Koiruuksia metsässä, eli 30 vuotta saman lehden avustajana

Sunnuntai 19.7.2026 klo 13.01

Liitteenä uusi verokortti sivutuloille, vaikka en kirjoittelekaan niinkään rahan takia kuin mielenrauhan vuoksi. Tuollaisen saatteen kirjoitin 30 vuotta sitten Metsätalous -lehden päätoimittajalle sovittuamme pakinasarjan kirjoittamisesta hänen aviisiinsa. Lehden nimi on nykyään toinen, samoin päätoimittajan. Kirjoittamisesta on tullut minulle päätoimi. Ehkä olen itsekin muuttunut matkan varrella johonkin suuntaan.

Maastokauden 1996 käpöttelin silloisen Kaakkois-Suomen metsäkeskuksen leivissä metsäsuunnittelijana jo edesmenneen Vehkalahden kunnan takamailla. Toimenkuvani koostui lähinnä puuston määrien arvioimisesta eri metsätiloilla, kasvupaikkatietojen keräämisestä ja sen miettimisestä, mitä kullekin metsäkuviolle olisi hyvä tehdä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.

Olen lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä kartan kanssa ja ilman sitä. Metsäluonto tarjosi silloinkin joka päivä omia ihmeitään. Erityisesti on mieleeni jäänyt eräs aamu, kun tuulen suunta oli juuri sopiva suuren kiven suojissa levänneen uroshirven yllättämiseen. Tilannetta kokemattoman on vaikea uskoa, kuinka suurelta sellainen komea eläin näyttää metrin päästä nähtynä…

Siihen mennessä olin jo kirjoitellut satunnaisesti juttuja eri aviiseihin. Lähinnä mielipidekirjoituksia mutta myös pakinoita. Ensimmäinen laajempi esseeni oli julkaistu vuonna 1992 järjestetyn valtakunnallisen Työttömän tarina -kirjoituskilpailun antologiassa. Maastopäivät usein paahtavassa helteessä, mutta usein myös vesisateessa taisivat olla otollisia mielikuvitushahmojen syntymiselle: eräänä iltana tapasin kirjoituspöytäni äärellä metsässä puhuvan ajokoiran. Se tiesi yhtä ja toista metsistä ja maaseudun asioista.

Tuon ensimmäisen Koiruuksia metsässä -pakinani käsikirjoitus on valitettavasti hävinnyt. Leukaileva ja vähän näsäviisas dreeveri kuitenkin kiinnosti metsäasiantuntijoiden liiton Metsätalous -jäsenlehden päätoimittajaa. Hän pyysi minua tekemään siitä vakituisen kumppanini metsäsuunnittelijan arkeeni. Kävi juuri kuten dreeveri joskus tokaisi: tilaisuus tekee kosmonautin.

Viimeisen Koiruus -pakinani kirjoitin huhtikuussa 1998. Siihen mennessä työnkuvani oli muuttunut jo enemmän kuivia sisähommia sisältäväksi. Niistä dreeverikaverini ei tuntunut pitävän. Ehkä se oli jo siihen mennessä haukuttavansa haukkunut, ja etsi itselleen uuden puhekumppanin Suomen suurilta saloilta.

Yhteistyöni silloisen Metsätalous -lehden kanssa on jatkunut noihin päiviin saakka. Lehden nimi on nykyään Luonnon Varassa. Se kuvaa Metsätalous -nimen sijasta paremmin sitä laajaa toimenkuvien kirjoa, jolla metsäasiantuntijoiksi koulutetut miehet ja naiset tienaavat leipänsä. Moni heistä toimii perinteisten metsätöiden sijasta esimerkiksi luonnonsuojeluun, paikkatietoon tai maaseudun kehittämiseen liittyvissä tehtävissä.

Kolmen vuosikymmenen aikana olen tehnyt yhteistyötä kolmen eri päätoimittajan kanssa. Monessa muussa mediassa päätoimittajien kierrätys on ollut paljon nopeampaa. Freelancer -kirjoittajalle ihmisten pysyvyys siellä toisessa päässä on iso etu. Toisen ihmisen tapojen tuntemisestahan siinäkin suhteessa on kysymys.

Vuonna 2005 tapahtuneen päätoimiseksi kirjoittajaksi ryhtymiseni jälkeen Luonnon Varassa -lehteen kirjoittamieni juttujen aiheet ovat näin jälkikäteen tarkasteltuna monipuolistuneet, maailman monimutkaistumisen myötä. Organisaatioiden kehitystä, koulutuspolitiikkaa, luontoon liittyvää paikkatietoa, maaseudun moninaisia haasteita ja paljon muuta. Silti henkilöhaastattelujen tekeminen on edelleen se kermojen kerma, josta huomaan nauttivani kaikkein eniten.

Olisi kiva tavata vielä joskus tuo kanssani Vehkalahden metsissä jolkotellut puhuva ajokoira. Mitähän sille kuuluu? Oma työmaani on nykyisin useammin sisätiloissa tai kivikaupungissa kuin metsässä. Yritän silti muistaa tuon viisaan dreeverin tokaisun eräässä pakinassani:

”Vaikka sinä nyt olet se asiantuntija tai konsultti, niin yritä kuitenkin päästä sen verran tuonne puskaan, että näet puita muuallakin kuin selluna paperissa.”

