Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Kirjailijoiden avoin kirje päättäjille kertoo isosta huolesta

Perjantai 4.10.2024 klo 9.16

Eräiden suomalaisten eturivin kirjailijoiden liikkeelle laittaman avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta on allekirjoittanut jo yli tuhat kirjailijaa. Kysymys on paitsi kirjailijoiden toimeentulosta, myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkaudesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tuo avoin kirje päättäjille löytyy täältä. Niclas Sandin, äänikirjapalvelu BookBeatin toimitusjohtaja ehti jo vastaamaan kirjeessä esitettyihin huolenaiheisiin omalla kirjoituksellaan. Kiitos hänelle siitä: viimeistään nyt on aika keskustella menossa olevasta murroksesta. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kommentoi eräitä Sandinin huomioita näin.

Eräässä omassa kirjahankkeessani olen viime aikoina perehtynyt Suomessa reilut sata vuotta sitten heränneeseen kansallisuusaatteeseen. Keskeisenä asiana siinä oli sivistyneistön siihen asti hyljeksimän suomen nostaminen sivistyskielen asemaan kaikista venäläistämistoimista, ja ruotsin kielen hallinnollisesta ylivallasta huolimatta.

Keskeisinä ajureina uuden, terveen kansallistunnon nostattamisessa olivat silloin suomalaiset taiteilijat ja kulttuuripersoonat. Kirjailijat, taidemaalarit, kuvataiteilijat, arkkitehdit ja muut. Heräteltiin uskoa siihen, että tämä pieni maa voi seisoa omilla jaloillaan. Lopulta jonkinlaista kiertokoulua, tai muutaman luokan kansakoulua käyneet tavalliset suomalaiset saivat lukea omista asioistaan omalla kielellään.

Kieli ja sen ymmärtäminen on pohja, jolle nykyinen suomalainen hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin on rakennettu. Yksi osa tuon kielen kunnossa ja ajan tasalla pitämistä on suomalainen kirjallisuus. Sitä tarvitaan kertomaan siitä, mistä olemme tulossa, millaisessa maassa asumme nyt, ja minne olemme kenties menossa. Jollei ihmisillä ole yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa yhtä yhteistä kieltä, niin millainen on sen tulevaisuus?

On selvää että myös kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen muuttuvat digitaaliseksi muuttuvassa maailmassa. Tuon siirtymän pitää kuitenkin olla hallittua, ja mahdollisimman tasapuolinen kaikille ketjun osapuolille. Siksi liitin oman nimeni noiden tuhannen kirjailijan joukkoon.

Toivon, että päättäjät kaikilla tasoilla ottavat kirjeessä esitetyt asiat vakavasti. On oikeiden toimien aika.

Kuvituksella on väliä kulttuurijutuissa

Sunnuntai 22.9.2024 klo 13.44

Valtiovalta etsii kissojen ja koirien kanssa säästökohteita. Leikkuri on jo kohdannut kulttuurisektoriakin, ja lisää on tulossa. Hyvinvointialueiden perustamisen myötä uudessa asennossa olevassa kunnallishallinnossa mietitään, mitkä tuolit jätetään täyttämättä. Nekin päätökset osuvat usein kulttuurintekijöihin.

Itsensä Winston Churchillin, Iso-Britannian sodanaikaisen pääministerin kerrotaan vastustaneen taiteeseen ja kulttuuriin käytetyn rahoituksen siirtämistä sotatalouden tarpeisiin. ”Minkä puolesta me sitten oikein taistelemme?” -tokaisu saattaa olla vain tarinaa. Sellaisenakin se osuu kymppiin.

Sana kulttuuri tarkoittaa sivistyssanakirjani mukaan sivistystä ja valistusta. Kun mediassa puhutaan kulttuurialan rahoitusta uhkaavista leikkauksista, valitaan kuvituskuvaksi usein otos joko jostain sinfoniaorkesterista, hienosta oopperasta tai ammattiteatterista.

Itseään voi kuitenkin sivistää ja valistaa monella eri tavalla. Käyttäisin mielelläni sanan kulttuuri synonyymina sanoja mielen hyvinvointi. Siitä voi pitää huolta lukemattomilla tavoilla. Otan esimerkkejä omista havainnoistani muutamalta viime viikolta.

