Ahne metsäomistaja ja kiiluvasilmäinen luontoaktivisti hallitsevat somekeskusteluja

Sunnuntai 1.9.2024 klo 18.45

Kuulun Facebookissa useisiin ryhmiin, joissa vaihdetaan mielipiteitä luonnosta ja etenkin metsästä. Eräässä lähinnä metsää omistavista ihmisistä koostuvassa ryhmässä joku sai idean kysellä meiltä muilta kuvia ja kuvauksia vapaaehtoisesti suojelemistamme luontokohteista. Lyhyessä ajassa saimme nähtäväksemme todella monta todella hienoa kohdetta. Moni muu tosin jättäisi ne katsomatta, kun näkisi ketkä niitä ovat nettiin ladanneet.

Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut, ilmeisesti ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttävä jokihelmisimpukoiden joukkotuho on saanut sosiaalisen median kihisemään. Kasvottomana, vailla eri tavoin asioita ajattelevien ihmisten aitoa kohtaamista tapahtuva viestintä osoitti taas kerran raadollisuutensa.

Digitaalinen heimoajattelu hallitsee. ”Ne toiset” ovat taas kerran tehneet kaiken väärin, ja ihan tahallaan. Rapaa ja lokaa saavat niskaansa sekä iso metsäyhtiö Stora Enso, metsäammattilaiset että me metsänomistajat. Olemme saaneet kuulla olevamme rahanahneita -keleitä, joille mikään ei riitä.

Eräissä muissa ryhmissä mikään ei tunnu riittävän niin sanotuille luontoaktivisteille. Raakkujen (ilmeinen) joukkotuho myönnetään, mutta ihmetellään myös kasvavia vaateita yksityisten metsänomistajien harjoittamaa elinkeinotoimintaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä Hukkajoen tapauksesta aikanaan mahdollisesti nostettavista rikossyytteistä. Stora Enso on myöntänyt puunkorjuussa tapahtuneen virheitä, ja on ilmoittanut ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin. Aikanaan selviää, kuka on tehnyt Hukkajoella mitäkin, tai on jättänyt tekemättä.

Tapahtuma, ja sen käsittelytapa julkisuudessa tekee mieleni surulliseksi, muutenkin kuin jo kuolleiden ja vielä kuolevien raakkujen vuoksi. Yritän ottaa tapahtuneesta osaltani opiksi. Tunteen varassa tapahtuva reagoiminen on hyvästä, ja meille kaksijalkaisille tyypillinen tapa toimia. Hyvä kuitenkin olisi, jos osaisimme laskea kymmeneen, ennen kuin sormet lentävät näppäimillä. Toisinaan laskeminen sataan asti voisi olla vielä parempi. Ehtisimme kenties ajatella asioita myös ”niiden toisten” näkökulmasta.

Olisi myös hyvä, jos itse kukin meistä liittyisi vähintään kolmeen sellaiseen somen ryhmään, joissa ei tunne olevansa itsensä kanssa samoin ajattelevien parissa.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Journalistin ohjeet ovat freelancerille työn elinehto

Torstai 15.8.2024 klo 11.29

Hallitus aikoo lopettaa journalismin itsesääntelyelimenä vuodesta 1968 lähtien toimineen Julkisen sanan neuvoston rahallisen tukemisen. Neuvoston rahoituksesta katoaisi vajaa kolmannes. Reilun 100 000 euron vuosittaisen säästön kielteiset vaikutukset ylittävät kirkkaasti siitä saatavan hyödyn.

Suomalaiset luottavat tutkitusti keskimääräistä enemmän lukemansa, näkemänsä ja kuulemansa journalismin sisältöön. Sillä on suuri merkitys yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ajassa, jossa uutisia ja ”uutisia” haetaan ja saadaan yhä useamman kanavan kautta. Kaikkien noiden palveluiden takana on rahanansainnan logiikka. Se tuo jokaisen käyttäjänsä eteen algoritmien syystä tai toisesta juuri hänelle valitsemaa tavaraa. Yleensä algoritmit eivät tähtää maailmankuvan avartamiseen, vaan useampiin klikkauksiin, kanavalla pysymiseen ja sitä kautta isompiin mainostuottoihin.

Valeuutiset ja paikkaansa pitämätön tieto ovat olleet aikojen alusta asti vaikuttamisen keskeisiä välineitä. Tämä valitettavasti korostuu nyt, kun keskellä Eurooppaa käydään säälimätöntä valloitussotaa, ja suurvallat ovat avoimesti nokkapokkasilla hupenevista luonnonvaroista.

Meillä Suomessakin viestinnällinen vaikuttaminen yksittäisiin ihmisiin, heidän mielikuviinsa ja siihen, mitä uskalletaan julkaista ja mitä ei, lisääntyy. Se ulottuu myös yksittäisiin, mediassa hyvän journalismin sääntöjä noudattaviin toimittajiin: mustamaalaus ja häirintäsoitot eivät ole alalla ollenkaan outoja asioita.