Kun piru lukee Raamattua: kirjailijan havaintoja kirjansa saamista kritiikeistä

Maanantai 6.7.2026 klo 15.04

Tänä päivänä kirjailija saa mediassa hyvin harvoin kirjallista palautetta työstään. Jokaisesta julkaistusta kritiikistä on siis syytä olla kiitollinen. Vielä kiitollisempi olen, jos lukijat - siis kriitikot - ovat löytäneet parin vuoden pakerrukseni tuloksesta erilaisia asioita. Metsäpatruunoiden perinnön kohdalla niin näyttää käyneen. 

Anneli Airola korosti Kirjojenkuisketta -blogissaan 18. toukokuuta metsäpatruunoiden merkitystä monien teollisuusyhteisöjen rakennuttajina ja suomalaisen taiteen kultakauden rahoittajina. Kummatkin tärkeitä teemoja kirjassani.

Tarja Autio kirjoitti 23. kesäkuuta 2026 kaupunkilehti Reimariin oman analyysinsa kirjastani. Se löytyy täältä. Hän nosti artikkelissaan esille metsäteollisuuden pitkän historian Suomessa. Haminalaisena hän myös korosti tämän pienen kotikaupunkini merkitystä maamme metsiin pohjautuvan hyvinvoinnin kehtona. Tuota pienen kaupungin asemaa 1700-luvun Ruotsin sahatavarapääkaupunkina sopiikin ihmetellä. 

Aura Pilkama löysi Maaseudun Tulevaisuuden arviossaan 26. kesäkuuta metsäpatruunoiden tuen työläistensä vapaa-ajan harrastuksille ja hyvinvoinnille. Hän huomautti myös tärkeästä asiasta: osittain tuossa tuessa oli kysymys työväestön pitämisessä poissa työväentalojen sosialistisista vaikutuspiireistä.

Heikki Ignatius on lukenut kirjani osana Helmet-lukuhaastetta heinäkuun 2026 alussa. Hänelle oli uusi tieto, että Saimaalta on uitettu Väliväylää pitkin puita Kymijoen vesistöön. Uusi tieto ei koskaan ole pahaksi!

Soili Vuorenmaa julkaisi oman arvionsa kirjastani 5. heinäkuuta suositussa Kirjavinkit.fi -palvelussa. Hän löysi kirjasta patruunoiden elämäntyön sosiaalisia ja sivistyksellisiä merkityksiä, ja jäi miettimään heidän erilaisia lähtökohtiaan. Ei ollenkaan huonoja havaintoja...

Kirjailijan työ on murroksessa

Perjantai 12.6.2026 klo 8.28

Tarinoimista rakastava kirjoittaja on tähän mennessä voinut olettaa että jos hänellä on juonen kuljettaminen hallussa, pohjatyöt kunnolla tehtynä ja muutenkin paketti kasassa, hänen tuotoksensa löytää ennen pitkää lukijansa. Kirja-ala on kuitenkin nyt rajussa murroksessa. Sain siitä tällä viikolla kaksikin eri viestiä.

Huhtikuussa ilmestynyt tietokirjani Metsäpatruunoiden perintö on kerännyt mukavasti lukijoita ja huomiota eri tiedotusvälineissä. Olen siitä mielissäni paitsi itseni, myös kirjan julkaisseen Reuna-kustantamon puolesta. Suhteellisen pieni kustantamo uskalsi tarttua käsikirjoitukseeni koska näki sen aiheen tärkeäksi, ja sijoitti sen julkaisemiseen paljon aikaa, työtä ja rahallista panosta.

Kirjani saama huomio on näköjään pantu merkille myös eräissä isommissa kustantamoissa. Sain erään sellaisen kustannusvastaavalta kohteliaan viestin. Siinä kerrottiin, että jos minulla on jo seuraavan kirjani tarpeet tiedossa mutta ei vielä kustantajaa valmiille tuotokselle, he ovat kiinnostuneita yhteistyöstä. Yhteydenotto lämmitti tietenkin mieltäni, tulihan se taholta jonka julkaisemien kirjojen tasoa arvostan.

Seuraavana päivänä tuli toinen viesti. Siinä analysoitiin perusteellisen oloisesti tuoretta kirjaani ja sen ehkä laajempaakin antia yhteiskunnalliseen keskusteluun. Viestissä ehdotettiin yhteistyötä kirjan markkinoinnissa, jotta se saadaan laajemmankin lukijakunnan tietoisuuteen jopa Suomen rajojen ulkopuolella. Lopussa luki signeerauksena ihmisen nimi, kera kohteliaan With best regards -toivotuksen.

Kumpikin viesti vaikutti lupaavalta. Valitettavasti kirja-alallakaan kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää.

Suomalaiselta kustantamolta tulleessa viestissä edellytettiin, että tulevaa kirjaani varten pitäisi olla ennen kustannuspäätöksen tekemistä tiedossa vähintään 15 000 euron edestä tilauksia tai ainakin jonkin tahon lupaamaa rahoitusta. Sillä saisimme yhdessä aikaan noin 300 kappaleen kokoisen ensimmäisen painoksen. Kustannuspäällikkö kertoi kohteliaasti, että se poistaisi hänen työnantajaltaan kirjan kustantamiseen liittyvän taloudellisen riskin.

