Metsäpatruunoiden perintö hyödyttää yhä suomalaista yhteiskuntaa

Torstai 13.11.2025 klo 9.25

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ei ollut vielä olemassa tasavaltaa nimeltään Suomi. Yhteiskunnan taiteelle, tieteelle ja muulle kulttuurille myöntämä rahoitus oli vähäistä. Valtiovallan kiristyvän taloustilanteen vuoksi olemme palaamassa samanlaisiin aikoihin: apuun toivotaan taas varakkaita, sivistyneitä ja anteliaita tukijoita takaamaan taiteen ja tieteen tekijöille leipää, ja samalla kaikelle kansalle sen kipeästi tarvitsemia sirkushuveja. 

Pauliina Susi kirjoitti helmikuussa 2025 Kirjailija-lehteen mielenkiintoisen artikkelin noista mesenaateista. Juttuaan varten hän oli löytänyt erään kirjallisuuden tukijan, joka sattumoisin on itsekin kirjailija. Yksi mahdollisuus löytää  rahoitusta omalle, sydäntään lähellä olevalle hankkeelle ovat netissä tehtävät vastikkeelliset joukkorahoituskampanjat. 

Sana mesenaatti on ymmärtääkseni peräisin kaukaisen Rooman ajoilta. Keisari Augustuksen neuvonantaja Gaius Maecenas tarjosi rahallista ja henkistä tukeaan Horatiuksen ja Vergiliuksen kaltaisille runoilijoille. Noiden kahden herran tuotoksia luetaan edelleen. Myös heidän mesenaattinsa jäi historiankirjoihin.  

Suomessa oli runsaat sata vuotta sitten lukuisia yhteiskuntaa henkisesti hyödyttänyttä työtä tukeneita rahamiehiä ja -naisia. G.A. Serlachiuksen merkitys Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden tukijana tunnetaan ja tunnustetaan, samoin Antti Ahlströmin panos esimerkiksi kotimaisen näyttämötaiteen ylös ajamisessa. Mutta heidän lisäkseen oli vielä monia muitakin. 

Kirjoitin ensi keväänä ilmestyvästä Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjastani tiedotteen hankettani tukeneelle Metsämiesten Säätiölle. Se löytyy täältä. Kirjaa työstäessäni havahduin huomaamaan, kuinka suuri merkitys noilla oman aikansa merkkihenkilöillä on edelleen tämän yhteiskunnan henkisen elämän vireydelle. Heidän perustamiaan ja rahoittamiaan rahastoja on olemassa paitsi Suomen Kulttuurirahaston alaisuudesta, myös heidän omalla nimellään. Rahastojen käyttökohteet vaihtelevat taiteesta lääketieteeseen, pienviljelykseen ja markkinointiin. 

Kenenkään käärinliinoissa ei edelleenkään ole taskuja. Viisaasti sijoitettu raha tuottaa toisinaan kauan näkyviä, vaikuttavia ja hyvää mieltä tuottavia tuloksia. Se kannattaa myös nykyajan uusien mesenaattien muistaa.

#MMS

Muistopuheen laatimisen vaikeudesta

Sunnuntai 2.11.2025 klo 8.58

Olen viime aikoina joutunut/päässyt muutamaan kertaan miettimään sanoja, joilla muistetaan siunaus- tai muistotilaisuudessa edesmennyttä vainajaa. Sopivien sanojen valitseminen laittaa aina miettimään sitä, kuinka hyvin me todellisuudessa tunnemme toistemme ajatuksia ja tekojemme takana olevia elämänkokemuksia.

Sanotaan, että ihminen on kokonaisuus. Siihen laskettaneen ainakin ihmisen fyysinen olemus, käytös, puheet ja tiedossa olevat mielipiteet. Noita fyysisiä osasia kuvataan harvoin muistopuheissa, tai niitä ilmaistaan kiertoteitse: hän oli kova työmies tai -nainen. Tulevaisuudessa noidenkin kuvailujen käyttäminen vähenee, koska bittiaikana töistämme ja tekemisistämme jää yhä vähemmän jälkiä maan kamaralle sitten, kun olemme poissa.

Vainajan tekemistä töistä on sinänsä helppoa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Yleensä tilaisuudessa läsnä olevat tietävät, mitä edesmennyt teki elääkseen ja sai aikaan. Ne asiat ovat tavallaan turvallisia ja neutraaleja esille nostettaviksi. Harvalla tilaisuuden läsnäolijalla on kanttia nousta seisomaan väittääkseen vastaan: ei se noin mennyt! Ei se sitä tehnyt, minähän sen tein! Ne sanat säästetään muistotilaisuuden jälkeisiin puheisiin.

Edesmenneen luonnetta voi kuvata muutamin sanoin, etenkin jos sen voi tehdä positiivisilla sanoilla. Oliko hän lempeä, oikeudenmukainen, suora tai peräti avulias ja lämminsydäminen? Jokaisessa meistä on kuitenkin monia puolia. Kuinka kuvata niitä muita, vähemmän positiivisia puolia muutamilla sanoilla, vaiko jättää ne kokonaan pois?

Elämän erilaiset käänteet ovat muistolauseiden peruskauraa: vanhemmat, lapsuus, käydyt koulut, työura, harrastukset, luottamustoimet, avioliitto, isäksi tai äidiksi tuleminen, leskeytyminen. Niistä me jäljelle jääneet tiedämme yleensä vain toteutuneet asiat. Oman elämänsä joskus jyrkistäkin käännekohdista harva tietää etukäteen.

Olisi mielenkiintoista tietää ne ajatukset ja pohdinnat, joiden tuloksena edesmennyt teki omaa elämänkulkuaan koskeneita ratkaisuja tai jätti ne tekemättä. Nykyään ihmisiä suositellaan kirjoittamaan ylös viimeinen tahtonsa siitä, miten hän haluaa fyysistä kehoaan kohdeltavan kuolemansa jälkeen, tuhkataanko se vaiko haudataan, ja tehdäänkö elinluovutustestamentti vaiko ei.

Ihmisen unelmista, haaveista ja toiveista jää yleensä jäljelle vain toisen käden tietoa. Ehkä olisi hyvä suositella myös jokaista tekemään itselleen vähän erilainen ansioluettelo. Edesmenneen itse itselleen laatima muistokirjoitus voisi nostaa esille aivan erilaisia näkökulmia.

Puhukaamme Suomi yhdessä nousuun!

