Nykyviihteestä on nauru usein kaukana

Perjantai 13.6.2025 klo 12.24

Televisiossa 1980-luvulla pyörinyt brittisarja Jerseyn saarella rikoksia ratkoneesta etsivä Jim Bergeracista kuului tuolloin suosikkisarjoihini. Tänä kesänä Bergerac tekee paluun Ylen ohjelmistoon uutena tulkintana. Moni asia on toisin tuolla pikkuruisella saarella.

Katsoin Yle Areenasta putkeen kaikki uuden Bergeracin kuusi jaksoa. Pääosan esittäjä Damien Molony hoitaa työnsä ihan sujuvasti. Muukin tekeminen on sarjassa hyvää brittiläistä draamaosaamista.

Koska vanhan suolan tiedetään janottavan pitkään, lainasin kirjastosta dvd:t alkuperäisen sarjan kahdelta ensimmäiseltä tuotantokaudelta. John Nettlesin suoritus alkoholismista toipuvana poliisina on edelleen rautaa, eikä Terence Alexanderin roolityö hänen velmuilevana ex-appiukkonaan jää pekkaa pahemmaksi.

Ajan kulun huomaa uuden ja vanhan version vertailussa. ”Oikeassa” Bergeracissa ei hoideta asioita suit sait sujuvasti kännykällä. Faktat löytyvät tietokoneen sijaan paperilta pahvikansioista. Autot eivät ole tuulitunnelitesteissä viritettyjä metallimöykkyjä, vaan muodoiltaan upeita avoautoja ja rättikattoisia sitikoita.

Yksi merkittävä ero löytyy käsikirjoituksista. Alkuperäisessä Bergeracissa on paljon hiljaista huumoria. Uudessa, tänä vuonna valmistuneessa versiossa yksi pääosan esittäjistä on oikeastaan Jim Bergeracin sisällään kokema ahdistus.

Kokemusperäisesti näyttää siltä että huumori ja aito nauru on kuolemassa viihteen tekemisessä sukupuuttoon. 007-elokuvien Daniel Craig on hänkin hymytön lihaskimppu verrattuna Roger Mooren kuivaan brittivitsailuun ja varsinkin Sean Conneryn skottilaiseen itseironiaan.

Ehkä viihteen tekijöiden itsesensuuri näinä Me Toon ja monikulttuurisuuden kulta-aikoina laittaa suitsia sille, millaisia sanoja uskalletaan laittaa sankarien suihin. Se on sääli. Nauru on kautta aikojen ollut sellainen maadoitin, joka on purkanut vaarattomasti turhia luuloja ja aggressioita sekä niiltä herroilta, että meiltä heidän narreiltaan.