Syvennyin tarkemmin myös markkinointiyhteistyötä tarjonneen tahon viestiin. Ilmeisesti – en tiedä, miten – tuore tietokirjani on syötetty tekoälyn syövereihin, saaden siitä aikaan näennäisesti tarkka analyysi. Lauserakenteet, mitään sanomattomat kehut ja kokonaisuus kertoivat, ettei tekstin takana ollut oikeaa ihmistä. Samasta asiasta kertoivat myös ehdotukset tulevan markkinointimixin sisällöstä: samaa englanninkielistä höttöä löytyy jokaisesta valmiita mainospohjia tarjoavasta julkaisuohjelmasta.

Ensimmäiset tekoälyllä kirjoitetut romaanit on tiettävästi jo julkaistu, muka ihmisen kirjoittamina. Ensimmäiset ihmisten oikeasti kirjoittamat romaanit on jo vedetty markkinoilta, koska niitä on pidetty tekoälyllä kirjoitettuina. Sitä ei tarvitse ihmetellä: eihän tekoälyohjelma luo mitään itse. Se opetetaan ensin kirjoittamaan syöttämällä sille oikeiden ihmisten kirjoittamia kirjoja analysoitaviksi. Amerikassa lyödään jo kirjoihin leimoja, joissa vannotaan niiden olevan oikeiden ihmisten kirjoittamia. Sama lienee edessä myös meillä.

Kustantajia ilman kirjan kustantamiseen olennaisesti ja perinteisesti liittyvää taloudellista riskiä. Yhteistyökumppaneita joilla ei ole omia kasvoja, ajatuksia, intohimoja eikä mielipiteitä.

Meitä kirjailijoita odottaa mielenkiintoinen tulevaisuus.

Suuri yleisömäärä ei saa olla kulttuurissa itsetarkoitus

Maanantai 27.4.2026 klo 13.59

Havaintojeni mukaan kulttuuritapahtumissa pätee sama 20/80-sääntö, joka toteutuu monella muullakin elämänalalla. Suhteellisen pieni osa kirjailijoista, taidemaalareista ja muista kulttuurityöläisistä kerää suurimman osan yleisöstä ja medianäkyvyydestä. Kaikella kunnioituksella tuota hyvin pärjäävää vähemmistöä kohtaan on toivottavaa, että myös alan ”rikkaruohot” pysyvät elossa ja tuottavina.

Olin hiljattain kuulijana eräässä yleisötapahtumassa. Vieraaksi saapuneesta kirjailijasta kiinnostuneet kuulijat täyttivät tarkoitukseen varatun salin ääriään myöten. Kirjailija puhui hyvin, hän oli tuttu muualtakin kuin kirjahyllyiltä ja hänen luentonsa aihe oli ajankohtainen. Kaikki kunnia hänelle, toivottavasti hän kiinnostaa ihmisiä jatkossakin.

Tyhjien tuolien syndrooma lienee tuttu monelle muullekin kirjailijalle kuin minulle. Olen puhunut eräästä kirjastani isossa auditoriossa kolmelle ihmiselle. Heistä yksi oli tilaisuuden koolle kutsuja. Olen joskus odottanut kirjani signeeraukseen varatun pöydän luona turhaan sitä ensimmäistä omistuskirjoituksen haluajaa.

Olivatko nuo tilaisuudet turhaa ajan ja rahan haaskausta? En usko. Meillä syntyi noiden kolmen kuulijan kanssa hieno kohtaaminen, josta uskon jokaisen saaneen itselleen jotakin. Signeeraukset jäivät ehkä kirjoittamatta, mutta arvostan sitä että minulle tarjottiin siihen tilaisuus. Tiedänpä erään nykyisin arvostetun kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan, jonka esikoisteosta myytiin hulppeat 200 kappaletta.

Tänä laatujärjestelmien luvattuna aikana päätetään helposti, ettei mitään sellaista kannata tehdä minkä tuotosta ei voi mitata numeroilla. Sellainen insinöörimäinen ajattelu valtaa helposti alaa myös kulttuurissa: rahoituksensa puolesta kamppaileva kaupunginkirjasto kutsuu ehkä vieraakseen menestyskirjailijan sen paikallisesti ehkä kiinnostavan, mutta takuuvarmasti vähäyleisöisen esikoiskirjailijan sijasta kirjatakseen ison kävijämäärän.

Monipuolisuus ja tarjonnan kirjavuus on kuitenkin yksi taiteen ja muun kulttuurin tärkeimmistä elinehdoista. Koskaan ei voi tietää, mikä ja kuka puhuttelee sitä yksittäistä katsojaa, kuulijaa ja kokijaa eniten. Ilman vaikuttavia kokemuksia, ja toisaalta ilman kuuluisalle epämukavuusalueelle astumista ei omalle maulle, ajatuksille ja arvostuksille jää välttämättä tilaa kehittyä. Ihmisen on usein helpompi mennä joukon mukana kuin löytää jotakin itse.

Kuulijakunnassa – siinä pienessäkin – voi myös olla niitä tulevia kulttuurintekijöitä, jotka kiertävät tilaisuuksissa hakemassa rohkaisua ylittääkseen itsekin jonkin rajan sisällään. Muistanpa eräänkin nuoren kirjoittamisesta kiinnostuneen miehen, joka kävi erinäisissä kirjallisuustapahtumissa kuuntelemassa sellaisia miehiä ja naisia, jotka olivat jo jotakin julkaisseet.

