1990-luvun kansainvälisistä nuorista 2020-luvun kansallisuusaatteeseen

Maanantai 24.8.2026 klo 11.34

Tänään, sotaa käyvän Ukrainan itsenäisyyden 35-vuotispäivänä olen muistellut 90-lukua, jolloin moni asia tuntui olevan matkalla parempaan suuntaan. Ymmärrän niitä tämän päivän nuoria, jotka tuntevat maailmantuskaa tulevaisuudesta. He eivät suinkaan ole lajissaan ensimmäisiä.

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja sen kommunistinen järjestelmä kaatui. Se tarjosi monelle itäisen Euroopan maalle kauan kaivatun tilaisuuden irtautua Moskovan ikeestä ja itsenäistyä. Yhdysvaltain kanssa asevarustelukilpaa käyneen suurvallan katoaminen maan päältä näytti tarjoavan erinomaisen mahdollisuuden aseistariisuntaan. Moni länsieurooppalainen maa – muun muassa länsinaapurimme Ruotsi – lähti sille tielle. Toisaalta, YK:n Rio de Janeiron suuri ilmastokokous vuonna 1992 näytti siltä, että ilmastonmuutos ja luontokato aletaan ottamaan vakavasti.

Meillä Suomessa, osin itänaapurin muutoksen takia, osin ihan itse aiheutettuna kärsittiin valtavasta talouslamasta. Siitä seurasi suurtyöttömyys. Itsekin tuona aikana ammattiin valmistuneena muistan hyvin, miltä tuntui kun työpaikkahakemukseen tuli lyhyt vastaus: paikkaan oli 215 hakijaa, kiitos mielenkiinnosta.

Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin parantua ja maailma selkeytyä. Me massatyöttömyyden uhrit löysimme – ainakin suurin osa meistä – jotakin kautta oman lokeromme yhteiskunnassa, vaikka jälkilaskua maksettaneen vieläkin monessa perheessä. Nokia-buumi toi Suomelle mainetta ja rahaa. Neuvostoliiton raunioille näytti syntyvän Venäjä. Sille näytti löytyvän vahva, länteen myötämielisesti suuntautuva presidentti. Hänen nimensä oli Vladimir Putin.

Tuolta toivon täyttämältä vuosikymmeneltä, sen loppupuolelta muistan useammankin nuoren ihmisen haastattelun jostakin lehdestä. Itsevarmoina ja hyvin koulutettuina he ajattelivat, että kaikki olisi heille tulevaisuudessa mahdollista: matkustelu missä päin maailmaa tahansa, työn löytäminen vaikka maailman toiselta puolelta, maapallon pelastuminen kaiken nielevältä kuumuudelta. Moni heistä sanoi ettei pitänyt enää itseään suomalaisena, vaan vapaana maailmankansalaisena. Se passi, jossa oli silloin vielä ehkä leijona, jouti heidän mielestään romukoppaan.

Tällä hetkellä samanlaista toiveikkuutta ja tulevaisuudenuskoa on vaikea löytää uutisoinnista ja netin taikapiiristä. Rion julistuksen kauniit tavoitteet ovat karkaamassa. Sota on paljastanut rumat kasvonsa. Maailmaa halutaan taas alistaa aseiden ja taloudellisen mahdin voimin. Se internet, jonka piti vapauttaa meidän viestintämme, syytää sontaa niskaamme ja valvoo meitä. Ihmisiä jaetaan jälleen (lue: edelleen) valkoisiin, punaisiin ja mustiin, meihin ja heihin. Rajoille vedetään piikkilankaa eri puolilla maailmaa.

En ihmettele, jos nykynuori kokee maailmantuskaa ja pelkoa. Olen monta kertaa ihmetellyt sitä voimaa, joka sai isäni sodan käyneen sukupolven, ja rintamalla nuoruutensa hukanneet miehet ja naiset tarttumaan kirveisiin ja lapioihin maailman jälleenrakentamisessa. Itse taas muistan sen pelon, jota amerikkalaisten risteilyohjusten tuleminen Eurooppaan 1980-luvun alkupuolella minussa aiheutti. Sen vuosikymmenen nuoren varusmiehen ajatuksissa sodan mahdollisuus oli todellisuutta.

Tulevaisuudenpelko on asia, joka on valitettavasti hyväksyttävä. Onneksi myös toivo on olemassa. Eikä se saa koskaan kadota.

Kirkonkirjat kertovat elämästä monenlaisessa Suomessa

Keskiviikko 6.12.2023 klo 7.46

25. toukokuuta kastettiin Kivijärvellä Antti Matiaksenpoika ja Maija (os. Kotilainen) Linnan poika Matiksi. Olen Keski-Pohjanmaalta lähtöisin olevassa suvussani Matin jälkeläinen neljännessä polvessa. Hänelle, minulle ja välissämme oleville sukupolville on matkalle mahtunut elämää monenlaisen vallan alla.

Kun Matti syntyi, koko nykyinen Suomi oli hiljattain siirtynyt Haminan rauhan myötä Venäjän vallan alle. Ilmassa oli varmasti kaikenlaisia pelkoja siitä, millaisia uudet vallanpitäjät olisivat verrattuna entisiin. Muistissa olivat edellisellä vuosisadalla kärsityn Ison Vihan aikaiset tarinat valloittajan harjoittamista julmuuksista.