Jokin aika sitten kävin tekemässä juttua darts- eli tikanheittokilpailuista. Miehisessä seurueessa lensi tikkojen lisäksi myös huuli. Porukassa oli selvästi hyvä yhteishenki. Sekä hyvät että vähän heikommat suoritukset saivat yhtä lailla kannustusta. Uskon, että se teki hyvää läsnä olleiden mielelle.

Kävin jälleen kerran lavatansseissa. Toisiaan tervehtivien ihmisten lämpimät halaukset eivät johtuneet siitä, että syksyn myötä on siirrytty ulkolavoilta lämpimiin sisätiloihin. Ehkä moni sai siinä samalla kuluneen viikon läheisimmän ihmiskontaktinsa.

Eilen olin katsojana harrastajateatterin esityksessä. Näytteleminen ja laulaminen ei ehkä ollut aivan ammattilaisten tasolla, mutta hauskaa oli sekä näyttelijöillä että katsojilla. Moni vierelläni istunut hekotteli ääneen. Ehkä siinä tulivat viikon parhaat naurut, osin sille mitä lavalla tapahtui, osin ehkä myös sille miten lavalla esitetty vertautui omiin ajatuksiin ja murheisiin.

Jos kulttuurin korkeimmaksi päämääräksi hyväksytään mielensä hyvinvoinnista huolehtiminen, on tiedotusvälineiden toimituksissa pidettävä huolta siitä, ettei vääristetä kuvaa sen sisällöstä ihmisten mielissä. Se on paitsi hienoa oopperaa, myös tikanheittoa hyvässä porukassa, toisen ihmisen koskettamista, tai vaikka hyväntahtoista naurua omille höpsötyksilleen.

Dartsin heittäminen on paljon mukavampaa lämpimissä tiloissa, vaikkapa kunnan nuorisotalolla. Lavatansseissa soittaneille muusikoille soittamisen palo on saattanut syttyä kunnan/kuntien pyörittämässä musiikkiopistossa tai bändikoulussa, tanssijoiden ensiaskeleet on kentien otettu kansalaisopiston kursseilla. Kansalaisopisto on hyvin usein ollut takana myös siinä, että harrastajanäyttelijä on uskaltautunut lavalle.

Sellaiselle on vaikea laskea hintaa. Sen voi kuitenkin varmaksi sanoa, että kulttuurin tietoinen näivettäminen se vasta kalliiksi tuleekin.

Suomalaista kulttuuria uhkaa sukupuuttoaalto

Torstai 11.4.2024 klo 8.13

Sanalla kulttuuri tarkoitetaan monenlaisia asioita. Se on kansalaisten sivistämistä, valistamista, henkisten nautintojen tuottamista, yhteisiä tapoja ja muoti-ilmiöitä. Sen varaan yhteiskunta on pitkälti rakentanut yhtenäistä omakuvaansa. Kansakunnan harmaantuessa suomalaiselta kulttuurilta on rapistumassa sen arvokas kivijalka.

Kulttuurin rahoituksesta puhutaan tällä hetkellä vahvoilla äänenpainoilla. Julkinen valta, eli valtio ja kunnat, ovat rahapulassaan leikkaamassa erilaiselle kulttuuritoiminnalle myöntämäänsä rahallista tukea. Se johtanee erilaisten kulttuuripalvelujen tarjonnan supistumiseen, kulttuurin alalla työskentelevien ihmisten työmahdollisuuksien vähenemiseen, ja vähenevien resurssien suuntaamiseen oletetusti tehokkaammalla tavalla.

Säästöpäätökset ja -puheet ovat saaneet kulttuurintekijätkin keskustelemaan eri areenoilla siitä, minkälainen kulttuuri on tärkeää. Onko tärkeämpää rahoittaa lastenkulttuuria kuin käännösrunoutta? Mihin tarvitaan ”kankeita” laitosteattereita kun ketterät ja itsenäiset tuotannot pystyvät viemään näytöskappaleet sinne, missä ihmiset ovat?

Jokaisella argumentille löytyy oma perustelunsa, ja sille vastaperustelu. Oman mielikuvituksensa ruokkiminen ja käyttäminen suhteessa ympäristöön tullee olemaan jatkossakin yksi kansalaisten perustaidoista. Yhä suurempi osa tulevista suomalaisista on sukujuuriltaan kotoisin jostakin muualta kuin täältä koto-Suomesta. Kulttuuritarjonta on perinteisesti ollut se liima, jolla nuoret on milteipä huomaamatta sitoutettu osaksi yhteiskuntaa. Miten käy, jos sitä liimaa on yhä vähemmän tarjolla?