Tuo silloinen nuori mies on muuten julkaissut tähän mennessä jo melko monta nimikettä. Ja ainakin palautteesta päätellen 20 henkilöä sadasta on saanut noista nimikkeistä jotakin itselleen.

Tervetuloa kirjani julkkareihin ja luennoilleni metsäpatruunoista

Tiistai 7.4.2026 klo 10.35

Muutaman viikon sisällä saan käsiini lämpimäiskappaleet Metsäpatruunoiden perinnöstä. Parin vuoden mittainen työmaani saavuttaa näin yhden tärkeistä välietapeistaan. Toivottavasti tulet jakamaan sitä kanssani johonkin kirjani julkistustilaisuuksista Kotkassa, Haminassa tai Kouvolassa.

Uuden kirjan julkistaminen on kirjailijalle aina iso juttu. Etenkään tänä päivänä, kun Suomesta löytyy (onneksi vielä) paljon kirjoittavia ihmisiä ja kiinnostavia kirjojen aiheita, ei myönteisen julkaisupäätöksen saaminen ole itsestäänselvyys. Eräässä juuri katsomassani fiktiivisessä tv-sarjassa menestyskirjailijalla oli Se Ensimmäinen Hylkäyskirjeensä seinällä kehyksissä.

Minullakin on vuosien varrelta tallessa vino pino samanlaisia kirjeitä, ei tosin seinällä. Useimmat tuollaisen palautteen saaneista käsikirjoituksistani on myöhemmin julkaistu jonkin toisen kustantamon kautta. Kaipa se kertoo kirjoittajan sitkeydestä ja hyvistä istumalihaksista. Tai sitten tyhmyydestä, kun ei suostu uskomaan kerrasta, ettei siitä tekstistä mihinkään ole….

Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjani lämpimäiskappaleita on ollut kiva odotella sen herättämän mielenkiinnon vuoksi. Tähän mennessä teoksesta on tehty ennakkojuttua jo yhteen ammattilehteen, yhteen maakuntalehteen ja yhteen metsäalan arvostettuun yleisjulkaisuun. Se tuntuu hyvältä: matkani varrelle on mahtunut jo useampiakin isoja kirjatyömaita, jotka on haudattu hiljaisuudessa. Mediakentän sirpaloituessa niin käy yhä useammalle kirjalle ja niiden sanomalle.

Kirjani tiimoilta, metsäpatruunoiden kiehtovien elämäntarinoiden ja saavutusten pohjilta on ollut helppoa suunnitella luentoja, joiden uskon kiinnostavan hyvinkin erilaisia kuulijaryhmiä. Metsä, raha ja kulttuuri ovat asioita, jotka herättävät helposti tunteita ja mielipiteitä. Niistä on helppoa saada aikaan vastakkainasetteluja.

Uskon, että kirjallani on siihen keskusteluun tarjottavanaan uudenlainen näkökulma. 

Tervetuloa ensimmäisille maksuttomille yleisöluennoille kirjani tiimoilta:

https://www.merikeskusvellamo.fi/tietoherkku-metsapatruunoiden-perinto/

https://www.kymenlaaksonyt.fi/fi-FI/page/69b12fc8f11ed86af14ed602

Kouvolan pääkirjasto 12.5. klo 17.30 – 19.00 (Suomen Tietokirjailijat)

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Elämme yhtä aikaa menneessä, nykyisessä ja tulevassa ajassa

Torstai 22.5.2025 klo 16.13

Kirjallisuudella ei mene juuri nyt erityisen hyvin. Kirjailijoiden tulot vähentyvät digitalisaation etenemisen ja julkisen vallan säästötoimien myötä, eikä kirjojen lukeminen saati niistä keskusteleminen tunnu muutenkaan olevan suuressa suosiossa. Se on sääli, sillä juuri kirjallisuus pystyy nivomaan yhteen elämämme kolme eri aikatasoa.

Vanhan rukouksen sanoja mukaillen meidän on syötävä jokapäiväinen leipämme otsamme hiessä juuri tänään. Tämä hetki on täynnä asioiden ja päätösten tekemistä ja/tai tekemättä jättämistä. Usein on kuitenkin niin, että tämän päivän ajankäytön tulokset tai menetykset ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Matkan varrella opitut asiat, saavutetut menestykset ja koetut menetykset muodostavat suurelta osin sen pohjan, jolla tämä päiväni seisoo. Monista aikoinaan tärkeinä pitämistäni asioista on tullut vähäpätöisiä. Jotkut pikkuruisina syntyneet ajatukset ja pienet teot ovat kasvaneet isommiksi. Ihminen tarvitsee kaikesta elämästään, kokemastaan ja tuntemastaan kovaksi tallautuneen pohjan pysyäkseen pystyssä. Ikävä kyllä, monen kohdalla se lattia tuntuu olevan pahuksen paljon kallellaan.

Elämme kukin – toivottavasti – myös kolmannessa aikatasossa. Monen tänäänkin päätettävän tai tehtävän asian tulos selviää vasta myöhemmin. Koskaan ei voi olla varma, millainen se tulevaisuus on. Se tieto luo epävarmuutta, mutta antaa myös lohtua ja toivoa paremmasta.

