Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Kuvituksella on väliä kulttuurijutuissa

Sunnuntai 22.9.2024 klo 13.44

Valtiovalta etsii kissojen ja koirien kanssa säästökohteita. Leikkuri on jo kohdannut kulttuurisektoriakin, ja lisää on tulossa. Hyvinvointialueiden perustamisen myötä uudessa asennossa olevassa kunnallishallinnossa mietitään, mitkä tuolit jätetään täyttämättä. Nekin päätökset osuvat usein kulttuurintekijöihin.

Itsensä Winston Churchillin, Iso-Britannian sodanaikaisen pääministerin kerrotaan vastustaneen taiteeseen ja kulttuuriin käytetyn rahoituksen siirtämistä sotatalouden tarpeisiin. ”Minkä puolesta me sitten oikein taistelemme?” -tokaisu saattaa olla vain tarinaa. Sellaisenakin se osuu kymppiin.

Sana kulttuuri tarkoittaa sivistyssanakirjani mukaan sivistystä ja valistusta. Kun mediassa puhutaan kulttuurialan rahoitusta uhkaavista leikkauksista, valitaan kuvituskuvaksi usein otos joko jostain sinfoniaorkesterista, hienosta oopperasta tai ammattiteatterista.

Itseään voi kuitenkin sivistää ja valistaa monella eri tavalla. Käyttäisin mielelläni sanan kulttuuri synonyymina sanoja mielen hyvinvointi. Siitä voi pitää huolta lukemattomilla tavoilla. Otan esimerkkejä omista havainnoistani muutamalta viime viikolta.

Jokin aika sitten kävin tekemässä juttua darts- eli tikanheittokilpailuista. Miehisessä seurueessa lensi tikkojen lisäksi myös huuli. Porukassa oli selvästi hyvä yhteishenki. Sekä hyvät että vähän heikommat suoritukset saivat yhtä lailla kannustusta. Uskon, että se teki hyvää läsnä olleiden mielelle.

Kävin jälleen kerran lavatansseissa. Toisiaan tervehtivien ihmisten lämpimät halaukset eivät johtuneet siitä, että syksyn myötä on siirrytty ulkolavoilta lämpimiin sisätiloihin. Ehkä moni sai siinä samalla kuluneen viikon läheisimmän ihmiskontaktinsa.

Eilen olin katsojana harrastajateatterin esityksessä. Näytteleminen ja laulaminen ei ehkä ollut aivan ammattilaisten tasolla, mutta hauskaa oli sekä näyttelijöillä että katsojilla. Moni vierelläni istunut hekotteli ääneen. Ehkä siinä tulivat viikon parhaat naurut, osin sille mitä lavalla tapahtui, osin ehkä myös sille miten lavalla esitetty vertautui omiin ajatuksiin ja murheisiin.

Jos kulttuurin korkeimmaksi päämääräksi hyväksytään mielensä hyvinvoinnista huolehtiminen, on tiedotusvälineiden toimituksissa pidettävä huolta siitä, ettei vääristetä kuvaa sen sisällöstä ihmisten mielissä. Se on paitsi hienoa oopperaa, myös tikanheittoa hyvässä porukassa, toisen ihmisen koskettamista, tai vaikka hyväntahtoista naurua omille höpsötyksilleen.

Dartsin heittäminen on paljon mukavampaa lämpimissä tiloissa, vaikkapa kunnan nuorisotalolla. Lavatansseissa soittaneille muusikoille soittamisen palo on saattanut syttyä kunnan/kuntien pyörittämässä musiikkiopistossa tai bändikoulussa, tanssijoiden ensiaskeleet on kentien otettu kansalaisopiston kursseilla. Kansalaisopisto on hyvin usein ollut takana myös siinä, että harrastajanäyttelijä on uskaltautunut lavalle.