Paitsi säästöjen etsintä, on käynnissä myös uusien verotettavien tulolähteiden metsästys. Erilaiset varakkaat, tutkimus- ja taiteelliseen työhön apurahoja myöntävät säätiöt ovat nauttineet tähän saakka valtiovallan erityistä suojelusta. Niiden rooli on korostunut kulttuurin tukemisessa, kun julkinen raha on vähentynyt. Rahansa nämä säätiöt saavat suurelta osin pörssisijoituksista. Miten käy niiden kulttuurin tekijöille myöntämien tukien, jos osinkoverotuksessa kiristetään veroprosentteja?

Median tutkakatveeseen on tähän saakka jäänyt eräs kulttuurista kivijalkaamme nakertava tekijä. Se on aika. Eläkeläisillä ja muilla ikäihmisillä on tunnetusti aikaa ja halua kuluttaa kulttuuripalveluita. Se ei ole vitsi, että suomalaista kulttuuria ylläpitävät osin keski-iän ylittäneet naiset. Tuonen viikate niittää aikanaan jokaisen meistä mukaansa. Se koskee sekä kulttuurin tekijöitä että sen kuluttajia.

Nyt eletään vuosikokousten ja ensi syksyn toimintasuunnitelmien laadinta-aikaa. Monessa kansantanssi-, kuoro-, näytelmäkerho- ja muussa yhdistyksessä tuskaillaan vastuunkantajien vähenemistä luonnollisen poistuman kautta.

Se koskee myös yhtä omaa suosikkilajiani, lavatansseja: monella tanssinjärjestäjällä on jo harmaata ohimoilla. Olen monesti istunut tanssilattian reunalla iloiten siitä, kuinka edestäni menee monta tulevaisuuteen siirtyvää, tai kenties kokonaan tekemättä jäävää tekonivelleikkausta ja mielenterveysongelman diagnoosia.

Kaikki vaikuttaa maailmassa kaikkeen. Kulttuurin tekeminen vaatii tekijöitä, eikä viimeinen luku kulu- ja/tai tulosarakkeen alareunassa ole koskaan koko totuus.

Ukrainan itsenäisyyspäivä herättää monenlaisia ajatuksia

Torstai 24.8.2023 klo 9.48

Helmikuun 24. päivästä vuonna 2022 lähtien minulla on ollut joka-aamuinen tapa, josta haluaisin päästä eroon. Päivän ensimmäinen toimi on katsoa netistä, mitä Venäjän hyökkäyssodassa Ukrainaa vastaan on yöllä tapahtunut. Toivon, että pääsen tavasta eroon ennen elokuuta 2024.

Tänään vietetään Ukrainan itsenäisyyspäivää. Viime vuoden keväällä, kun venäläiset tankit vyöryivät jo Kiovan esikaupungeissa, usko voimavaroiltaan hyökkääjään nähden paljon pienemmän  maan kykyyn puolustaa itseään oli koetuksella. Tilanne oli sama Suomen kohdalla vuodenvaihteessa 1939-1940. Silloin Suomi säästyi, vaikkakin pahasti runneltuna.

Jos ja kun Ukraina selviää nykyisestä kiirastulestaan, on sekin raunioina ja moni asia on aloitettava alusta. Vaikka me suomalaiset ja ukrainalaiset emme olekaan raja- tai edes kielinaapureita, yhdistää kansojamme moni asia.

Yksi niistä on ylitse muiden, itäinen rajanaapuri Venäjä. Viime vuosisadan alussa, ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa maat rimpuilivat yhtä aikaa pois venäläisen vallan alta. Suomelta se onnistui paremmin, Ukrainan itsenäisyys jäi silloin lyhytaikaiseksi.

Vaikka Ukrainan väestö on monin verroin Suomea suurempi ja sillä on sellaisia resursseja joita meillä ei ole, on kumpikin maa voimavaroiltaan paljon itäistä rajanaapuria heikompi. Se on tarkoittanut kummallekin maalle tuen ja avun hakemista isommilta ja vahvemmilta valtioilta rajan takaa nousevaa uhkaa vastaan. Kummankin maan kohdalla tuo avustaja on ollut jo useamman kerran Saksa, eikä sen antama apu ole yleensä ollut pyyteetöntä.