Elämämme ensimmäiselle (mennyt aika), toiselle (nykyhetki) ja kolmannelle (tulevaisuus) aikatasolle on yhteistä ainakin se, ettei meillä ole käytössämme täydellistä tietoa yhtään mistään. Historia on aina tulkinta tapahtuneesta. Nykyhetkeäkään emme voi täysin hallita.

Onneksi meillä on kirjat. Joku on jo tulkinnut niihin menneitä aikoja ajatustemme pohjaksi. Kirjallisuus yrittää selittää tekojamme ja ympäristöämme myös nykyhetkessä. Se yrittää kertoa miten asiat ovat, miksi ne ovat niin ja mitä niistä voisi ajatella.

Tulevaisuuttakin on moni kuvitellut. Joku on joskus jopa osunut oikeaan. Jos et usko, luepa vaikka George Orwellin mainio romaani Vuonna 1984.

Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.

Yhdeksäntoista vuotta esikoisromaanistani

Keskiviikko 23.10.2024 klo 14.10

Se taisi olla syksyä 2004, kun vierailin ensimmäisen kerran Otavan kivilinnoituksessa Helsingin Uudenmaankadulla. Yrityksen silloinen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö, ja tuleva kustannustoimittajani halusivat jutella kanssani lähettämästäni käsikirjoituksesta. Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi seuraavan vuoden syksyllä.

Tuota bisnesmaailman opein lapsia valmentavasta lastentarhasta kertovaa romaania olin kirjoittanut jo useamman vuoden ajan säännöllisen leipätyön ohessa. Se tahtoo sanoa että iltayöstä, kun omat lapset olivat nukkumassa ja viikonloppuisin, aina silloin kun se oli mahdollista. Kummallista, miten ihminen venyy kaikenlaiseen silloin, kun sen tekeminen on itselle tärkeää.

Teoksen ilmestyttyä olin Helsingin kirjamessuilla haastateltavana. Kuulijoitakin taisi olla parisenkymmentä. Kansiossani olevien lehtileikkeiden mukaan romaanista ilmestyi viitisen lehtikritiikkiä. Silloin olisin kernaasti suonut niitä olevan enemmän. Tänä syksynä esikoisensa julkaiseva kirjailija saa olla tyytyväinen, jos saa edes yhden ainoan.

Muuttiko romaani jotakin? Tuliko minusta yksi Otavan seitsemästä tähdestä? Ei.

Minusta ei tullut maailman- tai edes suomenkuuluisaa kirjailijaa. Kassakone ei kilissyt, eikä kustantajakaan tainnut olla tyytyväinen kirjan myyntiin. En saanut myönteistä kustannuspäätöstä seuraavasta tarjoamastani nivaskasta. Vuosia myöhemmin, mutkan kautta palasin taas Otavan tähtien alle, kun se osti neljä teostani julkaisseen Kariston.

Mutta lopputulos jäi itselleni kirkkaasti plussan puolelle. Tuhansien kustantamoihin vuosittain lähetettyjen käsikirjoitusten joukosta tekeleestäni oli löydetty jotakin omaperäistä ja arvokasta. Jotakin, joka nähtiin paperille painamisen ja lukijoille jakamisen väärtiksi. Vähän romaanin julkaisemisen jälkeen jättäydyin kynällä ja kameralla itseni ja jälkikasvuni elättäneeksi freelanceriksi.

Sitä en ole katunut kuin korkeintaan niinä päivinä, kun entisessä työpaikassani on ollut palkanmaksupäivä. En ole lukenut Syysmarkkinoita pitkään aikaan. Kun sen joskus teen, mietin luultavasti, että kirjoittaisin tuon ja tuon kohdan tänä päivänä eri tavalla. Ja vielä tuon.

Elämä on matka. Samoin romaani.

Kirjailijoiden avoin kirje päättäjille kertoo isosta huolesta

Perjantai 4.10.2024 klo 9.16

Eräiden suomalaisten eturivin kirjailijoiden liikkeelle laittaman avoimen kirjeen suomalaisen kirjallisuuden puolesta on allekirjoittanut jo yli tuhat kirjailijaa. Kysymys on paitsi kirjailijoiden toimeentulosta, myös suomen kielen ja suomalaisen kulttuurin rikkaudesta, merkityksestä ja tulevaisuudesta.

Tuo avoin kirje päättäjille löytyy täältä. Niclas Sandin, äänikirjapalvelu BookBeatin toimitusjohtaja ehti jo vastaamaan kirjeessä esitettyihin huolenaiheisiin omalla kirjoituksellaan. Kiitos hänelle siitä: viimeistään nyt on aika keskustella menossa olevasta murroksesta. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen kommentoi eräitä Sandinin huomioita näin.

Eräässä omassa kirjahankkeessani olen viime aikoina perehtynyt Suomessa reilut sata vuotta sitten heränneeseen kansallisuusaatteeseen. Keskeisenä asiana siinä oli sivistyneistön siihen asti hyljeksimän suomen nostaminen sivistyskielen asemaan kaikista venäläistämistoimista, ja ruotsin kielen hallinnollisesta ylivallasta huolimatta.

Keskeisinä ajureina uuden, terveen kansallistunnon nostattamisessa olivat silloin suomalaiset taiteilijat ja kulttuuripersoonat. Kirjailijat, taidemaalarit, kuvataiteilijat, arkkitehdit ja muut. Heräteltiin uskoa siihen, että tämä pieni maa voi seisoa omilla jaloillaan. Lopulta jonkinlaista kiertokoulua, tai muutaman luokan kansakoulua käyneet tavalliset suomalaiset saivat lukea omista asioistaan omalla kielellään.

