Talvisodan päättymispäivästä ja kissan viisaudesta

Torstai 13.3.2025 klo 9.32

Tänään 13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyssä talvisodassa. Maamme säilytti tuona keväänä käydyissä rauhanneuvotteluissa itsenäisyytensä, vaikkakin pahoin raadeltuna ja raskaita tappioita kärsineenä. Vertailua siihen kurimukseen jossa Ukrainan paljon kärsinyt maa ja kansa nyt on, ei voi välttää.

Tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä, toteutuuko Yhdysvaltain ja Ukrainan rintamalinjoille ehdottama tulitaukosopimus vai ei. Ja jos se toteutuu, niin seuraako sitä varsinainen rauhansopimus, ja millä ehdoin se solmitaan? Suomessa, rauhan oloissa elävä ei voi edes kuvitella sitä helvettiä, jonka keskellä ukrainalaiset sotilaat nyt rintamalla taistelevat. Ei myöskään sitä painetta, jonka alaisina ukrainalaiset poliitikot ovat tähänastisia neuvotteluja käyneet.

Monenlaisia neuvotteluja käytiin myös keväällä 1940 silloisen sodan lopettamiseksi. Lupauksia annettiin, ja niitä rikottiin. Luin hiljattain J.K. Paasikiven päiväkirjamerkintöjä noilta vaaran vuosilta. Kokenut valtiomies ehti parahtaa moneen kertaan maamme pienuudesta ja vähäpätöisyydestä silloin, kun maailman mahtavat neuvottelevat. Samaa on ollut luettavissa myös suurvaltajohtajien suhtautumisessa noin 40-miljoonaisen Ukrainan kansan asioihin.

Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Suomi otti talvisodan päivinä apua vastaan sieltä, mistä vain sai, ja kaikki aseet mitä vain muualla vapaina oli. Yksin kiväärimallejakin oli lopulta varastoissa ja rintamilla lukuisa määrä. Osa toimitetuista lentokoneista ja tykeistä jäi suurvaltapolitiikan takia matkalle. Sotilaitakin maahamme tuli, osa (etenkin pohjoisessa sotineet ruotsalaiset) jopa ammattitaitoisina ja hyvin varustettuina. Mutta paljon oli joukossa seikkailijoitakin.

Kummallinen yhtäläisyys tuon ja tämänhetkisen sodan väliltä löytyy myös maaperästä. Yhdysvaltain ja Ukrainan välille solmittaneen jonkinlainen ”diili” tuon luonnonvaroiltaan rikkaan maan metalli- ja muiden kaivannaisvarojen hyödyntämisestä osana suurvallan tuestaan vaatimaa korvausta.

Keväällä 1940 Ranska ja Englanti suunnittelivat avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen norjalaisen Narvikin sataman kautta. Todellisena pontimena tuolle auttamishalulle taisi olla ruotsalaisten Jällivaaran rautakaivosten haltuunotto siinä matkan varrella, ne kun olivat elintärkeitä Saksan sotateollisuudelle.

Entä miten kissat tähän asiaan liittyvät? Niistä sanotaan, etteivät ne hyppää enää toista kertaa kuumalle liedelle, eivätkä edes kylmälle. Meillä ihmisillä ei valitettavasti ole samanlaista viisautta.

Elämänkokemuksesta on hyötyä poliitikollekin

Tiistai 5.3.2024 klo 8.58

Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), tuleva valtionpäämies, tuli pankinjohtajana ollessaan kirjoittaneeksi ylös viisaita ja aikaa kestäviä sanoja maamme idänsuhteista. Politiikkaan tullaan nykyisin jo nuorella iällä, monesti vähällä muulla työkokemuksella. Se taitaa näkyä eräissä julkisuuteen tulleissa möläytyksissä, jotka olisi ollut parempi pitää sisällään.

Syvennyn parhaillaan erään kirjoitustyön johdosta itselleni jo entuudestaan tuttuun aiheeseen, eli suomalaisen metsäteollisuuden historiaan 1800-luvun puolivälin vesisahoista tämän päivän ”biotuotetehtaisiin”. Se matka on ollut pitkä, mielenkiintoinen ja monesti kuoppainen. Kaikkein vähiten matkan monia mäkiä ja monttuja ei ole aiheuttanut maamme pitkäaikainen itäinen naapurimaa.

Suomi-nimisen autonomisen kenraalikuvernementin ja tasavallan menestys on kytkeytynyt monin eri tavoin sen metsävarojen hyödyntämiseen. 1800-luvulla siirryttiin kaskiviljelytaloudesta ja tervanpoltosta sahatavaran vientiin ja karjankasvatukseen. 1900-luvun lähestyessä keksittiin, että ennen ”rimahelvetteinä” sahojen rannoilla palaneista sahausjätteistä voisi tehdä sellua ja paperia. Nykyisin syömme selluloosaa jäätelöissäkin, ja se jopa on hammastahnamme tärkeä ainesosa.