Tänä vuonna Suomi liittyi salamavauhdilla osaksi Natoa, läntistä puolustusliittoa. Sotaan joutuneena maana Ukrainalla ei ole tällä hetkellä samaa mahdollisuutta, mutta sen saama sotilaallinen, humanitaarinen ja taloudellinen tuki länneltä on varmasti yllättänyt kaikki. Mikä tärkeintä, kaikkein yllättyneimpiä tuon tuen laajuudesta on varmasti oltu Moskovan Kremlissä.

Kumpikin maa on joutunut kamppailemaan oman kielensä asemasta suhteessa maailman ja naapureiden valtakieliin. Se on tarkoittanut, ja tarkoittaa edelleen valtaväestön kulttuurin asemoimista muita kieliä puhuvien vähemmistöjen kieliin ja tapoihin. Kuten olemme Suomessakin havainneet se ei ole aivan tuskatonta. Myös Ukrainan yhtenäisyyden ja aseman tulevaisuuden Euroopassa ratkaisee paljolti se, millä tavoin se onnistuu pitämään maansa mittavan venäjänkielisen väestön osana yhtenäistä Ukrainan kansaa.

Onnittelut Ukrainalle tämänpäiväisestä itsenäisyyspäivästä!

Lavatanssikulttuuri voi sittenkin hyvin

Torstai 17.8.2023 klo 15.26

Juuri ennen koronapandemian puhkeamista ehdittiin julkaista suomalaisesta tanssilavakulttuurista kertova kirjani Tanssilavojen Suomi (Karisto, 2020). Pandemia näytti vievän lavoilta sekä järjestäjät, esiintyjät että tanssijat. Tämä kesä on kuitenkin osoittanut nuo pahimmat pelot turhiksi.

Kiersin kirjani pohjatöitä varten laajalti suomalaisia tanssilavoja. Haastattelin sekä tanssien järjestäjiä, tanssijoita että lavoilla esiintyviä muusikoita. Kukaan ei silloin aavistanut, että aivan lyhyen ajan päästä tanssipaikat joutuivat sulkemaan ovensa terveydelle liian vaarallisina paikkoina, ensimmäistä kertaa sitten sota-aikaisten tanssikieltojen.

Ennen pandemiaa tanssiväen suurin huoli tuntui olevan siinä, kuinka nuorempi väki löytää tietään tanssipaikkojen ilmapiiriin. Toinen suuri huoli oli se, mistä löydetään tarpeeksi uusia talkoolaisia erilaisten yhdistysten pyörittämille tanssilavoille.

Pandemia tuli ja meni. Koronasta tuskin pääsemme vähään aikaan eroon. Sama koskee – onneksi – myös lavatansseja. Kesän 2023 otokseni tanssipaikoista on paljon pienempi kuin se, minkä tein Tanssilavojen Suomea työstäessäni. Silti uskallan sanoa, että tanssikulttuurin elpyminen oli nopeampaa kuin ainakin itse osasin odottaa.

Omista tutuista lähi- ja lempilavoistani vain yksi vietti tänä kesänä täydellistä hiljaiseloa, ilman ainoatakaan tanssi-iltaa. Kysymyksessä on pienellä paikkakunnalla sijaitseva tanssipyhättö. Luulenkin, että sikäläiset aktiivit eivät saaneet enää tarpeeksi talkoolaisia liikkeelle. Eräällä toisella tutulla lavalla perjantai-illan tanssit loppuivat, mutta toiminta jatkuu sunnuntaisten päivätanssien merkeissä. Muutamaan kertaan olen niissä käynyt, ja väkeä on ollut lattialla kiitettävästi.