Kieli ja sen ymmärtäminen on pohja, jolle nykyinen suomalainen hyvinvointivaltio kaikkine puutteineenkin on rakennettu. Yksi osa tuon kielen kunnossa ja ajan tasalla pitämistä on suomalainen kirjallisuus. Sitä tarvitaan kertomaan siitä, mistä olemme tulossa, millaisessa maassa asumme nyt, ja minne olemme kenties menossa. Jollei ihmisillä ole yhä monikulttuurisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa yhtä yhteistä kieltä, niin millainen on sen tulevaisuus?

On selvää että myös kirjallisuus, kirjoittaminen ja lukeminen muuttuvat digitaaliseksi muuttuvassa maailmassa. Tuon siirtymän pitää kuitenkin olla hallittua, ja mahdollisimman tasapuolinen kaikille ketjun osapuolille. Siksi liitin oman nimeni noiden tuhannen kirjailijan joukkoon.

Toivon, että päättäjät kaikilla tasoilla ottavat kirjeessä esitetyt asiat vakavasti. On oikeiden toimien aika.

Haminan syksyn kirjailijakahviloissa mielenkiintoisia vieraita

Keskiviikko 28.8.2024 klo 8.12

Haminan kaupungin kulttuuri- ja kirjastopalvelut järjestävät syyskaudella neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on ilo toimia iltojen kirjailijavieraiden haastattelijana.

Vierailujen sarjan aloittaa 10. syyskuuta kaksi kertaa kaunokirjallisuuden Finlandian voittanut Jukka Viikilä (s. 1973), jonka vierailu peruuntui viime syksynä sairastumisen vuoksi. Romaanit Akvarelleja Engelin kaupungista (2016) ja Taivaallinen vastaanotto (2021) olivat myös kaupallisia menestyksiä. Viikilän tänä vuonna ilmestynyt romaani Hiekkalinnat on tutkielma rakkaudesta ja sen kestävyydestä.

Lokakuun 15. päivänä Kasper-salissa kuullaan kirjailija/kuvittajapari Elina Kuorelahden ja Nunnu Halmetojan ajatuksia lastenkirjallisuudesta ja sen tekemisestä. Historioitsija Kuorelahti, ja Haminassa asuva graafikko-kuvittaja Halmetoja ovat julkaisseet tähän mennessä yhdessä kolme lastenkirjaa.

Marraskuun 12. päivän kirjailijavieras, toimittaja Jessikka Aro sai vuonna 2016 Bonnierin suuren journalistipalkinnon artikkelistaan Putinin trollit Suomessa. Hänen vuonna 2019 ilmestynyt tietokirjansa Putinin trollit on herättänyt Ukrainan sodan myötä kiinnostusta myös maailmalla. Aron tänä vuonna ilmestynyt teos Putinin maailmansota avaa Kremlin harjoittaman hybridisodan taustoja ja keinoja.

Syksyn kirjailijavierailut päättää 10. joulukuuta kaikille suomalaisille tuttu kasvo, Yleisradion pitkäaikainen uutisankkuri Matti Rönkä. Kirjailijana hän on voittanut sekä vuoden parhaalle suomalaiselle rikosromaanille myönnettävän Vuoden johtolanka-palkinnon, että parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon. Röngän Viktor Kärppä -romaanisarjan pohjalta on tehty sekä tv-sarja että elokuva.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Moni kirjailija miettii nyt työnsä jatkoa, minäkin

Maanantai 30.10.2023 klo 9.27

Suomen Kirjailijaliiton ja Suomen tietokirjailijat ry:n syyskuun lopulla julkaisemat tulokset kirjailijoiden tulokyselystä ovat kylmäävää luettavaa. Kirjailija näyttää joutuneen sellaisten markkinavoimien armoille, joihin hän ei juurikaan voi vaikuttaa.

On selvää, ettei Suomen kokoinen kielialue elätä monta päätoimista kirjailijaa. Näin asia on ollut aina. Suurin osa sekä kauno- että tietokirjallisuutta ”kirjailevista” henkilöistä tekee sitä muiden töiden ohella. Menestystarinat syntyvät (lue: myyvät), jos ovat syntyäkseen.

Vaikka eilen päättyneillä Helsingin kirjamessuilla saavutettiin taas huimia kävijämääriä ja uskottiin kirjan tulevaisuuteen, on tuon hienon henkisen työn tuotteen yllä suuria ja mustia pilviä. Seuraavassa muutamia hajahuomioita noista kirjallisen taivaan varjostajista.

Nykyisessä Minäminä -maailmassa kirja personoituu kirjoittajaansa. Jokainen satoja tunteja housujensa takapuolta kirjahankkeen parissa kuluttanut on totisesti ansainnut kaiken saamansa julkisuuden ja arvostuksen. Mutta onko se pidemmän päälle tervettä, että kirjailijan oma persoona saa enemmän julkisuutta kuin ne teemat, joista hän yrittää kirjassaan kertoa? Rajoittaako niin sanottu autofiktio mahdollisuuksiamme kirjoittaa suurempia ihmisryhmiä koskevista asioista ja samaistua muihin?