Jokainen ihminen tekee työssään virheitä ja huonoja sanavalintoja. Niin myös journalistit. Julkisen sanan neuvostoon on voinut kannella mediassa mielestään kokemastaan vääryydestä kuka tahansa kansalainen. Tuota mahdollisuutta on myös paljon käytetty. Mikä tärkeintä, virheitä tehneet tiedotusvälineet ovat yleensä noudattaneet neuvoston antamia langettavia päätöksiä. Niillä on ollut selkeästi alan toimintaa ohjaava vaikutus.

Ensi vuonna minulla tulee täyteen 20 vuotta toimimista vapaana toimittajana, freelancerina. Tänä aikana erimielisyydet haastateltujen ja toimeksiantajien kanssa juttujeni tekotavoista ja niiden sisällöstä ovat onneksi jääneet vähiin. Lähinnä on muutamia juttuja jäänyt tekemättä siksi, että emme ole päässeet haastateltavan kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä asioita hänellä on jälkikäteen oikeus korjata omista tai muiden sanomisista.

Joistakin epämääräisistä toimeksiannoista olen kieltäytynyt, koska en ole hyväksynyt työn tilaajan tarkoitusperiä. Olen myös muutaman kerran ymmärtänyt väärin joltakin tiedotusvälineeltä saamani toimeksiannon, eikä jutusta ole tullut minkään osapuolen mielestä sellaista, kuin olisi pitänyt.

Väitän, että iso osa omasta mielen- ja työrauhastani on JSN:n laatimien Journalistin ohjeiden ansiota. Ne määrittelevät selvästi tiedotusvälineen, minun eli toimittajan, sekä haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet. Olen tietenkin asiassa esteellinen, mutta väitän myös että työni tulokset – artikkelit – ovat olleet huomattavasti parempia, kun ne on pyritty tekemään alan yhteisten sääntöjen mukaan.

Linkki Journalistiliiton kannanottoon suunnitellusta leikkauksesta löytyy täältä.

Tattoota, sotilasmusiikkia ja ristiriitaisia tunteita

Maanantai 29.7.2024 klo 10.01

Tällä viikolla kotikaupungissani Haminassa vietetään Tattoota, sotilasmusiikin suurtapahtumaa. Sotilasmusiikkiin sanotaan kuuluvan kaiken sen musiikin, jota sotilaat soittavat. Tänä vuonna omaa Tattoo-juhlamieltäni latistaa Euroopassa käytävä suursota.

Suursodaksi menossa olevaa Ukrainan konfliktia on mielestäni kutsuttava. Yli miljoona eri puolilta maailmaa kerättyä miestä ja naista on puettu maastokuvioisiin asuihin, ja heille on annettu tehtäväksi tappaa toisiaan. Tuhoa ja kärsimystä tapahtuu nyt lähinnä mustan mullan mailla. Sota tulee kuitenkin vaikuttamaan kaikkien meidän eurooppalaisten elämään tavalla, jota kukaan ei vielä tiedä.

Sotilasmusiikin syntyjuuret juontavat satojen vuosien päähän aikoihin, jolloin sotureita ohjattiin taisteluissa torvien törähdyksin ja patarumpujen paukkein. Siitä se kehittyi ensin fanfaareiksi, ja sittemmin olennaiseksi osaksi erilaisia uskonnollisia, yhteiskunnallisia ja kansanomaisia rituaaleja.

Sotilaan tärkein tehtävä sodassa on tappaa toinen ihminen, ennen kuin tulee itse tapetuksi. Onko siis oikein ihailla asepukuisten nuorten naisten ja miesten taitavaa kuviomarssia ja soittamista, kun tietää heidän koulutuksensa perimmäisen tarkoituksen?

Aloitetaan positiivisista asioista. Musiikki on niitä harvoja, kaukaa primitiivisestä historiastamme kumpuavia asioita, jotka saavat lähes kaikki meistä liikuttumaan. Musiikki saa ihmiset uskaltautumaan lähemmäs toisiaan, hakeutumaan muiden seuraan. Se rauhoittaa mieltä, saa aikaan mielleyhtymiä. Jos on tarvis, sillä saa aikaan joskus tuiki tarpeellista aggressiota. Montakohan kertaa tässäkin maassa on vihdoin viimein tartuttu siihen lattianpesuluuttuun, kun kuulokkeista on jytissyt siihen toimeen sopiva rock-kappale?

Lopetetaan positiivisiin asioihin. Sain kirjoittaa vuonna 2020 julkaistun Hamina Tattoon 30-vuotisjuhlakirjan. Näihin kuluneisiin vuosiin mahtuu paljon hyvää musiikkia, ja sen myötä tapahtuneita ihmisten kohtaamisia. Ehkä ne ovat omalta pieneltä osaltaan auttaneet erilaisia ihmisiä ymmärtämään toisiaan.

Ehkä ne ovat jo poikineet, ja poikivat jatkossakin tähän maailmaan jotakin hyvää. Ainakin minä toivon niin.

Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Tiedämmekö, mitä eroa on oikeistolla ja vasemmistolla?

Tiistai 18.6.2024 klo 17.52

Viimeaikaisessa politiikan uutisoinnissa olen pannut merkille sen, kuinka kevyesti termejä oikeisto ja vasemmisto käytetään olettaen, että me lukijat ja kuulijat ymmärrämme niiden erot. Olisiko nyt hyvä aika selventää noiden kahden termin merkitystä?

