Kersantti Viljo Heinosta ja itsenäisyyspäivästä

Perjantai 5.12.2025 klo 10.30

Kunniakirja Karhulan Sammontalon seinällä pysäyttää. Ei siksi, että tuleva 10 000 metrin juoksun ME-mies ja Euroopan mestari näyttää jääneen toiseksi. Eikä siksi, että palkintojenjako tapahtui syksyllä 1942 Äänislinnassa, jonka tunnemme nykyisin Petroskoina. Jään miettimään sitä miten järjetöntä se oli, kuinka Heinon (s. 1914) kaltaiset nuoret miehet pantiin silloinkin tappamaan toisiaan. 

Kunniakirjan mukaan koolla oli kilpailijoita Aunuksen, Karhumäen, Syvärin ja Äänislinnan rintamasuunnilta. Kysymyksessä oli nelimaaottelu. Tiedän, että Syvärin suunnalla oli tuolloin saksalainen 163. divisioona odottamassa sitä hetkeä, jolloin etelän suunnalta Leningradia saarrostaneet saksalaisjoukot tulisivat niin lähelle, että divisioona voitaisiin lähettää sulkemaan lopullisesti tuon suuren kaupungin elinhermot. 

Oliko kolmas edustajiaan kisaan nimennyt maa Italia? Purjehduskaudella 1942 Laatokalla toimi saksalais-italialainen laivasto-osasto katkaisemassa Leningradin huoltoyhteyksiä. Suomi-Saksa-Italia. Mikä mahtoi olla neljäs maa? Silloista Neuvostoliittoa tuskin laskettiin…

19-vuotias isäni aloitteli tuona samana syksynä Syvärillä omaa ”maaotteluaan” jalkaväkirykmentti 50:n riveissä. Sitä kestikin sitten aina marraskuuhun 1944 saakka. Tuskallisen moni hänen ikäluokkansa (vuonna 1923 syntyneet) edustajista keskeytti oman ottelunsa kaatumisen tai haavoittumisen vuoksi. 

Sanotaan, että aina maailmansotien aikana ihmiskunnan teknologinen kehitys ottaa jättimäisiä loikkia eteenpäin. Se sanonta on mielestäni korni: emmehän tiedä, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä noissa sodissa surmatut miljoonat lahjakkaat ihmiset olisivat saaneet aikaan, jos olisivat saaneet elää. 

Viimeiset neljä vuotta olemme jälleen eläneet kasvavan suursodan uhkan alla. Jokaisen oman kansansa vaaleilla, tai muuten valitun johtajan tärkein tehtävä tulisi olla se, että hän estää kansansa nuorten miesten ja naisten elämän uhraamisen tuollaisen suurtuhon kaiken nielevälle alttarille. Valitettavasti niin ei näytä olevan. 

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Kannaksen kesän 1944 suurhyökkäys eräässä sotapäiväkirjassa

Sunnuntai 9.6.2024 klo 11.28

Tänään, 9. kesäkuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun puna-armeija aloitti Karjalan kannaksella Suomen erillisrauhaan johtaneen suurhyökkäyksensä. Moni asia on niistä päivistä muuttunut, mutta nuorten sankarivainajien tarve ei ole kadonnut globaalisti mihinkään.

Luin isäni sodanaikaisen komppanian, eli jalkaväkirykmentti 50:n 5. komppanian sotapäiväkirjasta tuon hyökkäyksen aikaisia merkintöjä. Osana 11. divisioonaa rykmentti siirrettiin tulppaamaan Ihantalan tasalla hyökkääjän joukoilta pääsyä syvemmälle Suomeen.

Viides komppania kärsi kesäkuun lopulla Kärstilänjärven tienoilla käydyissä taisteluissa raskaita tappioita. Jäin miettimään etenkin sotapäiväkirjaan 28. kesäkuuta tehtyä merkintää ankarassa tykistökeskityksessä viimeiseen miehen kadonneesta joukkueesta.

Rauhan aikana kasvanut ja elänyt ihminen ei voi edes kuvitella kaikkia niitä hirveyksiä, joita noiden lakonisten sanojen taakse sisältyy. Tuskin tuon joukkueen miehet kaikki kaatuivat: muutamaa päivää myöhemmin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä komppanian komentopaikalla hajalle joutuneille, ja uudelleen kokoon kerätyille miehille pidetystä puhuttelusta. Siinä käsiteltiin kurin ja tottelemisen merkitystä.

Muistan lapsuudestani joitakin isäni muiden sotaveteraanien kanssa käymiä keskustelunpätkiä noista päivistä. Joukko loppuun asti väsyneitä miehiä kerääntyi suureen katajapuskaan puhumaan siitä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yritettäisiinkö etsiä omaa joukkoa, vai lähdettäisiinkö kävelemään kohti koti-Suomea?

Ehkä jotkut heistä lähtivät, enkä ihmettele. Vaihtoehtona oli paluu takaisin helvettiin.

Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8.36

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.