Suoratoistopalvelujen taistelu markkinaosuuksista kurjistaa kirjallisuutta. Yhä suurempi osuus kirjallisuudesta nautitaan silmien sijaan korvilla. Tuoreimpien näkemieni lukujen valossa kirjojen lukuaikapalveluja tarjoavat yritykset tekevät bisnestään tappiolla, enkä ollenkaan ihmettele: kun lupaa sata kirjaa ilmaiseksi uudelle kuuntelijalle, niin eihän siitä kenellekään jää mitään. Ei varsinkaan jakolinjan loppupäässä seisovalle kirjailijalle, jonka työhön kaikki perustuu. Ei auta, vaikka kävisi kuinka hyvät kustannussopimusneuvottelut kustantajansa kanssa: nollasta on paha jakaa mitään.

Mikä on tekijänoikeuskorvausten tulevaisuus? Tekijänoikeuslaissa sanotaan selvästi ja suomen kielellä, että tekijänoikeus kuuluu sille, joka luo kirjallisen tai taiteellisen teoksen. Oikeus on ollut peruste ja elinehto sille, että tekijä on saanut korvausta työstään, ja on uskaltanut ryhtyä sen seuraavan työnsä suunnittelemiseen. Suoratoistopalvelut ja materiaalin digitaalinen jakaminen haastavat vahvasti tuota kaiken perustana olevaa oikeutta. Kuinka kirjaa äänikirjaksi lukevalle henkilölle voi syntyä tekijänoikeus sellaiseen teokseen, jota hän on silmiensä eteen kirjoitettuna lukemassa?

Omakustannekirjallisuus elää kustannuspaineissa. Toki kirjailija voi kieltäytyä kustantamolta saamastaan huonosta äänikirjatarjouksesta, ja painattaa kirjansa itse paperille. Jututin erästä toistakymmentä kiitettyä omakustannekirjaa julkaissutta kirjailijaa. Hän oli pyytänyt hyvältä suomalaiselta painotalolta tarjouksen seuraavan kirjansa suhteellisen pienestä painoksesta.

Hinta oli lähes tuplaantunut edellisestä kirjasta tasolle, jota kirjan lukija tuskin siitä maksaa kaupungin joulumarkkinoilla. Painopaperin hinta on Ukrainan sodan, ja paperitehtaiden sulkemisen myötä tappanut monia sanomalehtiä. Pahoin pelkään, että se lopettaa myös monen paikallisesti merkittävän omakustannekirjailijan työn.

On toki muitakin pilviä: tekoälyn avulla ”kirjoitettava” tulevaisuuden kirjallisuus, kansalaisten rapautuva lukutaito… Kullakin ajalla on ollut omat pilvensä. Aina niistä on selvitty seuraavaan aurinkoiseen päivään.

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9.42

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Pian voit tilata tekoälyltä täydellisen romaanin

Tiistai 7.2.2023 klo 12.26

Viime vuoden lopulla tuli markkinoille Chat GPT -niminen tekoälyohjelma. Viimeistään sen myötä on vakavasti mietittävä sitä millä aloilla tuollainen, ainakin rajallisesti uusia asioita ilman ihmisen tekemää ohjelmointia oppiva tiedonkäsittelyohjelma korvaa ihmisen tekemää työtä. Kirjailijan leipä voi hyvinkin olla liipaisimella.

Perinteisesti on sanottu ettei tietokone korvaa ihmistä sen vuoksi, ettei sillä ei ole tunteita. Meillähän ne – ainakin periaatteessa – kuuluvat varustukseen. Todellisuudessa tunteitamme on tallennettu ja analysoitu jo kauan koneellisesti. Sitä tietoa löytyy lukemattomista tietokannoista ja sitä myös käytetään.

Kun kirjaamme tykkäämisiämme ja linkitämme erilaisia asioita sometileille, teemme siihen liittyvät päätökset useimmiten tunteilla. Kun valitsemme kaupasta ruokatarpeita, vaatteita tai pieniä arjen nautintoja, teemme siinäkin päätöksiä tunteella. Se kenen seurassa olemme, ketä somessa seuraamme ja missä aikaamme vietämme, on sekin tunteiden tulosta. Jossakin jokin tietojenkäsittelyn prosessi seuraa vaivatta tekemisiämme.

Jos koneäly kykenee vielä oppimaan jotakin analysoidessaan tuota valtavaa tietomäärää, on peli menetetty: ei ole sattumaa että se tuote, jota emme tiedä edes tarvitsevamme ennen kuin se sattuu kaupan hyllyltä silmiimme, on siinä juuri sillä paikalla ja korkeudella.

Tekoälylle ei liene kummoinenkaan tehtävä analysoida sitä millaisia kirjoja ostamme, lainaamme ja luemme. Kun kirjojen lukeminen ja kuunteleminen siirtyy yhä enemmän sähköisten apuvälineiden käyttämiseen, jää jonnekin muistijälki siitäkin, missä kohti tylsä kirja jää meiltä kesken.

Tähän asti yksi lukijan rasitteista on ollut se, että joku (lue: ihmiskasvoinen kirjailija) on johdatellut häntä tarinan maailmassa eteenpäin. Kirjailija on päättänyt tarinan itsensä ohella sen mistä se alkaa, miten se etenee ja miten se päättyy. Pystyäkseen kirjoittamaan monisatasivuisen romaanin, kirjailijan on oltava kiinnostunut sen teemasta, henkilöistä ja miljööstä.

