1990-luvun kansainvälisistä nuorista 2020-luvun kansallisuusaatteeseen

Tänään, sotaa käyvän Ukrainan itsenäisyyden 35-vuotispäivänä olen muistellut 90-lukua, jolloin moni asia tuntui olevan matkalla parempaan suuntaan. Ymmärrän niitä tämän päivän nuoria, jotka tuntevat maailmantuskaa tulevaisuudesta. He eivät suinkaan ole lajissaan ensimmäisiä.

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja sen kommunistinen järjestelmä kaatui. Se tarjosi monelle itäisen Euroopan maalle kauan kaivatun tilaisuuden irtautua Moskovan ikeestä ja itsenäistyä. Yhdysvaltain kanssa asevarustelukilpaa käyneen suurvallan katoaminen maan päältä näytti tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden aseistariisuntaan. Moni länsieurooppalainen maa – muun muassa länsinaapurimme Ruotsi – lähti sille tielle. Toisaalta, YK:n Rio de Janeiron suuri ilmastokokous vuonna 1992 näytti siltä, että ilmastonmuutos ja luontokato aletaan ottamaan vakavasti.

Meillä Suomessa, osin itänaapurin muutoksen takia, osin ihan itse aiheutettuna kärsittiin valtavasta talouslamasta. Siitä seurasi suurtyöttömyys. Itsekin tuona aikana ammattiin valmistuneena muistan hyvin, miltä tuntui kun työpaikkahakemukseen tuli lyhyt vastaus: paikkaan oli 215 hakijaa, kiitos mielenkiinnosta.

Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin parantua ja maailma selkeytyä. Me massatyöttömyyden uhrit löysimme – ainakin suurin osa meistä – jotakin kautta oman lokeromme yhteiskunnassa, vaikka jälkilaskua maksettaneen vieläkin monessa perheessä. Nokia-buumi toi Suomelle mainetta ja rahaa. Neuvostoliiton raunioille näytti syntyvän Venäjä. Sille näytti löytyvän vahva, länteen myötämielisesti suuntautuva presidentti. Hänen nimensä oli Vladimir Putin.

Tuolta toivon täyttämältä vuosikymmeneltä, sen loppupuolelta muistan useammankin nuoren ihmisen haastattelun jostakin lehdestä. Itsevarmoina ja hyvin koulutettuina he ajattelivat, että kaikki olisi heille tulevaisuudessa mahdollista: matkustelu missä päin maailmaa tahansa, työn löytäminen vaikka maailman toiselta puolelta, maapallon pelastuminen kaiken nielevältä kuumuudelta. Moni heistä sanoi ettei pitänyt enää itseään suomalaisena, vaan vapaana maailmankansalaisena. Se passi, jossa oli silloin vielä ehkä leijona, jouti heidän mielestään romukoppaan.

Tällä hetkellä samanlaista toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa on vaikea löytää uutisoinnista ja netin taikapiiristä. Rion julistuksen kauniit tavoitteet ovat karkaamassa. Sota on paljastanut rumat kasvonsa. Maailmaa halutaan taas alistaa aseiden ja taloudellisen mahdin voimin. Se internet, jonka piti vapauttaa meidän viestintämme, syytää sontaa niskaamme ja valvoo meitä. Ihmisiä jaetaan jälleen (lue: edelleen) valkoisiin, punaisiin ja mustiin, meihin ja heihin. Rajoille vedetään piikkilankaa eri puolilla maailmaa.

En ihmettele, jos nykynuori kokee maailmantuskaa ja pelkoa. Olen monta kertaa ihmetellyt sitä voimaa, joka sai isäni sodan käyneen sukupolven, ja rintamalla nuoruutensa hukanneet miehet ja naiset tarttumaan kirveisiin ja lapioihin maailman jälleenrakentamisessa. Itse taas muistan sen pelon, jota amerikkalaisten risteilyohjusten tuleminen Eurooppaan 1980-luvun alkupuolella minussa aiheutti. Sen vuosikymmenen nuoren varusmiehen ajatuksissa sodan mahdollisuus oli todellisuutta.

Tulevaisuudenpelko on asia, joka on valitettavasti hyväksyttävä. Onneksi myös toivo on olemassa. Eikä se saa koskaan kadota.