Torstai 16.10.2025 klo 11.40

Maamme taloutta mittaavat tunnusluvut ovat näyttäneet jo jonkin aikaa huonoilta. Supistukset, menoleikkaukset, kohonneet elinkustannukset ja yleinen epävarmuus ovat näkyneet itse kunkin kukkarossa ja toiminnassa. Valtaa pitävien suilla meille kuitenkin vakuutellaan, että nousu on jo näkyvissä. Kuinka siis itse kukin voi kääntää negatiiviset asiat mielessään positiivisiksi? Yritetään!

Työttömien määrä hipoo ennätyslukuja

Suomi tarjoaa juuri nyt koti- ja ulkomaisille sijoittajille nopeasti, paljon ja osaavaa työvoimaa erilaisten uusien yritysideoiden toteuttamiseen. Kannattaa toimia nopeasti – parhaat viedään päältä!

Työttömyys lisääntyy myös korkeasti koulutettujen joukossa

Kuukausi, päivä tai edes tunti niin sanotuissa paskaduuneissa avartaa näkemyksiä yhteiskunnan ja työmarkkinoiden toiminnasta. Kokemus lisää ymmärrystä erilaisista ihmisryhmistä ja antaa sellaisia ihmiskontakteja, joita et kenties koskaan muuten saa. Kannattaa kokeilla, vaikka ilman palkkaa!

Lompakossa ja tilillä on vähemmän rahaa kuin ennen

Ihmiskunta kuluttaa rajallisia luonnonvaroja enemmän kuin on kestävästi mahdollista. Voit olla ylpeä itsestäsi joka kerta, kun poistut kaupasta tyhjin käsin: juuri Sinä voit olla se ratkaiseva tekijä, joka pelastaa meidät kaikki! Seteleistä tai maksukorteista pullisteleva lompakko pilaa sitä paitsi nopeasti housujen ja pikkutakin istuvuuden.

Tietotekniikka ja tekoäly korvaa tulevaisuudessa yhä enemmän ihmisiä työpaikoilla

Lisääntyvä vapaa-aika luo suomalaisille uusia mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Löydä sisäinen taidegraafikkosi: siihen tarvitset vain lyijykynän tai palan paperia. Pian voit myös toteuttaa edullisesti todellisen survival-matkan: heikot syysjäät ovat aivan kohta täällä.

Tutkimukset todistavat, että olemme liian lihavia, liikumme liian vähän ja syömme epäterveellisesti

Kun pysyt omalla kotisohvallasi, et liukastu huonosti hiekoitetulla jalkakäytävällä, eikä hiekkaa kantaudu kengissäsi eteiseen. Kukaan ei käy poissa ollessasi varastamassa kotiomaisuuttasi. Jos vorot tai ulosottomiehet tulevat vieraisille kotona ollessasi, eivät he varmasti vaivaudu nostamaan sinua ylös rakkaalta sohvaltasi viedäkseen sen altasi.

Edessä on vielä kaksi kuukautta aina vain pimeämpää syksyä ja alkutalvea

Sinun ei tarvitse investoida ihonhoitotuotteisiin, meikkeihin tai muihinkaan hygieniatuotteisiin. Kukaan ei huomaa pieniä kauneusvirheitäsi tai omituista ominaishajuasi marraskuussa, kun räntä räpsii vasten naamaa ja jokaisen vastaantulijan mieli palaa jo halusta omalle rakkaalle kotisohvalle.

Metsän omistamisessa suhdanteet nousevat ja laskevat

Tiistai 7.10.2025 klo 8.15

Olen ollut tavalla tai toisella metsänomistaja 1980-luvulta lähtien. Tänä aikana olen nähnyt sekä hyviä puukauppavuosia että sellaisia, joina kauppa ei tunnu käyvän ollenkaan. Pitkähkö kokemus erilaisista suhdanteista tuo rauhallisuutta raakapuumarkkinoiden muutosten seuraamiseen.

Maaseudun Tulevaisuuden toimittaja oli nähnyt erääseen metsänomistajien nettifoorumiin laittamani kysymyksen, miltä talvikorjuukelpoisten ensiharvennusten markkinat näyttävät eri puolilla Suomea. Kysymykseeni sain kimmokkeen omasta kokemuksestani: elokuulla tekemäni leimikko, jossa on suhteellisen runsaasti poistettavaa harvennuspuuta, kirvoitti vain yhdeltä puunostajalta hintatasoltaan heikon ostotarjouksen. Kolme muuta vastasi kohteliaasti, ettei kohde sovi tällä hetkellä heidän osto-ohjelmaansa. 

Toimittaja soitti ja kysyi, saisiko hän lainata kokemustani artikkeliinsa. Puumarkkinoiden hyytyminen ei tullut minulle yllätyksenä. Lauhan edellistalven jäljiltä yhtiöillä lienee vielä runsaasti ostettuja talvileimikoita pystyssä. Herra Trumpin tullisodan luoma epävarmuus maailmanmarkkinoilla yhdistyneenä dollarin kurssin heikkenemiseen sotkee sekin tilannetta. 

Meillä kotimaassa ja muualla Euroopassa Ukrainan sota ja yleinen heikko usko oman talouden kehittymiseen estää ihmisiä tekemästä asuntojen kaltaisia isoja hankintoja. Entä mikä lie vaikutus sillä, kun Venäjän raakapuuvienti suuntautuu Euroopan sijaan Kiinaan ja muualle?

Olen yrittänyt hoitaa omissa metsissäni nuoret metsät ajallaan. Se tarkoittaa, etteivät leimikkoni nuoret puut ole menettämässä yhteyttäviä latvojaan ylitiheyden tähden vielä muutamaan vuoteen. Toivottavasti maailman tilanne, ja usko tulevaan on jo paremmalla tolalla vuonna 202X... 

Fossiilisten raaka-aineiden korvaaminen ekologisesti, taloudellisesti ja myös turvallisuuspoliittisesti kestävämmällä puulla ja muulla biomassalla ottaa näinä epävarmuuden aikoina takapakkia. Se harmittaa yksityisenä metsänomistajana samoin kuin se, jos pian koittava talvi onkin taas kunnon pakkastalvi paksuine, maan pintaa korjuuvaurioilta suojaavine hankineen. 

Harmi on sekin, jos puunkorjuu- ja muilla metsäketjun yrittäjillä työmaat hiljenevät. Tekeviä käsiä ei totisesti ole maaseudulla enää liikaa. Puukauppa- ja metsätyörahoilla käydään tänäkin päivänä monessa perheessä ruoka- ja muilla tärkeillä ostoksilla. Etenkin haja-asutusalueiden liike-elämälle ja kunnallisille palveluille ne killingit ovat ratkaisevan tärkeitä. 