Sellaiselle on vaikea laskea hintaa. Sen voi kuitenkin varmaksi sanoa, että kulttuurin tietoinen näivettäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

Journalistin ohjeet ovat freelancerille työn elinehto

Torstai 15.8.2024 klo 11.29

Hallitus aikoo lopettaa journalismin itsesääntelyelimenä vuodesta 1968 lähtien toimineen Julkisen sanan neuvoston rahallisen tukemisen. Neuvoston rahoituksesta katoaisi vajaa kolmannes. Reilun 100 000 euron vuosittaisen säästön kielteiset vaikutukset ylittävät kirkkaasti siitä saatavan hyödyn.

Suomalaiset luottavat tutkitusti keskimääräistä enemmän lukemansa, näkemänsä ja kuulemansa journalismin sisältöön. Sillä on suuri merkitys yhä digitaalisemmaksi muuttuvassa ajassa, jossa uutisia ja ”uutisia” haetaan ja saadaan yhä useamman kanavan kautta. Kaikkien noiden palveluiden takana on rahanansainnan logiikka. Se tuo jokaisen käyttäjänsä eteen algoritmien syystä tai toisesta juuri hänelle valitsemaa tavaraa. Yleensä algoritmit eivät tähtää maailmankuvan avartamiseen, vaan useampiin klikkauksiin, kanavalla pysymiseen ja sitä kautta isompiin mainostuottoihin.

Valeuutiset ja paikkaansa pitämätön tieto ovat olleet aikojen alusta asti vaikuttamisen keskeisiä välineitä. Tämä valitettavasti korostuu nyt, kun keskellä Eurooppaa käydään säälimätöntä valloitussotaa, ja suurvallat ovat avoimesti nokkapokkasilla hupenevista luonnonvaroista.

Meillä Suomessakin viestinnällinen vaikuttaminen yksittäisiin ihmisiin, heidän mielikuviinsa ja siihen, mitä uskalletaan julkaista ja mitä ei, lisääntyy. Se ulottuu myös yksittäisiin, mediassa hyvän journalismin sääntöjä noudattaviin toimittajiin: mustamaalaus ja häirintäsoitot eivät ole alalla ollenkaan outoja asioita.

Jokainen ihminen tekee työssään virheitä ja huonoja sanavalintoja. Niin myös journalistit. Julkisen sanan neuvostoon on voinut kannella mediassa mielestään kokemastaan vääryydestä kuka tahansa kansalainen. Tuota mahdollisuutta on myös paljon käytetty. Mikä tärkeintä, virheitä tehneet tiedotusvälineet ovat yleensä noudattaneet neuvoston antamia langettavia päätöksiä. Niillä on ollut selkeästi alan toimintaa ohjaava vaikutus.

Ensi vuonna minulla tulee täyteen 20 vuotta toimimista vapaana toimittajana, freelancerina. Tänä aikana erimielisyydet haastateltujen ja toimeksiantajien kanssa juttujeni tekotavoista ja niiden sisällöstä ovat onneksi jääneet vähiin. Lähinnä on muutamia juttuja jäänyt tekemättä siksi, että emme ole päässeet haastateltavan kanssa yksimielisyyteen siitä, mitä asioita hänellä on jälkikäteen oikeus korjata omista tai muiden sanomisista.

Joistakin epämääräisistä toimeksiannoista olen kieltäytynyt, koska en ole hyväksynyt työn tilaajan tarkoitusperiä. Olen myös muutaman kerran ymmärtänyt väärin joltakin tiedotusvälineeltä saamani toimeksiannon, eikä jutusta ole tullut minkään osapuolen mielestä sellaista, kuin olisi pitänyt.

Väitän, että iso osa omasta mielen- ja työrauhastani on JSN:n laatimien Journalistin ohjeiden ansiota. Ne määrittelevät selvästi tiedotusvälineen, minun eli toimittajan, sekä haastateltavan oikeudet ja velvollisuudet. Olen tietenkin asiassa esteellinen, mutta väitän myös että työni tulokset – artikkelit – ovat olleet huomattavasti parempia, kun ne on pyritty tekemään alan yhteisten sääntöjen mukaan.

Linkki Journalistiliiton kannanottoon suunnitellusta leikkauksesta löytyy täältä.