Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

60-luvun talousutopiat eivät toteutuneet

Torstai 12.2.2015 klo 9.26

Tiedetoimittaja Jani Kaaro kirjoittaa tämän aamun (12.2.) Hesarissa hienon kolumnin siitä, kuinka 1960-luvulla kuviteltiin erilaisia utopioita tulevasta maailmasta, jossa talouskasvun hedelmiä jaettaisiin kansalaisten kesken.

Anarkisti Paul Goodman, talousmies John Kenneth Galbraith ja futuristi Robert Theobald kuvittelivat kukin eri tavoin sitä, miten tehostuvan työelämän myötä lisääntyvä vapaa-aika (lue: työttömyys) ei tarkoittaisikaan ihmiselle syrjäytymistä elämästä. Ylimääräinen työvoima ja ylimääräinen pääoma kohtaisivat sulassa harmoniassa toisensa. Hän, joka ei olisi työläinen olisi hyväksytty ja arvostettu kuluttaja.

Utopiat eivät ole toteuneet. Suomessa on taas satojatuhansia työttömiä samaan aikaan, kun pörssiyhtiöissä ehdotetaan ylimääräisiä osingonjakoja.

Utopioista on tultu mielikuvayhteiskuntaan ja ajatushautomoiden aikaan. Missähän mahtavat niiden luomat utopiat viipyä - vai jäävätkö nekin vain fantastisiksi mielikuviksi?

Maailma on erilainen vuonna 2050

Maanantai 23.1.2012 klo 7.21

Luen parhaillaan Laurence C. Smithin kirjaa Uusi pohjoinen - Maailma vuonna 2050 (Ursa 2011). Kirjassa pohditaan sitä, miten erilaiset muutokset vaikuttavat elämäämme pohjoisella pallonpuoliskolla tämän vuosisadan puoliväliin mennessä.

Ilmastonmuutos tulee vaikuttamaan dramaattisesti siihen, miltä pohjoinen havumetsävyöhykkeemme näyttää 40 vuoden kuluttua. Jäättömät talvet lisäävät veden haihtumista meristä, ja se lisää lumi- ja vesisateiden määrää talvella. Uudet tuhohyönteislajit ja kasvitaudit levittäytyvät pohjoiseen. Siinä tilanteessa ei taida olla paljonkaan iloa siitä, että puut ja vilja kasvavat silloin meillä entistä paremmin.

Smith arvioi, että energiantuotantomme pohjautuu vuonna 2050 edelleen pitkälti fossiilisiin polttoaineisiin. Samaan aikaan maailman kasvava väestö vaatii yhä enemmän ruokaa ja sitä elintasoa, johon me olemme täällä länsimaissa tottuneet.

Ympäristöasioita ei pitäisikään enää katsella erillään esimerkiksi talouden globalisaatiosta tai luonnonvarojen kysynnästä. Pahinta on, että poliittisilla päätöksillä alkaa olla asiassa kiire. Durbanin joulukuinen ilmastokokous ei antanut kovin hyvää kuvaa kyvystämme toimia.

En taida enää itse olla täällä vuonna 2050 - mutta lapseni ehkä ovat.