Joitakin tanssiorkestereita poistui esiintyjien listoilta. Nykyään tahtoo olla niin, että 10-15 suosituinta tanssiorkesteria ja -artistia rohmuaa valtaosan suosituimpien tanssipaikkojen keikoista. Moni meistä tanssijoista menee esiintyjän mukaan tanssipaikalle, koska tietää siellä olevan suurin joukoin kaltaisiaan. Syystä jota en ole ymmärtänyt, tämä tuntuu koskevan erityisesti naispuolisia tanssijoita: monina iltoina miehiä on lavan reunalla huomattavasti vähemmän kuin naisia. Heitä kun on viidessä rivissä ja kahdessa kerroksessa…

Moni tuttu tanssipari on myös häipynyt korona-aikana näköpiiristä. En tiedä, onko kysymyksessä koronan aiheuttama hengenmeno tai terveysongelmat, vaiko vain se että kotisohvalle on niin mahdottoman mukavaa jäädä. Häipyjät kuuluvat lähinnä lavojen vanhempaan ikäpolveen.

Vaikka huonoakin kehitystä on tapahtunut, olen pannut merkille monia hyviä asioita. Tänä kesänä lavoilla on riittänyt todella hyvin porukkaa. Myös sitä nuorta kaartia, jota niille on niin kovasti kaivattu. Monelle lavalle on saatu remmiin nuorempaa talkooporukkaa. Joillakin lavoilla on ryhdytty järjestämään konsertteja ja näytelmiä tanssien ohella. Luulen, että sekin alentaa tansseihin tulemisen kynnystä.

Moni tämän hetken suosituimmista tanssibändeistä etsii soitettavakseen tämän päivän hittejä, ja varioi niitä tanssijoiden jaloille sopivaksi tangoksi, rumbaksi, valssiksi tai muuksi tahtilajiksi. Tanssiseurat järjestävät kiitettävän paljon erilaisia tanssikursseja harrastajille. Luulen, että nekin ovat tuoneet uutta porukkaa lattialle: kun osaat yksinkertaiset vaihtoaskeleet, voit tanssia lähes minkä tahansa illan aikana soivan kappaleen tahtiin.

Lavatanssit tarjoavat musiikillisia elämyksiä, kohtaamisia ihmisten kesken ja kuntoa kohottavaa liikuntaa melko huokeaan hintaan. Harvassa ovat muut harrastukset, jotka pystyvät samaan!

Postilaatikkorivi kertoo yhtenäiskulttuurin tuhosta

Keskiviikko 1.12.2021 klo 11.25

Aamulenkki talven ensimmäisten lumituiskujen jälkeen havahduttaa postilaatikkorivien luona. Posteljooni on tehnyt urheasti työnsä jakaen päivän lehdet, mutta koskematon lumi peittää yhä lähes kaikkia laatikoita.

Toki on niin, että moni naapurustosta lukee lehtensä digitaalisena tai työpaikallaan. Mutta kun yhdistää tiedon rikkumattomasta lumihangesta postilaatikoilla sanomalehtien kovaa vauhtia laskeviin tilausmääriin, on näkymä sellainen joka herättää ajatuksia.

Netti on tänä päivänä rajaton mahdollisuus hankkia itselleen tietoa ja ”tietoa”. Tämän olemme nähneet nyt koronapandemian aikana, kun salaliittoteoriat lentävät todella korkealla erilaisissa pilvipalveluissa. Niin korkealla, että niitä on välillä vaikea erottaa totuudesta ainakaan paljaalla silmällä.

Täydellistä yhtenäiskulttuuria – jossa kaikilla ihmisillä olisi ollut käytössään samanlainen tieto- ja kokemusmäärä samanaikaisesti – ei ole koskaan ollut olemassa. Silti välillä hätkähtää, kun huomaa jääneensä paitsi jostakin päivän tärkeästä puheenaiheesta. En todellakaan tiedä, kuka Tähtitanssija eilen putosi ja mistä, enkä sitä miten hänelle siinä onnettomuudessa kävi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on kulttuurin pirstaloituessa muutoksessa. Välillä huomaan kaipaavani niitä lapsuuteni aikoja, jolloin töllössä oli vain yksi mustavalkoinen kanava. Kun aikuiset puhuivat jostakin televisio-ohjelmasta, niin lähes kaikki naapurit tiesivät heti, mistä oli kysymys.

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16.46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Tietokirjani tanssilavojen Suomesta ilmestyi vuosi sitten - ja mitä tapahtui?