Kannatan luonnonsuojelua. Aivan samoin kannatan ihmisten elinmahdollisuuksien suojelemista siellä, missä he asuvat ja haluavat olla. Suhdanteet tulevat ja menevät. Uskallan silti uskoa, että palstani puut aloittavat yhteyttämisensä ja kasvunsa myös ensi keväänä siitä uudesta latvakasvaimesta, mihin se viime kesänä päättyi 

Mielikuvitus on kriiseissä usein pahin vihollisemme

Perjantai 26.9.2025 klo 9.50

Mielikuvitus, eli kyky yhdistellä ja erotella ympäröivästä maailmasta tulevia ärsykkeitä ja havaintoja päässään uudella tavalla on ollut ihmiskunnalle välttämätön taito. Nyky-Venäjän aggressiivinen toiminta, ja siitä seuraava informaation tulva haastaa kykymme estää sitä lähtemästä laukalle.

Lähes jokainen asevelvollisuutensa suorittanut mies tai nainen joutui luullakseni jossakin vaiheessa palvelustaan vartioon eli ”väijyyn” pimeään suomalaiseen metsään. Omalta kohdaltani muistan, kuinka jossakin sotaharjoituksessa jokainen pimeästä kuulunut risahdus ja rasahdus hätkähdytti, katajien hahmot muuttuivat sen vastapuolen hiiviskeleviksi tiedustelijoiksi. Olen lukenut sodan käyneiden miesten muistelmia samasta aiheesta. ”Nikkelivarmistuksen” ampuminen vain varmuuden vuoksi etumaastoon ei ollut ollenkaan harvinaista.

Lentokenttien yllä lentävät tuntemattomat droonit, katkeilevat sähkökaapelit, itärajan lähellä tapahtuva GPS-häirintä ja muut oudot tapahtumat ovat tulleet sitten helmikuun 2022 osaksi uutismaailmaa. Ajatus sodan mahdollisuudesta myös meidän elinaikanamme on väkisinkin noussut ajatuksiin. Nykyistä rauhan tilaa on kestänyt maassamme jo noin 80 vuotta. Historiaa taakse päin katsoessa se on harvinaisen pitkä aika.

Joskus tulee toki miettineeksi, onko kaikilla ihmisillä mielikuvitusta. Tämä koskee etenkin niitä kansojensa johtajia, jotka lähettävät nuoret miehensä räjähtämään kappaleiksi, palamaan kuoliaiksi tai silpoutumaan lopuksi elämäänsä invalideiksi aina vain uusien sotien taistelukentille.

Ainakin minusta näyttää siltä että mielikuvituksella tai sen puuttumisella on usein ollut sormensa pelissä myös sotien syttymisessä. Puolaan syyskuun alussa 1939 hyökännyt Adolf Hitler ei osannut kuvitella, että Ranska ja Englanti lunastaisivat tuolle maalle antamansa lupauksen julistaa sota Saksalle. Ilmeisesti Vladimir Putinkin – saamansa informaation perusteella – kuvitteli, että Ukraina antautuisi muutamassa viikossa hänen panssaroiduille sotajoukoilleen.

Drooneilla, ja kaikenlaisilla muilla vempeleillä leikkiminen toisten valtioiden alueella perustuu sekin suurelta osin mielikuvitukseen. Niiden käyttäjä kuvittelee noiden valtioiden tulevaa käyttäytymistä, ja päivittää omia laskelmiaan sen mukaan. Noiden toisten valtioiden johto joutuu kuvittelemaan, mitä sitten tapahtuu, jos me emme reagoi mitenkään.

Elämme vaarallisia aikoja. Useampi kuin yksi sota on syttynyt vääristä kuvitelmista vedetyistä onnettomista johtopäätöksistä.

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Ann-Christin Antell aloittaa Haminan syksyn kirjailijakahvilat

Keskiviikko 27.8.2025 klo 8.08

Haminan kaupungin kirjastopalvelut järjestää tänäkin syksynä neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17.00-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on tänäkin vuonna kunnia haastatella hyvin erilaisten kirjojen tekijöitä.

Vierailujen sarjan aloittaa 16. syyskuuta turkulainen kirjailija Ann-Christin Antell. Hänen kolmiosainen, historiallista romantiikkaa edustava Puuvillatehdas-sarjansa on ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys. Sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Tänä vuonna ilmestynyt Valkea lilja aloittaa uuden, turkulaisen Adelin perheen lahjakkaista tyttäristä kertovan sarjan.

14. lokakuuta Kasper-salissa tutustutaan lastenkirjan kirjoittamisen ja kuvittamisen maailmaan, kun haastateltaviksi saapuvat haminalaiset Varpu Eronen ja Tuukka Sandström. Heidän kuusi yhteistä lastenkirjaansa ovat saaneet kiitosta kauneudestaan ja nokkeluudestaan. Tänä vuonna ilmestynyt Kärppähässäkkä on villi ja vauhdikas runokirja.

Marraskuun 18. päivän vieras on kotkalaislähtöinen Raija-Sinikka Rantala. Hänet tunnetaan paitsi monipuolisena kirjailijana, myös ansioituneena teatterijohtajana ja -ohjaajana. Hänen kuudes romaaninsa, tänä vuonna ilmestynyt Elli pohjautuu Vehkalahdella vuonna 1880 syntyneen, ja Helsingissä vuonna 1962 kuolleen näyttelijä Elli Tompurin värikkääseen elämäntarinaan.

Kauden kirjailijavierailut päättää 9. joulukuuta Suomen Tietokirjailijat ry:n myöntämän vuoden 2024 Tietokirjapalkinnon viime vuonna saanut savitaipalelainen kasvitieteilijä ja luontotoimittaja Seppo Vuokko. Yleisradion Luontoillan alkuperäiseen asiantuntijaraatiin yli 30 vuoden ajan kuulunut Vuokko on julkaissut useita teoksia, joista viimeisimpänä kolumnikokoelma Metsäläisen mietteitä viime vuonna. Hänet tunnetaan aktiivisena, innostavana ja kantaa ottavana suomalaisen luonnon seuraajana.

Lainauskorvaus on kirjailijalle elintärkeä tulolähde

Tiistai 19.8.2025 klo 7.36

Viime vuosi oli tilastojen valossa hyvää aikaa yleisten kirjastojen kävijä- ja lainausmäärille. Painettujen kirjojen lainausmäärä nousi useilla prosenteilla. Niitä lainattiin kirjastoista yhtä paljon viimeksi vuonna 2005. Jokaisesta lainatusta kirjasta kilahtaa muutama roponen kirjailijan tilille.

