Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.
Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.
Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.
Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.
Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.
Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.
Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.
Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.
Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?
Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.
Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.
Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.