Maanantai 26.4.2021 klo 8.21

Asiaa tanssilavakulttuurista Radio Suomen Päivässä

Tiistai 28.7.2020 klo 18.40

Maanantaina 27.7. alkoi Radio Suomen Päivässä sarja, jossa perataan ja pengotaan suomalaisen tanssilavakulttuurin historiaa, nykypäivää ja vähän tulevaisuuttakin.

Sain kunnian olla avausjaksossa toimittaja Hanna Kataja-Rahkon haastateltavana kirjoittamani Tanssilavojen Suomi -tietokirjan tiimoilta. Tässä tapauksessa haastattelijalla taisi olla aiheesta enemmän tietoa kuin haastateltavalla - moni tanssiharrastaja muistaa Hannan Seinäjoen Tangomarkkinoilta vuoden 2008 tangokuningattarena sukunimellä Talikainen.

Sarjan toisessa jaksossa Hanna kyseli tanssipaikkoja esiintyjinä kiertävien Jonna Ortjun ja Mika Hostikan tuntoja. Kolmannessa osassa, huomenna keskiviikkona ääneen pääsevät mm. tanssinjärjestäjä ja aktiivinen lavatanssija.

Jaksot tulevat ulos peräkkäisinä päivinä alkaen klo 11.02, ja ovat sen jälkeen 30 päivää kuunneltavissa Yle Areenasta. Ensimmäinen jakso löytyy jo täältä.

Tanssimusiikkikin muuttuu ajan myötä

Maanantai 24.2.2020 klo 8.21

Tanssilavakulttuuri on niin suomalaista, että

Tiistai 20.8.2019 klo 7.11

Markku Aro, ja muut tanssilavojen 60-luvulla aloittaneet kestosuosikit

Perjantai 26.7.2019 klo 8.39

Kiitos Kasvuaikaa-romaanin kritiikistä, Kyösti Salovaara

Maanantai 3.7.2017 klo 19.38

Kriitiiko Kyösti Salovaara kirjoittaa kauniisti keväällä ilmestyneestä Sudenmaa-sarjan romaanistani viimeisimmässä Suomen Dekkariseuran Ruumiin kulttuuri-lehdessä.

Suomalaisen on vaikea ottaa vastaan kiitoksia. Silti ne tuntuvat hyvältä - olkoonkin, että useimmiten toimiva tarina tuntuu kirjoittavan itse itsensä. Minä vain havahdun tarinan teemaan, kerään siitä tausta-aineistoa, annan sen päähenkilöiden käyttöön ja katson, mitä tapahtuu.

Joskus ei tapahdu mitään, tulee suttua. Joskus kirjoittaja ihmettelee itsekin, että noinko siinä kävi. Joskus lopussa seisoo kiitos. Minulle tuo kiitos on se, että olen saanut ainakin yhden lukijan miettimään samaa teemaa johon minä havahduin. Hän on tehnyt romaanista oman näköisensä, ehjän tarinan.

Monikulttuurisuudesta ja valkoisesta arjalaisuudesta

Maanantai 3.8.2015 klo 9.26

Olen seurannut surullisena kansanedustaja Olli Immosen (ps) Facebook-kirjoituksista noussutta kohua. Viime viikonloppuna Jyväskylässä pahoinpideltiin toisin ajattelevia ja puhuvia ihmisiä. Vaikka kysymys taitaakin osin olla kesän perinteisestä uutispulasta, en pidä tällaisista tapahtumista.

On helppoa vastustaa yhtä sanaa, sellaista kuin monikulttuurisuus. Sanoja tai kirjoittaja ei ehkä huomaa, että tuo sana pitää eriväristen, ja eri kulttuureista tulevien ihmisten lisäksi sisällään myös esimerkiksi eri tavoin vammaisia ihmisiä. Heillä ei ole vammansa vuoksi mahdollisuutta elää samoin kuin muulla "valtaväestöllä".

Toinen helposti tunnetasolla vastustettava asia ovat pakolaiset ja heidän ottamisensa Suomeen. Kirjoittaja tai sanoja ei ehkä ole huomannut, että sodan tai nälän ajamana on maailmassa eri arvioiden mukaan tällä hetkellä noin 60 miljoonaa pakolaista. Tuo määrä ei minkään suomalaisen puoleen ohjelmakirjauksin, tai edes maan hallitusohjelman kirjauksin pienene mihinkään.