Lainauskorvauksia kirjailijoille jakava Sanasto tilittää niitä meille seuraavan kerran lokakuussa. Sanaston nettipalvelusta kukin saaja voi jo tarkastaa omien kirjojensa viimevuotiset lainausmäärät. Minullakin on näköjään useita tuhansia syitä kumartaa kirjojeni lukijoille. Nöyrät kiitokset!

Tilille kilahtava raha toki lämmittää – sitä herkkua kun työkseen kirjoittava saa nauttia harmittavan harvoin. Melkeinpä suuremman ilon tuottaa kuitenkin havainto siitä, kuinka yleinen kirjasto jatkaa kirjojeni elinaikaa useilla vuosilla. Se jos mikä on sitä oikeaa ajatusten jakamista, jalostamista ja kiertotaloutta.

Edellinen oma kirjani, nuoren Urho Kekkosen elämästä Kajaanissa ja Haminassa sisällissodan aikana kertova romaani Tämä Nuori maa ilmestyi vuonna 2022. Hyvin sekin näkyy viihtyneen lukijoiden käsissä.

Kärkipaikkaa lainauksissa piti kuitenkin jo vuonna 2017 ilmestynyt lastenkirja Isän luokse. Siitä olen iloinen: Tuon teoksen kirjoittamista mietin pitkään. Mutta kun tomera Katri ilmestyi koneeni ruudulle ratkomaan maailman ilmasto-ongelmia ihan konkreettisesti, niin se oli menoa se!

Toiseksi lainatuimpien kirjojeni listalla pääsi jo vuonna 2012 Metsäkustannuksen kautta ilmestynyt tietokirjani Metsänomistajan rahakirja. Uusien tietokirjojen myynti ei käynyt viime vuonna niin hyvin kuin ehkä toivottiin. Vähän vanhempienkin kirjojen kiertäminen lukijoilla kertoo kuitenkin että niitä edelleen tarvitaan, eikä kaikki tieto vanhene heti huomenna.

Dekkaribuumista ei kirjallisuuspiireissä ole vähään aikaan kohuttu. Oma rikoksia ratkova rikosylikonstaapelini Reijo Sudenmaa näkyy voivan edelleen hyvin: sekä Impivaara (2019), Rakkausarpia (2015) että Kasvuaikaa (2017) täydentävät lainatuimpien kirjojeni kuusikon.

Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Jaetut vertaukset ja sananlaskut ovat iso voimavara

Perjantai 25.7.2025 klo 8.48

Kirjojen lukemisen väheneminen vaikuttaa salakavalasti myös puhuttuun kieleen ja siihen, kuinka ilmaisemme ja hahmotamme tunteita ja asioita toisillemme. Ilman yhdessä jaettua kulttuuriperintöä on tosi vaikea päästä edessä aukeavan suon ylitse niin että heilahtaa.

1950-luvulta lähtien olemme saaneet kuvata raisua etenemisyritystä Väinö Linnan kapteeni Kaarnan suuhun kirjoittamalla lausahduksella suon ylityksestä. Kiitos Tuntematon sotilas-romaanin ja elokuvan, suurin piirtein jokainen suomalainen on kuullut tuon sanonnan ja pystyy hahmottamaan mielessään sen tarkoituksen. Kuten vänrikki Kariluoto sanoi: ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Kielen yhteiset vertaukset ja sananlaskut ovat tärkeitä. Asia konkretisoitui itselleni hiljattain eräällä matkailijaopastuksella. Erinomainen oppaamme kehotti meitä tukkimaan hetkeksi korvamme, jotta emme kuulisi toista ryhmää vetävän toisen oppaan seireenien laulua. Yksi ryhmästämme kysyi, mitä se sellainen laulu on. Taitava opas kertoi lyhyesti kysyjälle Homeroksen aikoinaan ylös kirjaaman tarinan seireeneistä, jotka yrittivät houkutella Odysseuksen miehiä ihanalla laulullaan luokseen.

Vanha kreikkalainen tarusto on täynnään samanlaisia, tänäkin päivänä mielikuvien rikastuttajiksi käypäisiä vertauksia. Meistä jokaisella on Akilleen kantapäämme. Omaa kaunista kuvaansa lähteestä tuijottava Narkissos tulee monesti mieleen, kun katselee ihmisten sosiaaliseen mediaan lataamaa kuvavirtaa. Damokleen miekka riippuu tälläkin hetkellä monen suurta valtaa käyttävän henkilön pään päällä, uhaten katkaista hänen menestyksensä.

Raamattu ja muu uskonnollinen kirjallisuus on täynnä arvokkaita vertauksia ja sananlaskuja. Salomonin tuomio, jossa lapsi pantaisiin tasan kahden hänestä riitelevän äidin kanssa, on vahva mielikuva. Ison Goljatin kaataneesta Davidin lingosta puhutaan vieläkin uutisissa, sillä tosin tarkoitetaan israelilaista ilmapuolustusjärjestelmää. Jeesuksen vuorisaarnan hienot opetukset – esimerkiksi toisenkin posken kääntäminen sinua lyöneelle vastustajalle – ovat jotakin, jota käytetään edelleen aivan arkisessa kielessä.

Eri aikoina luotu kirjallisuus on täynnä samanlaisia, yhteisiä mielikuvia ja kenties myös yhteistä arvopohjaa luovia sanontoja. Jää nähtäväksi, pystyvätkö tekoälyn ja algoritmien muovaama sosiaalinen media, saati nykyisin kulttuurituotannoksi luokiteltava peliteollisuus tuottamaan samanlaisia, yhtä hyvin aikaa kestäviä viisauksia.

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Nykyviihteestä on nauru usein kaukana

Perjantai 13.6.2025 klo 12.24

Televisiossa 1980-luvulla pyörinyt brittisarja Jerseyn saarella rikoksia ratkoneesta etsivä Jim Bergeracista kuului tuolloin suosikkisarjoihini. Tänä kesänä Bergerac tekee paluun Ylen ohjelmistoon uutena tulkintana. Moni asia on toisin tuolla pikkuruisella saarella.

Katsoin Yle Areenasta putkeen kaikki uuden Bergeracin kuusi jaksoa. Pääosan esittäjä Damien Molony hoitaa työnsä ihan sujuvasti. Muukin tekeminen on sarjassa hyvää brittiläistä draamaosaamista.

Koska vanhan suolan tiedetään janottavan pitkään, lainasin kirjastosta dvd:t alkuperäisen sarjan kahdelta ensimmäiseltä tuotantokaudelta. John Nettlesin suoritus alkoholismista toipuvana poliisina on edelleen rautaa, eikä Terence Alexanderin roolityö hänen velmuilevana ex-appiukkonaan jää pekkaa pahemmaksi.