Minulle sana oikeisto tuo ensimmäisenä mieleen mammonan palvonnan, Täällä Pohjantähden alla -romaanin hyvinvoivan rovastin ja Etelä-Amerikan monet sotilasjuntat. Vasemmisto-sana taas romaanin Ryysyrannan Joosepista, nyrkkiin puristetut kädet, Agit Propin musiikin ja lakkoilevat työläiset.

Ei kovin modernia mielikuvaa. Ei, vaikka toimittajana seuraan päivänpolitiikkaa vähintään yhtä tarkasti kuin median suomalainen keskivertokäyttäjä.

Se, luokitellaanko joku julkisuuden henkilö oikeistolaiseksi vai vasemmistolaiseksi, vaikuttaa siihen kuinka otamme hänen viestinsä vastaan. Jollekin median kuluttajalle hänen omaan arvomaailmaansa sattuva luokitus vahvistaa luottamusta. Jollekin toiselle se rakentaa epäluottamusta.

Ehkä olisi hyvä, jos politiikkaa seuraavat tiedotusvälineet ottaisivat asiakseen päivittää sanojen oikeisto ja vasemmisto merkityksen. Mistä yhteisistä ja erottavista asioista me puhumme niiden välillä?

Sen jälkeen nuo yhteiset ja erottavat asiat olisi hyvä kiteyttää tietolaatikon muotoon esimerkiksi nykyisin muotiin tulleisiin lehtijuttuihin, joissa tärkeitä suomalaisvaikuttajia sijoitetaan erilaisiin nelikenttiin heidän oletettujen tai tiedettyjen arvojensa mukaan.

Kannaksen kesän 1944 suurhyökkäys eräässä sotapäiväkirjassa

Sunnuntai 9.6.2024 klo 11.28

Tänään, 9. kesäkuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun puna-armeija aloitti Karjalan kannaksella Suomen erillisrauhaan johtaneen suurhyökkäyksensä. Moni asia on niistä päivistä muuttunut, mutta nuorten sankarivainajien tarve ei ole kadonnut globaalisti mihinkään.

Luin isäni sodanaikaisen komppanian, eli jalkaväkirykmentti 50:n 5. komppanian sotapäiväkirjasta tuon hyökkäyksen aikaisia merkintöjä. Osana 11. divisioonaa rykmentti siirrettiin tulppaamaan Ihantalan tasalla hyökkääjän joukoilta pääsyä syvemmälle Suomeen.

Viides komppania kärsi kesäkuun lopulla Kärstilänjärven tienoilla käydyissä taisteluissa raskaita tappioita. Jäin miettimään etenkin sotapäiväkirjaan 28. kesäkuuta tehtyä merkintää ankarassa tykistökeskityksessä viimeiseen miehen kadonneesta joukkueesta.

Rauhan aikana kasvanut ja elänyt ihminen ei voi edes kuvitella kaikkia niitä hirveyksiä, joita noiden lakonisten sanojen taakse sisältyy. Tuskin tuon joukkueen miehet kaikki kaatuivat: muutamaa päivää myöhemmin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä komppanian komentopaikalla hajalle joutuneille, ja uudelleen kokoon kerätyille miehille pidetystä puhuttelusta. Siinä käsiteltiin kurin ja tottelemisen merkitystä.

Muistan lapsuudestani joitakin isäni muiden sotaveteraanien kanssa käymiä keskustelunpätkiä noista päivistä. Joukko loppuun asti väsyneitä miehiä kerääntyi suureen katajapuskaan puhumaan siitä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yritettäisiinkö etsiä omaa joukkoa, vai lähdettäisiinkö kävelemään kohti koti-Suomea?

Ehkä jotkut heistä lähtivät, enkä ihmettele. Vaihtoehtona oli paluu takaisin helvettiin.

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Pienuus on yleisötapahtumissa monesti kauneinta

Torstai 16.5.2024 klo 9.21

Kotikaupunkini Hamina ilmoitti, että tänä vuonna se ei järjestä aikaisempina vuosina tuhansittain kävijöitä kerännyttä Valojen yö -tapahtumaa. Syyksi syyskuisen tapahtuman peruuntumiseen ilmoitettiin kaupungin säästötarve ja aikaisempien vuosien järjestyshäiriöt. Moni pahoitti mielensä ilmoituksesta. Minä en.

Säästöjä haetaan tällä hetkellä kissoin ja koirin monessa muussakin Suomen kunnassa. Haminan kaupunki tavoittelee käynnistyvissä yhteistoimintaneuvotteluissa kymmenien henkilötyövuosien vähennyksiä kustannuksiinsa. Siihen verrattuna yksinpäiväisenä tapahtumana noin 60 000 euroa maksanut Valojen yö näyttää pisaralta meressä. Noita pisaroita vaan on kaupungin taseessa pahuksen paljon.

Valojen yön ohjelma on ollut kävijöille pääosin ilmaista. Monelle kulttuurin toimijalle se on tarjonnut valmiin estradin esittää osaamistaan ja tulla tunnetuksi. Hyviä asioita! Löydän kuitenkin peruutusilmoituksesta myös hyviä puolia.

