kirjoitetussa kielessä. Voi myös olla, että jotakin sanaa käytetään sellaisessa yhteydessä, joka synnyttää aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin sanan käyttäjä on tarkoittanut.
Viimeisin tällainen sana on minulle ollut sana kestävä. Luin isosta, lehden koko etusivun täyttävästä mainoksesta termin kestävä matkailu. Jäin miettimään, millaista sellainen matkailu oikein on.
Kestääkö se ajallisesti kauan? Päättyykö oikein kestävä matka ikinä? Hiihdetäänkö kestävällä matkalla yks’ öisiä jäitä pitkin, kuin konsanaan Jaakko Tepon laulussa? Tarkoittaako kestävä matkailu sitä, että pariskunta jaksaa istua satoja kilometrejä samassa kuumassa autossa? Voiko matka kestää liian kauan ja jos voi, onko se silloin kestävää?
Todennäköisesti kestävällä matkailulla tarkoitettiin tuossa mainoksessa sitä, että matkanteko on luonnon ja ilmaston kannalta kestävää. Luulen kuitenkin, että tuo termi on harhaanjohtava. Matka vaatii – tehtiinpä se millä menopelillä tahansa – aina kulutusta ja luonnonvarojen käyttämistä.
Kaikista kestävin matka on se, joka jätetään tyystin tekemättä.