Ajan kulun huomaa uuden ja vanhan version vertailussa. ”Oikeassa” Bergeracissa ei hoideta asioita suit sait sujuvasti kännykällä. Faktat löytyvät tietokoneen sijaan paperilta pahvikansioista. Autot eivät ole tuulitunnelitesteissä viritettyjä metallimöykkyjä, vaan muodoiltaan upeita avoautoja ja rättikattoisia sitikoita.

Yksi merkittävä ero löytyy käsikirjoituksista. Alkuperäisessä Bergeracissa on paljon hiljaista huumoria. Uudessa, tänä vuonna valmistuneessa versiossa yksi pääosan esittäjistä on oikeastaan Jim Bergeracin sisällään kokema ahdistus.

Kokemusperäisesti näyttää siltä että huumori ja aito nauru on kuolemassa viihteen tekemisessä sukupuuttoon. 007-elokuvien Daniel Craig on hänkin hymytön lihaskimppu verrattuna Roger Mooren kuivaan brittivitsailuun ja varsinkin Sean Conneryn skottilaiseen itseironiaan.

Ehkä viihteen tekijöiden itsesensuuri näinä Me Toon ja monikulttuurisuuden kulta-aikoina laittaa suitsia sille, millaisia sanoja uskalletaan laittaa sankarien suihin. Se on sääli. Nauru on kautta aikojen ollut sellainen maadoitin, joka on purkanut vaarattomasti turhia luuloja ja aggressioita sekä niiltä herroilta, että meiltä heidän narreiltaan.

Aleksei Osipov eli lyhyen mutta mielenkiintoisen elämän

Keskiviikko 28.5.2025 klo 8.56

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella. Se kertoo Aleksei Osipovista, Voikkaan Mannerheimiksikin kutsutusta kevään 1918 punaisten sotapäälliköstä. Kirjailijan työssä aihe valitsee monesti kirjoittajansa. Tarina Haminan Majasaareen haudatusta miehestä oli juuri sellainen.

Silmiini osui toimittaja Kirsi Partasen Ylen nettisivuille toukokuussa 2015 tekemä haastattelu silloisesta uutuusteoksestani. Sitä lukiessa mieleeni palautui monia asioita romaanin työstämisen ajalta.

Kaksi hautaa saarella -romaanin juuret juontuvat retkelle, jonka tein Majasaari -nimiselle Suomenlahden saarelle monta vuotta ennen kuin tiesin kirjoittavani Alekseista yhtään mitään. Patikoin saarella ihastelemassa sen karua luontoa, kun törmäsin nimettömään hautaan. Hauta se selvästi oli, vaikka olikin melko hoitamattoman näköinen.

Hauta unohtui, kunnes palasi taas mieleen kun luin jonkin kirjan punaisten ja valkoisten välisistä taisteluista Savon radan suunnalla keväällä 1918. Todennäköisesti kirjassa mainittiin, että punaisia tuolloin johtanut Osipov on haudattu jollekin saarelle Haminan edustalla.

Oliko se juuri se hauta? Osipov? Miksi suomalaisia johtaneella miehellä oli venäläinen nimi? Miksi hänen hautansa on saarella? Miten hän sinne päätyi, ja kuka hänet surmasi?

Olipa kysymyksessä romaani tai tietokirja, pohjatöiden tekeminen on yksi antoisimmista vaiheista sen kirjoittamisessa. Tietokoneelle, paperille ja mappeihin kertyy kaikenlaista sälää ja sekundaa, joskus myös oikeita helmiä. On varottava heittämästä mitään pois: koskaan ei voi tietää, mille pienelle yksityiskohdalle tulee olemaan käyttöä.

Romaanissani on hieman vajaat 300 sivua. Pohjatöiden kautta kertyi paljon totena pidettyä materiaalia ajasta ja ihmisistä sata vuotta sitten. Paljon jäi myös aukkoja, noita fiktiivisen tarinan kirjoittajalle välttämättömiä mielikuvittelun paikkoja. Romaanin kirjoittaja ei varmaan koskaan esitä itselleen riittävästi kysymyksiä: Miksi? Milloin? Missä? Millainen? Miten?

Olen vain 30-vuotiaana traagisesti kuolleelle Alekseille kiitollinen saamastani tehtävästä. Romaanin kirjoittajalle hän oli täydellinen päähenkilö: ristiriitainen, selvästi älykäs ja monella tavoin lahjakas, yhtä aikaa vihattu ja rakastettu ja ennen kaikkea ihminen, jonka elämä herättää paljon kysymyksiä.

Tämän artikkelin kuva on otettu eräältä Majasaaren rantakallioista. Romaanin ilmestymisen jälkeen kävin uudelleen saarella. Ehkä Aleksei seisoi Maijansa kanssa toukokuussa 1918 juuri tuolla samalla paikalla odottamassa horisonttiin ilmestyvää laivaa. Ja jännitti, tietäisikö laiva pelastumista vaiko jotakin muuta.

Elämme yhtä aikaa menneessä, nykyisessä ja tulevassa ajassa

Torstai 22.5.2025 klo 16.13

Kirjallisuudella ei mene juuri nyt erityisen hyvin. Kirjailijoiden tulot vähentyvät digitalisaation etenemisen ja julkisen vallan säästötoimien myötä, eikä kirjojen lukeminen saati niistä keskusteleminen tunnu muutenkaan olevan suuressa suosiossa. Se on sääli, sillä juuri kirjallisuus pystyy nivomaan yhteen elämämme kolme eri aikatasoa.

Vanhan rukouksen sanoja mukaillen meidän on syötävä jokapäiväinen leipämme otsamme hiessä juuri tänään. Tämä hetki on täynnä asioiden ja päätösten tekemistä ja/tai tekemättä jättämistä. Usein on kuitenkin niin, että tämän päivän ajankäytön tulokset tai menetykset ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Matkan varrella opitut asiat, saavutetut menestykset ja koetut menetykset muodostavat suurelta osin sen pohjan, jolla tämä päiväni seisoo. Monista aikoinaan tärkeinä pitämistäni asioista on tullut vähäpätöisiä. Jotkut pikkuruisina syntyneet ajatukset ja pienet teot ovat kasvaneet isommiksi. Ihminen tarvitsee kaikesta elämästään, kokemastaan ja tuntemastaan kovaksi tallautuneen pohjan pysyäkseen pystyssä. Ikävä kyllä, monen kohdalla se lattia tuntuu olevan pahuksen paljon kallellaan.