Valojen yö alkoi 1990-luvulla pienenä tapahtumana. Viime vuodet ovat tuoneet mukaan enemmän näyttäviä valotehosteita, isoja äänentoistolaitteita, varta vasten rakennettuja esiintymislavoja ja muuta rekvisiittaa. Se lisää väistämättä tapahtuman energiankulutusta ja muuta ympäristölle aiheutuvaa kuormaa. Ensi syksynä sitä ei tule. Kysymyksessä on iso ilmastoteko.

Osallistujamäärän kasvaessa myös liike tahtoo puuroutua. Se tarkoittaa myös autojen määrän lisääntymistä kaupungilla ja sen liepeillä. Monesti sitä haluaisi pysähtyä jollekin esittelyteltalle katselemaan tarjontaa, ja juttelemaan esittelijöiden kanssa. Sitä ei voi tehdä, kun takana velloo jo seuraavien teltalle tulijoiden massa. Lopulta sitä lampsii vain joukon mukana, antaa virran viedä, kunnes on aika lähteä kotiin.

Luin juuri, että vuoden 2028 Jukolan Viestiin Espooseen odotetaan 50 000 kävijää. Heistä noin 20 000 on tapahtumassa suunnistavia. Uutisoinnissa keskityttiin tapahtuman miljoonien eurojen myönteisiin vaikutuksiin aluetalouteen. Suunnistin omat kymmenkunta Jukolaani 90-luvulla ja 2000-luvun alkuvuosina. Viime vuosina en ole enää käynyt paikan päällä edes katsojana. Jukolan kisakeskukset eivät ole enää kyliä, ne ovat kokonaisia kaupunkeja. Onko rahasta ja kasvusta tullut siinäkin se kuuluisa häntää heiluttava koira?

Ehkä Valojen yössäkin voidaan miettiä paluuta pienemmin voimin, pienemmällä budjetilla ja pienemmin tavoittein järjestettävään ohjelmaan. Vuodessa on 365 päivää. Yhden illan tapahtumilla tuskin pelastetaan yhdenkään yrittäjän taloutta, saati kaupungin elinvoimaa.

Viime syksyn Valojen yössä oma vaikuttavin kokemukseni oli Bachin urkukonsertti kauniissa Johanneksen kirkossa. Sen jälkeen kannoin hyvällä mielellä omat killinkini paikallisen kahvilanpitäjän tiskille.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.

Suomalaista kulttuuria uhkaa sukupuuttoaalto

Torstai 11.4.2024 klo 8.13

Sanalla kulttuuri tarkoitetaan monenlaisia asioita. Se on kansalaisten sivistämistä, valistamista, henkisten nautintojen tuottamista, yhteisiä tapoja ja muoti-ilmiöitä. Sen varaan yhteiskunta on pitkälti rakentanut yhtenäistä omakuvaansa. Kansakunnan harmaantuessa suomalaiselta kulttuurilta on rapistumassa sen arvokas kivijalka.

Kulttuurin rahoituksesta puhutaan tällä hetkellä vahvoilla äänenpainoilla. Julkinen valta, eli valtio ja kunnat, ovat rahapulassaan leikkaamassa erilaiselle kulttuuritoiminnalle myöntämäänsä rahallista tukea. Se johtanee erilaisten kulttuuripalvelujen tarjonnan supistumiseen, kulttuurin alalla työskentelevien ihmisten työmahdollisuuksien vähenemiseen, ja vähenevien resurssien suuntaamiseen oletetusti tehokkaammalla tavalla.

Säästöpäätökset ja -puheet ovat saaneet kulttuurintekijätkin keskustelemaan eri areenoilla siitä, minkälainen kulttuuri on tärkeää. Onko tärkeämpää rahoittaa lastenkulttuuria kuin käännösrunoutta? Mihin tarvitaan ”kankeita” laitosteattereita kun ketterät ja itsenäiset tuotannot pystyvät viemään näytöskappaleet sinne, missä ihmiset ovat?

Jokaisella argumentille löytyy oma perustelunsa, ja sille vastaperustelu. Oman mielikuvituksensa ruokkiminen ja käyttäminen suhteessa ympäristöön tullee olemaan jatkossakin yksi kansalaisten perustaidoista. Yhä suurempi osa tulevista suomalaisista on sukujuuriltaan kotoisin jostakin muualta kuin täältä koto-Suomesta. Kulttuuritarjonta on perinteisesti ollut se liima, jolla nuoret on milteipä huomaamatta sitoutettu osaksi yhteiskuntaa. Miten käy, jos sitä liimaa on yhä vähemmän tarjolla?

Paitsi säästöjen etsintä, on käynnissä myös uusien verotettavien tulolähteiden metsästys. Erilaiset varakkaat, tutkimus- ja taiteelliseen työhön apurahoja myöntävät säätiöt ovat nauttineet tähän saakka valtiovallan erityistä suojelusta. Niiden rooli on korostunut kulttuurin tukemisessa, kun julkinen raha on vähentynyt. Rahansa nämä säätiöt saavat suurelta osin pörssisijoituksista. Miten käy niiden kulttuurin tekijöille myöntämien tukien, jos osinkoverotuksessa kiristetään veroprosentteja?