Päin vastoin: sodat eivät näytä loppuvan. Ilmastonmuutos etenee, ja Sahelin alueen kuivuus pahenee. Väestönkasvu on monessa maailmanosassa suurempaa kuin meillä. Ne, jotka lähtevät silloin etsimään parempaa elantoa ovat yleensä nuoria miehiä ja naisia. Niin se oli myös silloin, kun Suomesta lähdettiin suurin joukoin Ruotsiin 1960- ja 70-luvuilla.

Kuvaan 2014 ilmestyneessä romaanissani Niobe kansallissosialistisen aatteen voittoa ja pyrkimystä puhtaasti arjalaiseen yhteiskuntaan. Tutkin tuota kirjaa varten varsinkin Saksaa ja sen 1930-luvun aatemaailmaa.

Johtopäätös: monikulttuurisuutta ei voi tukahduttaa. Mutta siinä voi, ja pitää oppia elämään. Sanonta maassa maan tavalla ei tarkoita yhtään mitään. Ne ovat jo täällä, nuo erilaiset ihmiset. Ovat aina olleet.

Rakkauden pimeä puoli - Kyösti Salovaara Rakkausarvista Dekkariseuran lehdessä

Tiistai 23.6.2015 klo 11.55

Kyösti Salovaaran kritiikki Ruumiin kulttuurissa 2/2015 käsittelee helmikuussa ilmestynyttä Rakkausarpia-romaaniani. Hän nimeää teoksen aiheiksi mustasukkaisuuden ja hullun rakkauden joka päättyy kuolemaan. Ei ollenkaan hullusti nimetty!

Salovaara kysyy kritiikissään hyviä kysymyksiä: Miksi rakkauteen tuntuu aina liittyvän mustasukkaisuus? Miksi pahoinpidelty nainen alistuu miehen käyttäytymiseen? Jatkuuko rakkaus kuolemaan asti, vaikka sen jäljet pelottavat?

Kysymykset ovat hyviä ja vaikeita vastata. Ehkä taide - eritoten kirjallisuus - auttaa meitä tekemään ne näkyviksi ja mahdolliset vastaukset ymmärrettäviksi. Ainakin toivon niin.

Kirjailija kiittää - ei kehuista, vaan siitä että lukija on löytänyt teoksesta itselleen jotakin ajateltavaa.

Juha Hurmeen kymmenen teesiä lukemisen puolesta

Perjantai 20.3.2015 klo 7.18

Arvostamani kirjailija Juha Hurme listaa Ylen Kulttuurin nettisivuilla 18. maaliskuuta kymmenen syytä, miksi hänen mielestään kannattaa lukea kirjoja ja tarinoita.

Kaikkiin Juhan teeseihin on helppo yhtyä. Ilman kirjaa on kurjaa. Tarinan voi luoda todeksi vain sen lukija. Kirjoittaja voi tehdä siitä maksimissaan vain puolet.

Kiitos, Juha.

Elämä on vaihtoehtoista todellisuutta

Tiistai 19.8.2014 klo 9.01

Kyösti Salovaara käsitteli blogissaan 14. elokuuta vaihtoehtoisia todellisuuksia. Ansiokas kirjoitus. Astinlautanaan hän käytti myös romaaniani Niobe - kiitos siitä.

Salovaaran esseetä lukiessani sain vahvan elämyksen siitä, ettei vaihtoehtoisuus koske vain sitä kuinka katsomme historiaa taaksepäin tai mietimme tulevaisuutta. Elämme koko ajan vaihtoehtoismaailmassa, jonka näemme eri tavoin.

Ehkä karmein esimerkki siitä on tällä hetkellä Ukrainan tilanne. Sama uutiskuva kelpaa muodostamaan kuvan erilaisesta todellisuudesta riippuen siitä, katsotaanko kuvaa Venäjällä vaiko lännessä. Sama koskee myös tilannetta Gazan alueella. 

Ja eiköhän tuo pätene myös meidän suomalaisten arkisessa elämässä. Rikas ja köyhä perhe elävät erilaisessa todellisuudessa. Nuori ja hänen vanhempansa istuvat samassa ruokapöydässä - mutta todellisuus heidän ympärillään on erilainen.

Riittää siinä kulttuurilla - eri toten kirjallisuudella, teatterilla ja musiikilla - yhteenliimattavaa, jotta me ymmärtäsimme toisiamme ja tuntisimme myös kauniita tunteita toisiamme kohtaan.  