Elämme kukin – toivottavasti – myös kolmannessa aikatasossa. Monen tänäänkin päätettävän tai tehtävän asian tulos selviää vasta myöhemmin. Koskaan ei voi olla varma, millainen se tulevaisuus on. Se tieto luo epävarmuutta, mutta antaa myös lohtua ja toivoa paremmasta.

Elämämme ensimmäiselle (mennyt aika), toiselle (nykyhetki) ja kolmannelle (tulevaisuus) aikatasolle on yhteistä ainakin se, ettei meillä ole käytössämme täydellistä tietoa yhtään mistään. Historia on aina tulkinta tapahtuneesta. Nykyhetkeäkään emme voi täysin hallita.

Onneksi meillä on kirjat. Joku on jo tulkinnut niihin menneitä aikoja ajatustemme pohjaksi. Kirjallisuus yrittää selittää tekojamme ja ympäristöämme myös nykyhetkessä. Se yrittää kertoa miten asiat ovat, miksi ne ovat niin ja mitä niistä voisi ajatella.

Tulevaisuuttakin on moni kuvitellut. Joku on joskus jopa osunut oikeaan. Jos et usko, luepa vaikka George Orwellin mainio romaani Vuonna 1984.

Mitä kaikkea opin Tex Willer-sarjakuvista

Keskiviikko 7.5.2025 klo 15.30

Elin kasvuvuoteni aikana, jolloin ympärilläni ei ollut nykyistä elävän videokuvan tulvaa. Elämykset ja mielikuvat oli synnytettävä kirjaimilla kerrotuista tarinoista, tai korkeintaan kirjainten ja mustavalkoisten piirrosten eli sarjakuvien yhdistelmistä. Katsoessani tämän päivän maailmaa, huomaan saaneeni tärkeitä oppeja etenkin eräältä sarjakuvasankarilta.

En muista, milloin ja missä sain ensimmäisen Tex Willer-sarjakuvalehden käsiini. Luulen, että se tapahtui joskus 1970-luvulla. Italialaiset Giovanni Luigi Bonelli ja Aurelio Galleppini loivat Tex-nimisen lännensankarinsa vuonna 1948 ja hän ratsasti Suomeen jo muutamaa vuotta myöhemmin. Tietääkseni Suomi on yhä Texin seikkailuille niiden toiseksi paras myyntimaa saapasmaan jälkeen.

Aikuisiällä taisin pitää joidenkin vuosien tauon Texin, Kit Carsonin (tuon vanhan huuhkajan), Texin Kit-pojan ja navajo Tiger-Jackin seikkailujen seuraamisessa. Nyttemmin olen palannut taas niiden ääreen. Koska olen yhä sitä mieltä että kirja kuin kirja on paras lukea selällään sängyssä maaten ennen nukahtamista, sopii Tex-kirjojen paperille painettu formaatti mainiosti täyttämään seikkailunälkääni.

Tex Willerien väkivaltaisuudesta voi toki olla monta mieltä. Naseva dialogi, vetävät juonenkäänteet ja taitavasti kuvituksella elävöitetyt tarinat imevät edelleen mukaansa. Viime aikoina olen myös havahtunut arvostamaan monia niistä tärkeistä elämänohjeista, joita olen noista tarinoista saanut. Niistä on ollut paljon apua nykyisessä sekasortoisessa maailmassa. Alla niistä muutamia tärkeimpiä.

* Washingtonissa on pääasiassa roistoja.

* Poliitikkoihin ei voi luottaa.

* Konna harvoin osuu ampuessaan maaliin. Jos osuukin, luoti hipaisee korkeintaan sankarin ohimoa.

* Kanjoneissa ja solissa odottaa yleensä väijytys.

* Suurtilallinen ei tyydy siihen mitä hänellä on, vaan haluaa lisää.

* Konnan hevosen jäljet erottaa yleensä muista siitä, että yksi sen kengistä on kulunut.

* Naiset ovat usein petollisia, etenkin ne kaikkein kauneimmat.

* Jos mäen takaa nousee savua tai näet taivaalla kierteleviä korppikotkia, se tietää pahaa.

* Jos haluaa eksyttää takaa-ajajansa, kannattaa kahlata joen veteen ja nousta jonkin matkaa ylävirtaan ennen nousemista toiselle rannalle.

* Jos vastustaja sytyttää ruohon tuleen polttaakseen sinut elävältä, kannattaa sytyttää vastatuli.

* Jos haluat erehdyttää vastustajan luulemaan omia voimiasi suuremmiksi kuin ne ovat, lassoa kaktus ja vedä sitä jonkin matkaa perässäsi nostaaksesi ilmaan paljon pölyä.

Kun suomalainen kirjailija sai tietää kouluttaneensa tekoälyä

Torstai 24.4.2025 klo 8.47

Tietotekniikan mahdollistama tekoäly toimii jo monella elämänalueella ihmisen tukena ja sen voittokulun uskotaan jatkuvan. Tekoälyn luoma fakta ja fiktio ei kuitenkaan synny tyhjästä. Havahduin asiaan omakohtaisesti, kun sain tietää Metan mahdollisesti käyttäneen kahta kirjaani oman tekoälynsä kouluttamiseen.

Huhtikuun puolivälissä kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto kertoi jäsenkirjeessään yhdysvaltalaisen teknologiajätti Metan (tunnettaneen yhä paremmin nimellä Facebook) käyttäneen laitonta LibGen -piraattikirjastoa oman tekoälymallinsa koulimiseen. Menin Sanaston kehotuksesta amerikkalaisen The Atlantic -lehden tietoverkossa julkaisemalle hakukoneelle. Se kertoo LibGeniin tallennetuista teoksista.

Ja löytyihän sieltä minunkin teoksia! Eli kaksi Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjastani ranskaksi käännettyä teosta on päätynyt tuohon laittomaan piraattikirjastoon. Sitä en tietenkään tiedä, onko Meta hyödyntänyt juuri minun teoksiani tekoälynsä tekemisessä yhä älykkäämmäksi. Se mahdollisuus on kuitenkin olemassa, ja Metan on täytynyt tietää tietolähteensä laittomuudesta.

Havainto herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin, tuollainen aineiston hyödyntäminen on selkeä rikkomus tekijänoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä ja sen henkeä vastaan. Yhä suurempi osa ihmisten jokapäiväisestä leivästä tienataan myymällä aineettomia oikeuksia. Sillä tavoin minäkin suuren osan leivästäni kerään, kirjoittamalla kirjoja ja sanomalehtijuttuja.