Median tutkakatveeseen on tähän saakka jäänyt eräs kulttuurista kivijalkaamme nakertava tekijä. Se on aika. Eläkeläisillä ja muilla ikäihmisillä on tunnetusti aikaa ja halua kuluttaa kulttuuripalveluita. Se ei ole vitsi, että suomalaista kulttuuria ylläpitävät osin keski-iän ylittäneet naiset. Tuonen viikate niittää aikanaan jokaisen meistä mukaansa. Se koskee sekä kulttuurin tekijöitä että sen kuluttajia.

Nyt eletään vuosikokousten ja ensi syksyn toimintasuunnitelmien laadinta-aikaa. Monessa kansantanssi-, kuoro-, näytelmäkerho- ja muussa yhdistyksessä tuskaillaan vastuunkantajien vähenemistä luonnollisen poistuman kautta.

Se koskee myös yhtä omaa suosikkilajiani, lavatansseja: monella tanssinjärjestäjällä on jo harmaata ohimoilla. Olen monesti istunut tanssilattian reunalla iloiten siitä, kuinka edestäni menee monta tulevaisuuteen siirtyvää, tai kenties kokonaan tekemättä jäävää tekonivelleikkausta ja mielenterveysongelman diagnoosia.

Kaikki vaikuttaa maailmassa kaikkeen. Kulttuurin tekeminen vaatii tekijöitä, eikä viimeinen luku kulu- ja/tai tulosarakkeen alareunassa ole koskaan koko totuus.

125 vuotta suomalaisten suuresta adressista keisarille

Keskiviikko 20.3.2024 klo 10.05

Maaliskuun 20. päivänä vuonna 1899 Helsingin Palokunnantalolla kokoontui joukko pettyneitä ihmisiä. He olivat juuri palanneet Pietarista, missä heillä oli ollut tavoitteena luovuttaa Suomea kenraalikuvernementtinaan hallinneelle keisari Nikolai II:lle yli puolen miljoonan suomalaisen allekirjoittama vetoomus sorto- ja venäläistämistoimien lopettamisesta. Hallitsija ei ottanut heitä vastaan, mutta tapahtuma oli yksi askel kohti itsenäistä Suomea.

Suuri adressi oli tarkoitettu vastineeksi keisarin helmikuulla 1899 antamalle säädökselle, eli ”Keisarillisen Majesteetin Armolliselle Julistuskirjalle”, joka tähtäsi Suomessa noudatettavan lainsäädännön venäläistämiseen ja autonomian kaventamiseen. Toteutuessaan säädös olisi esimerkiksi lopettanut Suomelta sen erillisen sotaväen, ja vienyt säätyvaltiopäiviltä oikeuden säätää maassa noudatettavat lait.

Vastineeksi suomalaiset ryhtyivät keräämään allekirjoituksia adressiin, jolla anottiin keisaria kumoamaan tuon ”Helmikuun manifestinsa” kovat pykälät. Varsin nopealla aikataululla allekirjoituksia saatiinkin noin 522 000 kappaletta. Melko uskomaton suoritus vain yhdessätoista päivässä tuolloin parimiljoonaisen kansan parissa, silloisilla huonoilla kulkuyhteyksillä!

Nimien keräämistä haittasi sekin, että työ oli tehtävä salaa venäläisiltä viranomaisilta, ja etenkin maassa kovaa valtaa pitäneeltä kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovilta.

Pitkälle Pietarin reissulle lähti noin 500 valitun suomalaisen joukko. Sukupuolikiintiöitä ei tuolloin vielä tunnettu, joten vanhoihin valokuviin on tallentunut varsin miespitoista väkeä. Ikä- ja asuinpaikkajakauma sen sijaan kuvasi melko hyvin koko valtakuntaa.

Lähetystö yritti luovuttaa vetoomuksensa Venäjän keisarille maaliskuun 17. päivänä. Hän kieltäytyi ottamasta odottamattomia vieraitaan vastaan, tervehtien sen jäseniä yllä mainituilla sanoilla kirjeitse.

Palattuaan Helsinkiin suuri lähetystö kokoontui siis viimeisen kerran 20. maaliskuuta päättämään jatkotoimista. Luulen, että mielialat olivat melkoisen masentuneet. Suuren työn ja vaivan vaatinut nimienkeruu on kuitenkin nähtävä näin jälkeenpäin merkittävänä askeleena kohti itsenäistä tasavaltaa.

Elämänkokemuksesta on hyötyä poliitikollekin

Tiistai 5.3.2024 klo 8.58

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tuleva valtionpäämies, tuli pankinjohtajana ollessaan kirjoittaneeksi ylös viisaita ja aikaa kestäviä sanoja maamme idänsuhteista. Politiikkaan tullaan nykyisin jo nuorella iällä, monesti vähällä muulla työkokemuksella. Se taitaa näkyä eräissä julkisuuteen tulleissa möläytyksissä, jotka olisi ollut parempi pitää sisällään.