Ei siis ihme, että poliittinen päätöksenteko ja metsäteollisuuden johtaminen ovat tällä pitkällä matkalla kytkeytyneet kiinteästi toisiinsa. Moni politiikan rappusilla ylös kiivennyt on tehnyt hienon uran myös metsäteollisuuden palveluksessa. ”Paperikenraali” ja puolustusministeri Rudolf Walden oli vain yksi heistä. On julkinen salaisuus, että ennen EU-Suomea metsäteollisuuden isot nimet olivat tärkeitä herroja silloin, kun päätettiin markan devalvoinnista.

Yllä mainittu J.K. Paasikiven ylös kirjaama ajatus toi mieleeni eräitä suhteellisen nuorten kärkipoliitikkojemme viime aikoina julkisuudessa suustaan päästämiä sammakoita. Sikäli kuin tiedän, heidän poliittinen nousukiitonsa on alkanut jo yliopistopolitikoinnista. Siitä he ovat siirtyneet melko pian kunnallispolitiikan kautta valtakunnanpolitiikan johtaville paikoille.

Puhdas idealismi ja talousteorioiden hallinta eivät välttämättä korvaa kovan koulun kautta hankittua elämänkokemusta. Sitä, että on joutunut miettimään, mitä sanoo ja missä, ja mihin kaikkeen se voi vaikuttaa. Etenkin, kun se sanomisen tahti on nykyään jotakin toista kuin J.K. Paasikiven poliittisen uran alkuaikoina.

Hänellä oli vielä aikaa kirjoittaa tuo mietelmänsä paperille. Nykyisin samanlainen ajatus on ilmastava tässä, nyt ja heti nenän alle työnnettyyn mikrofoniin, välittömästi kaikelle kansalle jaettavaksi.

Putin lähtee, mutta Venäjä on silti naapurimme

Perjantai 18.3.2022 klo 10.51

Käsittämätön hyökkäys Ukrainaan on eristämässä itäistä naapuriamme henkisesti ja taloudellisesti muusta maailmasta. Mädän johdon sytyttämän sodan seuraukset tulevat näkymään Venäjällä pitkään. On silti hyvä muistaa, että se on naapurissamme myös tulevaisuudessa.

Kuten jo J.K. Paasikivi aikoinaan sanoi, emme voi valita naapureitamme. Suomen ja Venäjän kohtalot ovat historian saatossa sivunneet toisiaan monta kertaa. Ei ole mitään syytä olettaa, että tuo kohtalonyhteys katkeaisi tulevaisuudessakaan.

Yli 140-miljoonainen kansa itärajamme takana on aina ollut luonnollinen kauppakumppani suomalaisille. Monella suomalaisella on tavalla tai toisella sukujuuria Venäjällä. Tsaarinvallan viimeisinä vuosikymmeninä Suomenlahden pohjukassa sijaitseva Pietari oli suomalaisperäiseltä asukasluvultaan yksi maailman suurimpia ”suomalaisia” kaupunkeja.

Kulttuuriimme Venäjä on antanut paljon, puhutaanpa sitten suomen kielestä, musiikista, kirjallisuudesta, teatterista tai mistä tahansa kulttuurin alasta. Ja vastaavasti, moni suomalainen kulttuurintekijä on menestynyt mainiosti ihan viime vuosiin asti venäläisillä kulttuurin markkinoilla.

En näe rajan tällä puolella mitään syytä hekumoinnille Venäjän nykyisestä ja tulevasta alennustilasta. Kelvottomalle valtionjohdolle on siellä ilmeisen kipeä asia myöntää, että suurvallan asemaa ei rakenneta nykymaailmassa enää pelon ja asemahdin varaan. Suurvalta-asema häviää tuotos/panos-laskennassa kirkkaasti hyville naapuruussuhteille. Niihin Venäjällä on pitkä matka Ukrainan tapahtumien jälkeen.

Niiden rakentamiseen on kuitenkin kaikki mahdollisuudet. Se ei tule ehkä toteutumaan minun elinaikanani, eikä ainakaan Vladimir Putinin valtakauden aikana. Resursseja parempaan kyllä on, jos niin halutaan.

Parempia aikoja odotellessa on syytä pitää mielessä, ettei nykyinen tilanne ole tavallisten venäläisten ihmisten vika. On syytä pitää se mielessään, ja tehdä omalta pieneltä osaltaan kaikkensa, että toivon pilkahdukset paremmasta pysyvät hengissä.