Suomalaista kulttuuria uhkaa sukupuuttoaalto

Torstai 11.4.2024 klo 8.13

Sanalla kulttuuri tarkoitetaan monenlaisia asioita. Se on kansalaisten sivistämistä, valistamista, henkisten nautintojen tuottamista, yhteisiä tapoja ja muoti-ilmiöitä. Sen varaan yhteiskunta on pitkälti rakentanut yhtenäistä omakuvaansa. Kansakunnan harmaantuessa suomalaiselta kulttuurilta on rapistumassa sen arvokas kivijalka.

Kulttuurin rahoituksesta puhutaan tällä hetkellä vahvoilla äänenpainoilla. Julkinen valta, eli valtio ja kunnat, ovat rahapulassaan leikkaamassa erilaiselle kulttuuritoiminnalle myöntämäänsä rahallista tukea. Se johtanee erilaisten kulttuuripalvelujen tarjonnan supistumiseen, kulttuurin alalla työskentelevien ihmisten työmahdollisuuksien vähenemiseen, ja vähenevien resurssien suuntaamiseen oletetusti tehokkaammalla tavalla.

Säästöpäätökset ja -puheet ovat saaneet kulttuurintekijätkin keskustelemaan eri areenoilla siitä, minkälainen kulttuuri on tärkeää. Onko tärkeämpää rahoittaa lastenkulttuuria kuin käännösrunoutta? Mihin tarvitaan ”kankeita” laitosteattereita kun ketterät ja itsenäiset tuotannot pystyvät viemään näytöskappaleet sinne, missä ihmiset ovat?

Jokaisella argumentille löytyy oma perustelunsa, ja sille vastaperustelu. Oman mielikuvituksensa ruokkiminen ja käyttäminen suhteessa ympäristöön tullee olemaan jatkossakin yksi kansalaisten perustaidoista. Yhä suurempi osa tulevista suomalaisista on sukujuuriltaan kotoisin jostakin muualta kuin täältä koto-Suomesta. Kulttuuritarjonta on perinteisesti ollut se liima, jolla nuoret on milteipä huomaamatta sitoutettu osaksi yhteiskuntaa. Miten käy, jos sitä liimaa on yhä vähemmän tarjolla?

Paitsi säästöjen etsintä, on käynnissä myös uusien verotettavien tulolähteiden metsästys. Erilaiset varakkaat, tutkimus- ja taiteelliseen työhön apurahoja myöntävät säätiöt ovat nauttineet tähän saakka valtiovallan erityistä suojelusta. Niiden rooli on korostunut kulttuurin tukemisessa, kun julkinen raha on vähentynyt. Rahansa nämä säätiöt saavat suurelta osin pörssisijoituksista. Miten käy niiden kulttuurin tekijöille myöntämien tukien, jos osinkoverotuksessa kiristetään veroprosentteja?

Median tutkakatveeseen on tähän saakka jäänyt eräs kulttuurista kivijalkaamme nakertava tekijä. Se on aika. Eläkeläisillä ja muilla ikäihmisillä on tunnetusti aikaa ja halua kuluttaa kulttuuripalveluita. Se ei ole vitsi, että suomalaista kulttuuria ylläpitävät osin keski-iän ylittäneet naiset. Tuonen viikate niittää aikanaan jokaisen meistä mukaansa. Se koskee sekä kulttuurin tekijöitä että sen kuluttajia.

Nyt eletään vuosikokousten ja ensi syksyn toimintasuunnitelmien laadinta-aikaa. Monessa kansantanssi-, kuoro-, näytelmäkerho- ja muussa yhdistyksessä tuskaillaan vastuunkantajien vähenemistä luonnollisen poistuman kautta.

Se koskee myös yhtä omaa suosikkilajiani, lavatansseja: monella tanssinjärjestäjällä on jo harmaata ohimoilla. Olen monesti istunut tanssilattian reunalla iloiten siitä, kuinka edestäni menee monta tulevaisuuteen siirtyvää, tai kenties kokonaan tekemättä jäävää tekonivelleikkausta ja mielenterveysongelman diagnoosia.

Kaikki vaikuttaa maailmassa kaikkeen. Kulttuurin tekeminen vaatii tekijöitä, eikä viimeinen luku kulu- ja/tai tulosarakkeen alareunassa ole koskaan koko totuus.

Milloin ovat ihmisen parhaat vuodet?

Perjantai 28.10.2011 klo 7.55

Luen parhaillaan iltalukemisina Kaija Maria Junkkarin teosta Naisen parhaat vuodet (Otava 1998). Ikääntymistä, ja sen mukaista identiteetin kehittymistä käsittelevää kirjaansa varten Junkkari haastatteli laajan joukon 45-59-vuotiaita naisia. Hän käsittelee isoa teemaa - ihmisen ja hänen ajatusmaailmansa muuttumista ajan mukana - oivaltavasti ja kiinnostavasti.

Kiinnostava on esimerkiksi se Junkkarin ajatus, että ihmisen elämänkaari jakautuu jaksoihin: naisilla - niin kuin "lapsellisilla" miehilläkin, uskon - aika parikymppisestä noin nelikymppiseksi kuluu aika paljon työn, perheen ja kaiken muun ehdoilla.

Sen jälkeen voi olla enemmän aikaa itselle - ja ajatukset ja tekemisen halu palaavat niihin asioihin, joita halusi oikeasti tehdä ennen puberteetti-ikää. Vanhuusiällä, läheisten poismenon ja liikkumisen luonnollisen rajoittumisen myötä on taas aika palata mielen sisäisen maailman tärkeyteen.

Se ajatus miellyttää, että suurin osa Junkkarin tuolloin haastattelemista ihmisistä koki elävänsä elämänsä parasta aikaa juuri sillä hetkellä. Niin kai sen pitäisikin olla - se aika joka on eletty on jo takana päin, ja tulevaa aikaa emme tiedä.