Syvennyn parhaillaan erään kirjoitustyön johdosta itselleni jo entuudestaan tuttuun aiheeseen, eli suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälin vesisahoista tämän päivän ”biotuotetehtaisiin”. Se matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja monesti kuoppainen. Kaikkein vähiten matkan monia mäkiä ja monttuja ei ole aiheuttanut maamme pitkäaikainen itäinen naapurimaa.

Suomi-nimisen autonomisen kenraalikuvernementin ja tasavallan menestys on kytkeytynyt monin eri tavoin sen metsävarojen hyödyntämiseen. 1800-luvulla siirryttiin kaskiviljelytaloudesta ja tervanpoltosta sahatavaran vientiin ja karjankasvatukseen. 1900-luvun lähestyessä keksittiin, että ennen ”rimahelvetteinä” sahojen rannoilla palaneista sahausjätteistä voisi tehdä sellua ja paperia. Nykyisin syömme selluloosaa jäätelöissäkin, ja se jopa on hammastahnamme tärkeä ainesosa.

Ei siis ihme, että poliittinen päätöksenteko ja metsäteollisuuden johtaminen ovat tällä pitkällä matkalla kytkeytyneet kiinteästi toisiinsa. Moni politiikan rappusilla ylös kiivennyt on tehnyt hienon uran myös metsäteollisuuden palveluksessa. ”Paperikenraali” ja puolustusministeri Rudolf Walden oli vain yksi heistä. On julkinen salaisuus, että ennen EU-Suomea metsäteollisuuden isot nimet olivat tärkeitä herroja silloin, kun päätettiin markan devalvoinnista.

Yllä mainittu J.K. Paasikiven ylös kirjaama ajatus toi mieleeni eräitä suhteellisen nuorten kärkipoliitikkojemme viime aikoina julkisuudessa suustaan päästämiä sammakoita. Sikäli kuin tiedän, heidän poliittinen nousukiitonsa on alkanut jo yliopistopolitikoinnista. Siitä he ovat siirtyneet melko pian kunnallispolitiikan kautta valtakunnanpolitiikan johtaville paikoille.

Puhdas idealismi ja talousteorioiden hallinta eivät välttämättä korvaa kovan koulun kautta hankittua elämänkokemusta. Sitä, että on joutunut miettimään, mitä sanoo ja missä, ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Etenkin, kun se sanomisen tahti on nykyään jotakin toista kuin J.K. Paasikiven poliittisen uran alkuaikoina.

Hänellä oli vielä aikaa kirjoittaa tuo mietelmänsä paperille. Nykyisin samanlainen ajatus on ilmastava tässä, nyt ja heti nenän alle työnnettyyn mikrofoniin, välittömästi kaikelle kansalle jaettavaksi.

Sota Ukrainassa kaipaa yhtä viisasta miestä

Lauantai 24.2.2024

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta siitä, kun Venäjän sotavoimat lähtivät vyörymään kohti Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa. Inhimilliset, taloudelliset ja ekologiset tuhot ovat suunnattomia. Sodasta on kautta aikain syntynyt paljon sananlaskuja. Yksikään niistä ei selitä tyhjentävästi sen perimmäistä syytä.

”Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin” lienee yksi lainatuimmista sotaan liittyvistä sananlaskuista. Sen kirjoitti ylös preussilainen kenraali ja sotateoreetikko Carl von Clausewitz (1780-1831). Tuohon sanontaan on valitettavan helppoa yhtyä: myös Ukrainassa olisi selvitty ilman sotilaallista konfliktia, jos kaikki asianosaiset olisivat sitä halunneet.

”Sodan aikana lait vaikenevat.” Tuon sanonnan takana sanotaan olevan Marcus Tullius Ciceron (106 eKr-43 eKr), roomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttajan ja ajattelijan. Tämäkin sanonta on eletty todeksi Ukrainan tapahtumissa. Kaikkia sotarikollisina pidettyjä ei saada koskaan tuomiolle. Yhdistyneet Kansakunnat, eli YK on osoittautunut päätöksenteossaan hampaattomaksi tiikeriksi.

”Sota ei säästä rohkeaa, vaan pelkurin.” Ukrainassa ilmoittauduttiin suurin joukoin puolustamaan omaa maata keväällä 2022. Sittemmin, sodan jatkuessa, tuo into kuuluu laantuneen. Suuri osa kevään 2022 vapaaehtoisista lienee jo menettänyt henkensä tai terveytensä rintamalla. Sen toisella, eli Venäjän puolella moni on säästänyt henkensä lähtemällä maanpakoon. Tämä sanonta on pantu Anakreonin (n. 580 eKr-n. 480 eKr), antiikin Kreikan aikaisen runoilijan suuhun.

”Ei pelkkä julmuus saa ihmisiä rakastamaan sotaa, vaan jännitys.” Tämä Henry Ward Beecherin (1813-1857), yhdysvaltalaisen saarnaajan sananlasku on sekin osoitettu Ukrainassa paikkansa pitäväksi. Tavallinen 24/7-arki ei ole kaikkia varten. Se ei koske vain sotilaita: monilla nettisivuilla kappaleiksi räjähtävän ihmisen kuva saa sen katsojat jakamaan hyväksyviä peukutuksia.