Mitä se on se kulttuuri?

Maanantai 3.6.2013 klo 6.56

Lauantai-ilta kului taas kerran mukavasti lavatanssien merkeissä, tällä kertaa Säänjärven lavalla Savitaipaleella. Musiikki oli hyvää, tapasin tosi kivoja ihmisiä ja mieli virkistyi. Automatkalla sinne ja takaisin juttelin hyvien ystävien kanssa aika kipeistäkin asioista.

Aamulenkillä, jalkoja verrytellessä mietin sanan kulttuuri merkitystä. Usein tuo sana mainitaan jotenkin halventavasti. Puhutaan ylimääräisestä kuluerästä kunnan tai valtion budjetissa, runoja kirjoittavista kukkahattutädeistä, rajataan kulttuuri koskemaan pelkästään oopperaa tai jotakin muuta taidemuotoa joka ei tunnu itselle läheiseltä.

Yhden määritelmän mukaan sana kulttuuri tarkoittaa jonkin yhteisön, ja koko ihmiskunnan henkisten saavutusten muodostamaa kokonaisuutta. Joskus kulttuurista käytetään myös synonyymina sanaa sivistys.

Pidän tuosta määritelmästä. Se voi pitää sisällään niin paljon: kuorolaulua, lavatansseja, tavan keskustella sovussa ja sivistyneesti tärkeiden ihmisten kanssa, jääkiekko-ottelun tuloksen analysointia yhteisin sanoin ja termein.

Mistä tietää oikeasti olevansa olemassa? Siitä, että meillä on tämä hieno asia nimeltänsä kulttuuri.

Monikulttuurisuus - mitä se on?

Sunnuntai 31.7.2011 klo 17.18

Norjan terroriteot nostivat keskusteluun uuden muotisanan, monikulttuurisuuden. Esimerkiksi perussuomalainen kansanedustaja James Hirvisaari on ilmaissut nettikirjoituksissaan kantanaan, että monikulttuurisuudella ei tehdä Suomessa yhtään mitään. Mitähän monikulttuurisuus mahtaa tarkoittaa?

Suomi - tuo pieni, sitkeä ja urhea maa - on aina ollut pienuutensa johdosta erilaisten invaasioiden kohde. Pääoma ja uudet ajatukset ovat tulleet tänne pääosin jostakin muualta. Tätä maata on polkenut niin ruotsalainen, venäläinen kuin saksalainen ja englantilainen sotilassaapas. Kalifornialaista monikulttuurisuutta tulee töllöstä joka ilta tuutin täydeltä. Kun pörssi heilahtaa Wall Streetillä, se tuntuu täällä saakka.

Yhden määritelmän mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa erilaisten kulttuurien vuorovaikutusta. Em. syistä olemme saaneet "nauttia" monikulttuurisuuden seurauksista jo vuosisatojen ajan. Siinä ei siis ole mitään uutta.

Sen sijaan siinä on, että sana monikulttuurisuus yhdistetään tällä hetkellä vain islamiin ja sitä tunnustaviin ihmisiin. Varsinkin heihin, jotka muuttavat/haluavat muuttaa tähän maahan.

Onko oikein leimata yksi sana negatiivikseksi vain yhden, maailman suurimpiin uskontoihin kuuluvan aatteen takia? Ja onko oikein leimata monikulttuurisuuden vastustajat ja kannattajat sen perusteella omiksi vstustajikseen mitä yksi, ilmeisen häiriintynyt ihminen teki Norjassa?

Minusta ei ole. Erilaisten kulttuurien kohtaamiseen liittyy aina vaikeuksia. On turha väittää muuta. Toisaalta, pienen kansan ainoa mahdollisuus selvitä tulevaisuudessa on siinä, että meiltä löytyy ymmärrystä erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä kohtaan.

Eräs viime vuosisadalla elänyt "suuri" valtiomies tuli kutsuneeksi vuonna 1944 Suomea kirppuvaltioksi, kun maamme johdon oli pakko kääntää politiikkansa suuntaa. Ehkä nytkin tarvittaisiin sitä poliittista johtajuutta. Onko Suomi suvaitsevainen ja monia kulttuureja ymmärtävä maa - vai ymmärrämmekö me itsemme samalla hengiltä?