Kyseinen LibGen -piraattikirjasto on perustettu Venäjällä, eli kirjailijan kirstuun ei kilahda minkäänlaisia pennosia sen avulla tehdystä teosten hyödyntämisestä. Meta käyttänee meidän elävien ja tuntevien kirjailijoiden työtä mallina niille tarinoille, joita saat kun pyydät tekoälyä kirjoittamaan itsellesi tarinan jostakin haluamastasi aiheesta. Älä siis hämmästy kun pyydät rikostarinaa, ja se alkaakin himokalastajan aution sielunmaiseman kuvauksella. (romaanini Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches).

Tekoälyn on ennustettu syövän ennen kaikkea luovien alojen työpaikkoja, sekä tekevän turhiksi monenlaisia rutiinitason työtehtäviä konttoreissa. Inhimilliseen toimintaan kuuluu aina virheen, erehdyksen tai sivupolulle joutumisen mahdollisuus. Monesti se on jopa hyvästä lopputuloksen laadulle, etenkin luovilla aloilla. Pystyykö tekoäly samaan luovaan virheellisyyteen, ja millainen virheprosentti sen tuotoksille sallitaan?

Tekoälyn tarvitseman tietopohjan kokoamiseen käytetään valtava määrä netistä löytyvää tietoa. Jokainen tietoa joskus netistä etsinyt tietänee, että sen helmien joukossa on myös valtava määrä silkkaa tuubaa. Kerran pyysin tekoälyä kertomaan jotakin kotikaupungistani Haminasta. Tämä on kuulemma tunnettu tatuointikaupunki. Tuo maine pohjautunee sotilasmusiikkitapahtumaan nimeltään Hamina Tattoo…

Tekoäly lienee monelle oiva työkalu monessa asiassa. Samalla kuitenkin pelkään, että sen käytön yleistyminen jyrkentää entisestään menossa olevaa ihmiskunnan tyhmentymisen kierrettä. Onhan helpompaa kysyä vaikeistakin asioista tietokoneelta, kuin vaivautua ajattelemaan itse.

Rauhanaate ja miinakauhu sopivat yhteen

Perjantai 4.4.2025 klo 9.28

Suomen tulossa oleva päätös jalkaväkimiinoista luopumisesta on saanut toiset hihkumaan ilosta, toiset kauhistelemaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen jatkuvaa rapautumista. Rauhanaatteessa eli pasifismissa on se ikävä puoli, että se harvoin pääsee valtaan hyökkääjävaltioissa.

Itsekin kannatan periaatteessa maailmanlaajuista aseistariisuntaa, ja Ottawan miinasopimuksen laajentamista koskemaan kaikkia valtioita. En valitettavasti kuitenkaan usko, että ihmiskunta on vielä valmis luopumaan keskinäisistä sodistaan. Lajimme syntyi eri arvioiden mukaan noin 2 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Luolapiirrokset, hautalöydöt, riimukirjoitukset ja nuorempana aikana ylös kirjatut historiat kertovat jatkuvista sodista ja väkivallasta.

Kysymyksessä on usein ollut taistelu orjista, arvokkaista luonnonvaroista, ravinnosta ja elintilasta. Usein myös silkasta vallanpitäjien halusta miellyttää massoja, saada nimensä historiaan ja pysyä vallassa. Päivän uutisia katsoessa nuo väkivallan motiivit eivät ole kadonneet mihinkään.

Aseisiin – mukaan lukien miinat – tarttumisessa on usein ollut kysymys pakosta. On ollut pakko puolustaa itseään, läheisiään ja elämäänsä. Itse asiassa, pakko ohjaa tänäkin päivänä yllättävän paljon käytöstämme. On pakko syödä. On pakko noudattaa liikennesääntöjä, jos aikoo pysyä hengissä. Ihmisten väliset suhteet on pakko järjestää jonkinlaisten sääntöjen mukaan, jotta ei tarvitsisi sotia pientenkään ihmisyhteisöjen kesken. Väkivalta syntyy usein siitä, ettei sääntöjen määräämää pakkoa noudateta.

Pidin itse Suomen luopumista jalkaväkimiinoista huonona ratkaisuna jo silloin, kun maamme liittyi Ottawan sopimukseen. Pidin, vaikka kuvat miinojen vammauttamista miehistä, naisista ja lapsista ovatkin kammottavia. Pidin, vaikka tiedänkin poliitikkojen puheet siviileille vaarattomista suomalaismiinoista hölynpölyksi. Siellä, missä ihmiset tappavat toisiaan, sodan sumu vallitsee sankkana. Tieto miinoitteista ja miinoittajista katoaa pommien ja kranaattien räjähdyksiin, eikä tieto välity jälkipolville.

Miinaa on joskus kutsuttu köyhän miehen ydinaseeksi. Koskaan et tiedä, mihin se on piilotettu. Sotakronikat niin toisen maailmansodan ajalta, Vietnamista, Afganistanista kuin muistakin tuoreemmista sodista kertovat, että kätkettyjen räjähteiden aiheuttama miinakauhu on ollut yksi suurimmista hyökkäävän suurvallan liikkumista ja etenemistä hidastaneista tekijöistä.

Niin kornia kuin se onkin, rauhaa kannattavan, vähäväkisen ja maarajoiltaan pitkän pienen valtion kannattaa edelleenkin opetella piilottamaan miinoja maaperäänsä. Ehkä se omalta osaltaan hillitsee suuremman vallan halua lähettää sotilaitaan rajojen yli.

Kissa on viisas eläin, tietää Anna Kontula

Sunnuntai 23.3.2025 klo 8.49

On monia kirjoja, jotka eivät jätä paljon lukevalle ihmiselle kummoistakaan muistijälkeä. Onneksi on myös toisenlaisia. Yksi niistä oli tutkija-kansanedustaja Anna Kontulan viime vuonna ilmestynyt Kadonneen jäljen metsästys (Into Kustannus).

Vaikka kysymyksessä on poliitikko, pystyy Kontula kirjoittamaan niin, etteivät kirjoittajan ja lukijan mahdolliset näkemyserot poliittisissa linjauksissa häiritse tekstin tulkitsemista. Eivät ne ainakaan häirinneet tätä lukijaa.

Se on aina etu, puhutaanpa sitten proosasta tai tietokirjallisuudesta. Jalkaväkisotilaalla ja kirjan lukijalla on nimittäin yksi yhteinen piirre. Joskus on uskallettava nostaa päänsä siitä omasta poterostaan, ja tähystää sinne etumaastoon, vaanivista tarkka-ampujista huolimatta. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä on tulossa.