Vaikka maallinen valta oli vaihtunut, vieläkin korkeampia voimia edustavat papit puhuivat maassamme yhä ruotsia. Siksi Mattikin on kirjattu Kivijärven seurakunnan syntyneiden luetteloon Matsina, isä-Antti Andersina ja äiti-Maija Majana.

Matti kuoli verrattain varhain, eli vuonna 1860. Seuraavalla vuosikymmenellä maatamme koettelivat suuret nälkävuodet. Hänen poikansa näki myös vuosisadan vaihtuvan, ja Matin pojanpoika selvisi hengissä sisällissodan ajoista. Hän lienee nähnyt sinivalkoisen lipun liehumassa ensimmäisen kerran itsenäisen Suomen lippusaloissa. Voi vain miettiä, mitä maaton ja köyhä maaseudun asuja siitä ajatteli ja tunsi.

Matin pojanpojanpoika koki nuorella iällä jatkosodan taistelujen kauhut. Niissä Suomen itsenäisyys sentään säästyi, mutta henkisten ja ruumiillisten arpien ja menetysten kokonaismäärää ei kukaan tule koskaan tietämään.

Minä, Matin jälkeläinen neljännessä sukupolvessa, sain syntyä 1960-luvulla hiljalleen vaurastumisensa aloittavassa maassa. Olen ensimmäisiä täyden peruskoulun oppimäärän suorittaneita vuosiluokkia. Sain hankkia itselleni edullisesti hyvän koulutuksen. Kaikki nämä elämäni vuosikymmenet olen saanut ilmaista itseäni suomeksi, omalla äidinkielellä.

Maailman muuttuminen ei pysähdy minuun. Jos ikää ja terveyttä riittää, voi hyvin olla että ehdin vielä nähdä senkin, kuinka tässä maassa kirjoitetaan taas syntymätodistuksia vieraalla kielellä, todennäköisesti englanniksi. En osaa olla siitä iloinen.

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9.48

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!

Suomi 101 -juhlavuotta odotellessa - mistä tämä vuosi muistetaan?

Lauantai 9.12.2017 klo 7.16

Suomi 100 -juhlavuosi alkaa vähitellen olla lopussa. Kait jonkinlaisena huipentumana koko vuodelle voidaan pitää itsenäisyyspäivän tavallistakin näyttävämmin toteutettuja ja kansalle televisioituja juhlia. Mitä on jäänyt käteen?

Tuskin koskaan aikaisemmin on maamme itsenäisyyden juhlavuotta vietetty näin kaupallisissa merkeissä. Suomi 100-brändi on ollut käytössä - ja on sitä käytettykin! Sinivalkoisia tuotteita lienee kauppapaikkojen alelaareissa vuodenvaihteen jälkeen isoina kekoina.

Se, että itsenäisyyskin on kaupallistettu, lienee ajan henki. Itsenäisyyspäivänä havahduin siihen, että lähes kaikki isot ja pienet kauppaliikkeet olivat auki. Niin ne tulevat olemaan myös joulunpyhinä. Kysymys kuuluu, osaammeko me enää erottaa hiljentymistä ja juhlaa arjesta, jos emme tee mitään sen eteen?

Taiteessa tapahtui kaikenlaista vuoden mittaan. Ehkä jotkut meistä tulevat muistamaan, että se kolmas Tuntematon tuli ensi-iltaan samana vuonna, kun Suomi juhli. Ehkä tästä vuodesta muistetaan myös Me Too -kampanja, joka lähti liikkeelle amerikkalaisen elokuvateollisuuden piiristä. Hyvä että lähti.

Paljon siis tehtiin Suomi 100-hengessä. Luulen kuitenkin, että tämän vuoden muistavat parhaiten ne, joiden omassa elämässä tapahtui vuoden aikana oikeasti suuria asioita: lapsen syntymä, sen tärkeän ihmisen tapaaminen tai omat häät, kenties läheisen omaisen kuolema.

Ainakin kovasti toivon niin.

Sankaruudesta ja itsenäisyydestä

Maanantai 5.12.2011 klo 6.20

Huomenna, 6. joulukuuta Suomi viettää jälleen Itsenäisyyspäivää. Arvokas perinne, jonka soisi jatkuvan.

Suomalaiseen Itsensäisyyspäivään on tähän saakka kuulunut itsestään selvänä asiana sodan, ja siihen liittyvien asioiden nostaminen esille. Me kunnioitamme sotaveteraaneja, televisiosta tulee jompi kumpi versio Tuntemattomasta sotilaasta ja iltapäivälehti myy sota-aiheista liitettä.

Veteraanit ovat kunnioituksensa ansainneet, mutta jo jonkin aikaa olen kaivannut itsenäisyyden juhlintaan myös toisenlaisten,sotien jälkeisen ajan sankareiden kunnioittamista. Heitäkin löytyy - monesti hyvin läheltä.

Vai eikö aika ole vielä kypsä nostaa esille noita rintamamiestiloilla raataneita miehiä ja naisia?  Eikö huumekoukussa pyristelevän nuoren vanhempien yritys ja kärsimys täytä sankarin mittoja? Entä vaikeasta syövästä toipuneet, uudestaan hymyilemään oppineet kansalaiset?

Sankaruuden lajeja löytyy niin paljon. Ehkäpä sankareita ei saa olla liian paljon kerrallaan.