Oppivan tekoälyn myötä tilanne muuttuu paremmaksi. Ehkä jo jonkin ajan kuluttua se onkin lukija itse, joka tilaa bittien virralta juuri sellaisen tarinan jonka kulloinkin tarvitsee. Kaikki mitä hänen tarvitsee tehdä, on kirjoittaa tietokoneensa näytölle sanat Kirjoita minulle sellainen romaani, josta pidän.

Ja tekoäly ryhtyy töihin. Se kaivaa internetin valtavista tietovirroista käyttöönsä kaikki lukijan mieltymykset, henkilöhistorian, inhokit, kokemukset, paikat joissa hän on käynyt tai paikat, joista hän haluaa tietää lisää.

Lukija painaa Enteriä. Moderni tietokone ei edes ronksuta työskennellessään. Jo parin minuutin päästä se kehottaa lukijaa asettumaan mukavasti sohvalleen. Ja katso: hänen silmiinsä tai korviinsa soljuu juuri sellainen tarina joka miellyttää, joka tarjoaa elämyksiä, joka ei ärsytä, jonka tulkinta ja ymmärtäminen ei vaadi ponnistelua.

A vot! Se kauan kaivattu ja tavoiteltu, mutta jokaiselta kynänpyörittäjältä vajaaksi jäänyt on vihdoinkin syntynyt: Täydellinen Tarina.

Piru lukee Raamattua, mutta kirjailija kritiikkejä

Perjantai 6.1.2023 klo 12.12

Yhdenkin kritiikin eli analyyttisesti laaditun arvion saaminen omasta kirjastaan lienee jo suurelle osalle meistä kirjailijoista harvinainen tapaus. Jokaisesta sellaisesta on syytä olla kiitollinen. Tärkeintä on silti se tunne, joka kirjasta jää sen lukijalle.

Viime viikolla eräs mieshenkilö pysäytti minut kaupunkimme kirjaston hyllyjen välissä kysyen, olenko ”se” kirjailija Linna. Myönsin olevani meistä samalla sukunimellä siunatuista se vähiten tunnettu. Kyseinen herrasmies sanoi lukeneensa juuri tuoreen romaanini Tämä nuori maa, ja jatkoi sanoilla jotka olin tunnistavinani kiitoksiksi. Tuntui hyvältä!

Päätoimisia kulttuurikriitikoita ei taida olla enää kuin joissakin YouTuben pilailuvideoissa. Kaupallisen median kentällä heitä ei ainakaan tapaa. Mediat ja niiden omistus on keskittynyt. Se tarkoittaa usein sitä että sama kritiikki ilmestyy – jos ilmestyy – useassa saman kustantajan maakunta- ja muussa lehdessä. Useimmista maakuntalehdistä näkyvät kritiikit jääneen kokonaan pois.

Muissa lehdissä maininta uuden kirjan ilmestymisestä on useimmiten lyhyt kuvaus siitä, mitä romaani ehkä pitää sisällään. Usein sen tarpeet on otettu suoraan romaanin takakannesta. Niiden vähienkin kritiikkien lukijakuntaa verottaa se, että ne ovat usein maksumuurin takana.

Netti ja kirjabloggarit paikkaavat jonkin verran muiden kritiikkien vähenemistä. Monesti blogikirjoitukset ovatkin hyvin laadittuja, ajan kanssa mietittyjä arvioita kirjoista, sellaisten ihmisten tekemiä jotka lukevat paljon ja osaavat arvottaa lukemaansa. Haittapuolena on, että kirjabloggarienkin anti näyttää asettuvan jonkinlaiselle ”Gaussin käyrälle”. Tietyistä ja samoista kirjoista ilmestyy useampiakin kirjoituksia, valtaosasta hiljattain julkaistuista ei juuri mitään. Kaikki kirjoittajat eivät välttämättä kerro mahdollisista kaupallisista suhteistaan esimerkiksi kirjakustantamoihin.

Omasta, viime syyskuussa ilmestyneestä romaanistani Tämä nuori maa on silmiini sattunut oikeastaan vasta kaksi perusteellisempaa arviota. Uuden Suomen blogissaan Jorma Melleri ruoti ansiokkaasti romaanini teemoja juuri joulun alla. Tommi Tapiainen teki oman jännän koosteensa romaanista Jämsän kirjaston Facebook -joulukalenteriin juuri itsenäisyyspäiväksi.

Kummastakin kirjoituksesta – ja kaikista niistä, jotka eivät ole tulleet tietooni – olen kiitollinen. Kriitikon, onpa hän kuka tahansa, tehtävä ei ole rapsuttaa mukavasti kirjailijan itsetuntoa. Ainakin minulle tärkeintä on, että hän on löytänyt teoksesta niitä teemoja, joita olen yrittänyt siihen leipoa. Ehkä se silloin tarkoittaa, että joku muukin tuon kritiikin lukeva löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.

Kirjaston hyllyjen välissä käyty keskustelu oli ainakin minulle kaikista hedelmällisintä palautetta. Keskustelimme herrasmiehen kanssa paristakin oikeasti eläneestä ihmisestä, joita romaanini aihe sivuaa, mutta joita ei siinä juurikaan käsitellä. Jäi vähän sellainen kutina, että haluan tietää heistä lisää.