”Ei sota yhtä miestä kaipaa” on sananlasku, joka on eri lähteiden mukaan kotimaista alkuperää. Sen ensimmäinen sanoja ei ole tiedossa. Tämän lauseenparren kanssa tekee mieleni riidellä. Eikö Ukrainassa, jos missä, kaivattaisi juuri nyt sitä yhtä pakinoitsija Aapelin viisasta miestä? Häntä, jolla olisi keinot, konstit ja valta lopettaa koko hirvittävä verenvuodatus.

Tulos 51-49 kertoo joko toimivasta demokratiasta tai kansan kahtiajaosta

Torstai 15.2.2024 klo 9.07

Numeroita ja mittauksia voi tulkita monin eri tavoin. Internetin ihmeellisenä aikakautena omalle totuudelleen on äärettömän helppoa löytää perusteita, vaikka enemmistö muuta väittäisi.

Viime sunnuntaina julistettiin Suomessa presidentinvaalien toisen kierroksen tulokset. Kisa meni äärimmäisen tiukaksi: vain noin 100 000 ääntä erotti kaksi monesta asiasta samaa mieltä ollutta ehdokasta toisistaan.

Vaalitulosten tulkinnassa on kiitelty demokratian hyvää toteutumista, hyvähenkisiä vaaleja ja kansalaisten aktiivisuutta vaaliuurnilla. Sitä on pidetty hyvänä, että häviäjä tunnusti heti tappionsa, ja voittaja antoi rehdin tunnustuksen voitetulle.

Vain vähän värittämällä tuollaisesta tuloksesta saa reviteltyä toisenlaisenkin tulkinnan. Eikö tulos (51 prosenttia voittajan puolesta, 49 vastaan) kerro kansakunnan syvästä eripurasta ja kahtiajaosta? Ja siitä, ettei valituksi tulleella uudella presidentillä suinkaan ole kansalta saatua mandaattia työhönsä, varsinkin kun lähes 30 prosenttia äänioikeutetuista ei edes äänestänyt toisella kierroksella?

Medianlukutaidosta puhutaan paljon, ja syystä. Erilaisia tulkintoja samoista asioista, jopa samoista lähtökohdista näkee somen keskustelupalstoilla pilvin pimein. Meillä salaliittoteoriat eivät onneksi ole (ainakaan julkisesti) saaneet vielä samanlaista jalansijaa, kuin jossakin muualla.

Pelkään kuitenkin että tilanne on muuttumassa. Seuraamamme mediakanavat erkanevat yhä enemmän toisistaan. Omaan uutistuuttinsa valinnat suorittaviin algoritmeihin on helppoa tottua. Yhä paremmiksi kehittyvät tekoälysovellukset osaavat tuoda jokaiselle meistä juuri sellaista nähtävää ja luettavaa, joka vahvistaa itse kunkin tietoa, uskoa, mielipiteitä ja ennakkoluuloja.

Varuillaan pitää siis olla, mutta hyvällä medianlukutaidolla on valitettavasti myös hintansa. Vanha kansa kutsui sitä epäluuloksi kaikkea uutta ja erilaista kohtaan.

Tyhjänäkin jätetty äänestyslippu on arvokas

Maanantai 29.1.2024 klo 7.43

Vuonna 2024 äänestetään useiden poliittisten johtajien suosiosta. Sekä Suomessa, Venäjällä että Yhdysvalloissa valitaan maalle uusi presidentti. Kesäkuussa äänestämme EU:n parlamenttivaaleissa.

Romaanieni pohjatöiksi olen lukenut paljon erilaista aineistoa suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian kehittymisestä vuosina 1918 – 1920. Keväällä 1918 tässä maassa käytiin paljon surua ja katkeruutta aiheuttanut sisällissota. Seuraavana vuonna itsenäiselle Suomelle valittiin vaaleilla ensimmäinen presidentti. Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa moni sisällissodan seurauksena kansalaisluottamuksensa menettänyt suomalainen ei saanut äänestää.

Nuo vuoden 1920 joulukuussa pidetyt kunnallisvaalit olivat nykyihmisen silmin katsottuna muutenkin kummalliset. Kunnissa voitiin päättää, etteivät köyhäinapua saaneet kansalaiset olleet äänestyskelpoisia. Se rajasi äänestäjäkunnan ulkopuolelle esimerkiksi monia punaisten puolella sisällissodassa sotineiden leskiä. Joidenkin lähteiden mukaan sosiaalidemokraatit suosittelivat esimerkiksi Tampereella, etteivät köyhäinapuun oikeutetut hakisi sitä kaupungilta. Pelkona oli oman äänipotin pieneneminen.

Suomen ensimmäisellä presidentillä Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli omat ansionsa suomalaisen parlamentarismin ja presidentin valtaoikeuksien luomisessa. Kesän 1919 ensimmäiset presidentinvaalit hänen ja kenraali Carl Gustav Mannerheimin välillä eivät olleet kovin sopuisat. Tässä maassa suunniteltiin tosissaan oikeistovoimien taholta vallankaappausta Mannerheimin hyväksi. Laitavasemmisto taas tavoitteli Suomeen edelleen sosialistista vallankumousta.