Kontulan tekstit – esseekirjoituksiksi noita kai on kutsuttava – käsittelevät monia eri elämänaloja. Kuinka selviytyä ilmastoahdistuksesta? Mikä ero on sosiaalipolitiikalla ja paapomisella? Miten perinteinen feminismi suhtautuu Me Too-liikkeeseen?

Kun etenee lukemisessa perinteisellä tavalla kirjan alusta sen loppuun, sen viimeinen essee hämmentää. Mitä tekemistä kissan ulkoiluoikeuksia käsittelevällä kirjoituksella on tällaisessa teoksessa, joka käsittelee isoja, ihmisenä olemisen peruskysymyksiin liittyviä aiheita?

Kontula onnistuu yllättämään: teoksensa lopuksi hän purkaa tuon kissakirjoituksen osiin, ja antaa osille niiden nimet. Peräti terveellinen muistutus jokaiselle puhujalle, kirjoittajalle ja muulle esiintyjälle retoriikan syvimmästä olemuksesta ja tarkoituksesta.

Talvisodan päättymispäivästä ja kissan viisaudesta

Torstai 13.3.2025 klo 9.32

Tänään 13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyssä talvisodassa. Maamme säilytti tuona keväänä käydyissä rauhanneuvotteluissa itsenäisyytensä, vaikkakin pahoin raadeltuna ja raskaita tappioita kärsineenä. Vertailua siihen kurimukseen jossa Ukrainan paljon kärsinyt maa ja kansa nyt on, ei voi välttää.

Tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä, toteutuuko Yhdysvaltain ja Ukrainan rintamalinjoille ehdottama tulitaukosopimus vai ei. Ja jos se toteutuu, niin seuraako sitä varsinainen rauhansopimus, ja millä ehdoin se solmitaan? Suomessa, rauhan oloissa elävä ei voi edes kuvitella sitä helvettiä, jonka keskellä ukrainalaiset sotilaat nyt rintamalla taistelevat. Ei myöskään sitä painetta, jonka alaisina ukrainalaiset poliitikot ovat tähänastisia neuvotteluja käyneet.

Monenlaisia neuvotteluja käytiin myös keväällä 1940 silloisen sodan lopettamiseksi. Lupauksia annettiin, ja niitä rikottiin. Luin hiljattain J.K. Paasikiven päiväkirjamerkintöjä noilta vaaran vuosilta. Kokenut valtiomies ehti parahtaa moneen kertaan maamme pienuudesta ja vähäpätöisyydestä silloin, kun maailman mahtavat neuvottelevat. Samaa on ollut luettavissa myös suurvaltajohtajien suhtautumisessa noin 40-miljoonaisen Ukrainan kansan asioihin.

Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Suomi otti talvisodan päivinä apua vastaan sieltä, mistä vain sai, ja kaikki aseet mitä vain muualla vapaina oli. Yksin kiväärimallejakin oli lopulta varastoissa ja rintamilla lukuisa määrä. Osa toimitetuista lentokoneista ja tykeistä jäi suurvaltapolitiikan takia matkalle. Sotilaitakin maahamme tuli, osa (etenkin pohjoisessa sotineet ruotsalaiset) jopa ammattitaitoisina ja hyvin varustettuina. Mutta paljon oli joukossa seikkailijoitakin.

Kummallinen yhtäläisyys tuon ja tämänhetkisen sodan väliltä löytyy myös maaperästä. Yhdysvaltain ja Ukrainan välille solmittaneen jonkinlainen ”diili” tuon luonnonvaroiltaan rikkaan maan metalli- ja muiden kaivannaisvarojen hyödyntämisestä osana suurvallan tuestaan vaatimaa korvausta.

Keväällä 1940 Ranska ja Englanti suunnittelivat avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen norjalaisen Narvikin sataman kautta. Todellisena pontimena tuolle auttamishalulle taisi olla ruotsalaisten Jällivaaran rautakaivosten haltuunotto siinä matkan varrella, ne kun olivat elintärkeitä Saksan sotateollisuudelle.

Entä miten kissat tähän asiaan liittyvät? Niistä sanotaan, etteivät ne hyppää enää toista kertaa kuumalle liedelle, eivätkä edes kylmälle. Meillä ihmisillä ei valitettavasti ole samanlaista viisautta.

Mitä aforismit opettavat meille politiikasta

Maanantai 17.2.2025 klo 11.46

Elämme jälleen kerran maailmanpolitiikan kannalta tärkeitä aikoja. Minua lahjakkaammat sanasepot ovat aikojen saatossa yrittäneet kiteyttää politiikan tekemistä ja sen valintoja tiiviiksi ajatuksiksi, aforismeiksi. Monesti tuo yritys on saattanut kiteyttäjät vaikeuksiin.

Monesti keksityt lohkaisut ovat olleet sangen onnistuneita. Sitä osoittaa sekin, että niiden kehittäjiä on heitetty tyrmiin sekä idässä että lännessä, pohjoisessa ja etelässä. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton johtajista sanottiin aikoinaan, että he keräsivät paitsi itseään koskevia tarinoita, myös niiden kertojia.

Suomalaisissa poliitikoissa on ollut useita lyhyesti ilmaistujen ajatusten ystäviä. Presidentti Urho Kekkonen kokosi sellaisista peräti kokonaisen kirjasen (Sivalluksia. Ajatelmia ja aforismeja vuosien varrelta valikoinut Urho Kekkonen. Otava 1981). Seuraavat lyhyet mietelmät ovat peräisin tuosta kirjasta.

- Mikä valtiomuoto on paras?

- Kenelle ja milloin?

Solon

Demokratiassa idiootit valitsevat, diktatuurissa he hallitsevat.

Bertrand Russel

Politiikka on taito estää ihmisiä perehtymästä asioihin, jotka koskevat heitä itseään.

Paul Valery

On aforismien ystäviä, ja etenkin vaikeasti avautuvien omien ajatustensa ilmituojia ollut toki muissakin presidenteissä. Esimerkiksi Mauno Koiviston Venäjän idea -teoksessa (Tammi 2001) on monia, yhä omaan aikaamme sattuvia tiivistelmiä.

Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin miltä se parhaimmillaan näyttää, eikä koskaan niin heikko kuin se heikoimmillaan näyttää.

Otto von Bismarck

Harvoin hallitus on niin onnellisessa tilanteessa, että sen valittavana on selvästi hyviä tai huonoja päätöksiä.

Mauno Koivisto

Kaikkein hyytävin – ajatellen juuri tätä maailmanpolitiikan hetkeä – on tämä Koivistonkin kirjaansa tallentama tokaisu:

Voittajia ei tuomita.

Winston Churchill Josef Stalinille Jaltalla 1944

Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.