Tänä vuonna käymme vaaliuurnille huomattavasti turvallisemmissa merkeissä. Siitä iso kiitos kuuluu sata vuotta sitten hyviä päätöksiä tehneille ihmisille. Ihmisen me valitsemme tälläkin kertaa kansakuntamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaksi. Oli hänen nimensä kumpi tahansa, helppo kuusivuotiskausi ei hänellä ole edessään.

Ääntään kannattaa käyttää toisellakin äänestyskierroksella. Myös tyhjänä uurnaan pudotettu lippunen on merkki siitä, että demokratiamme toimii.

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

Tilinpäätös vyönkiristysten ja huonon johtamisen vuodelta 2023

Maanantai 25.12.2023 klo 10.31

Kuluvaa vuotta on enää jokunen päivä jäljellä. Meidän yksittäisten ihmisten elämässä on tapahtunut hyviä ja huonoja asioita, toisille enemmän kuin toisille. Muutaman sanan korostunut merkitys kuvaa mielestäni hyvin päättyvää vuotta.

Talous. Pitkän nollakorkojen kauden jälkeen olemme palanneet normaalimpaan tilanteeseen. Lainarahasta joutuu taas maksamaan korkoa, eli suomeksi sanottuna investoinneille on laskettava tarkemmin niiden tulevat tuotot ja riskit. Kaikkitietävän somen puolella keskustelu valtion suurien investointien maksamisesta ”ilmaisella” velkarahalla on vaimentunut. On jälleen huomattu, ettei ilmaista lounasta olekaan olemassa.

Monella suomalaisella vientiyrityksellä on mennyt viime vuosina kohtuullisen hyvin. Kotimaahan on investoitu, ja kansankapitalismi on tarkoittanut omistavalle luokalle hyviä tuottoja. Tilastokeskuksen tietojen mukaan noin 1,9 miljoonaa suomalaista omisti vuoden 2022 lopussa pörssiosakkeita tai sijoitusrahastoja. Saadut osingot, ja niistä maksetut verot näkyvät monin tavoin yhteiskunnan hyvinvoinnissa.

Ensi vuonna tilitettävä, vuoden 2023 tuloksesta maksettavien osinkojen määrä tullee olemaan pienempi. Moni vienti- ja kotimaan markkinoilla toimiva yritys on joutunut lomauttamaan, osa jopa irtisanomaan henkilöstöä. Suomeksi se tarkoittaa, että yhteiskunnan palvelujen rahoittamiseen on käytettävissä entistä vähemmän tuloja. Jotta yhteiskuntaa voidaan pyörittää, tarvitaan myös paljon ihmisiä, joilla menee taloudellisesti hyvin.

Onko kuuluisa pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaarassa? Mielestäni valtion tuloista, menoista ja palvelujen ylläpidosta on hyvä käydä nyt asiallista keskustelua. Kesällä työnsä aloittanut maamme uusi hallitus on kohdistamassa isoja leikkauksia sinne, missä liikkuvat suurimmat julkisin varoin rahoitettavat rahasummat. Valitettavasti se tarkoittaa monesti leikkausten kohdistumista kaikkein pienituloisimpiin ja heikoimmassa asemassa oleviin. 90-luvun laman karmaiseva hintalappu pitäisi silti olla vielä hyvässä muistissa.

Johtaminen. Jos ja kun ”lihavat vuodet” ovat toistaiseksi takana, ei liene järin mukavaa olla johtavassa asemassa. Lisää jaettavaa ei juuri kenelläkään ole, ja leikkaaminen on ikävää puuhaa. Hyvä ja antelias jakaja on harvoin hyvä leikkaaja silloin, kun sen aika tulee. Valitettavasti asia toimii myös toisin päin.

Nousevien ja laskevien taloussyklien ennakoimisen, ja niihin varautumisen vaikeus on asia, joka on ihmetyttänyt minua jo pitkään: kuinka yrityksellä, joka takoi vielä hiljattain ennätystuloksia perättäisinä vuosina, ei ole resursseja mennä yli muutamasta huonosta vuodesta kajoamatta ammattitaitoisen henkilöstönsä työsuhteisiin? Eikös ihmisten pitänyt olla jokaisen yrityksen tärkein voimavara?

Preussilainen kenraali von Clausewitz (1780-1831) kuuluu sanoneen, että sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Maailman nykymenoa katsellessa tuntuu, että hän jätti lausahduksestaan pois yhden tärkeän sanan. Pitäisiköhän sen kuulua, että sota on huonon politiikan jatkamista toisin keinoin?

Siltä se ainakin näyttää. Liian moni vallanhimoinen valtiojohtaja hakee nyt itselleen ja omilleen lisää kannatusta hyökkäämällä armeijallaan toisen suvereenin valtion alueelle. Tehtyjä virheitä ja huonoja päätöksiä yritetään paikata pommittamalla naisia, lapsia ja vanhuksia hengiltä. Erityisen huolestuttavaa on, että YK:n, EU:n, ETYJ:in ja monien muiden kansojen välisten päätöksentekomekanismien toiminta on vakavasti häiriintynyt.

Jos vihan määrää pidetään yhtenä hyvän elämän mittarina, niin se ei ole ainakaan vähentynyt tämän vuoden aikana maailmassa. Se jos mikä on todella huono asia.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.