Aina on jokin syy iloita

Tiistai 5.11.2024 klo 13.15

Pian selviää, kenestä tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti. Valinnalla on suuri merkitys koko Euroopan turvallisuudelle. Ukrainan puolustajilla ovat vähissä sekä ammukset että miehet. Kapealla Gazan maakaistaleella eräs valittu kansa teurastaa oman turvallisuutensa nimissä siviilejä. Onko maailmassa enää yhtään syytä hymyillä?

Kävelin viikonloppuna itselleni tuiki tutuissa metsämaisemissa. Ajattelin oikaista erään pienen suopättäreen poikki katsomaan, miltä joskus 90-luvulla istuttamani männikkö näyttää taannoisten syysmyrskyjen jäljiltä.

Tuolla suolla on eräs rimpinen kohta. Sen silmästä kotitaloni aikuiset pelastivat kerran lapsuudessani siihen uppoamassa olleen lehmän. Vaikka tiesin paikan, olin varomaton. Vajosin rintaani myöten tuohon talvellakin sulana pysyvään, pohjattoman oloiseen suonsilmään.

Nykysuomalainen joutuu perin harvoin yllättäen hengenvaaraan. Pedot eivät saalista meitä, eikä sota kosketa meitä kuin uutisjuttuina ja sähköisinä kuvina. Pahin uhka taitaa olla joutuminen liikenneonnettomuuteen, tai liukastuminen hiekoittamattomalla jalkakäytävällä.

Kun etsii kuohuvan veden ja turpeen keskellä alleen kovempaa jalansijaa tietäen, ettei sellaista löydä, elämän rajallisuudesta tulee totta. Kun ainoa turva on siinä, jaksaako punnertaa itsensä omin voimin takaisin kovemmalle maalle, tajuaa heikkoutensa. Mielessä käy ajatus, että tännekö minä nyt jään? Täältäkö minut aikanaan löydetään?

Pääsin ylös suosta, vaatteet ja kengät vettyneinä ja turpeen tahraamina. Voi olla, että kierrän tuota vaaran paikkaa tästä lähin kauempaa. Läheskään kaikilla ei tällä planeetalla ole sitä mahdollisuutta. Ohjus tulee ilmoittamatta, ja moni asettuu tänäänkin alttiiksi kuolemalle läheistensä puolesta.

Tommy Hellstenin suuhun pannussa ajatuksessa on vinha perä. Pienet asiat – kuten kuivat vaatteet - ovat ihmisen elämässä monesti niitä tärkeimpiä ilon aiheita.

Muutos on mediassakin pysyvä olotila

Tiistai 9.5.2023 klo 13.39

Media ja sen valta, rahoitus, välineet ja tekijät puhuttavat Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin pitkään aikaan. Katleena Kortesuon teos Journalismin kuolema: Mitä medialle oikein tapahtui, on mielenkiintoinen yritys ymmärtää niitä monia tekijöitä, joiden vuoksi lehdistö ja muu tiedonvälitys näyttää nyt sellaiselta kuin se näyttää.

Työkseen kirjoittavan, eli kaltaiseni ihmisen on aika ajoin hyvä laskea kynä kauniista kädestään ja miettiä, mitä on tekemässä. Kohta kahdeksantoista vuotta olen suoltanut päätoimisena kirjailija/freelancertoimittajana juttuja ja kuvia hyvin monenlaisiin julkaisuihin. Toiselta puolen olen ollut kirjailijana haastateltavana ja juttujen kohteena, ja muuna aikana käytän hyvin monenlaisia medioita. Tiedonvälityksessä jo tänä varsin lyhyenä aikana tapahtunut muutos on ollut järisyttävä.

Kortesuon teos ilmestyi viime vuonna. Hänelle täytyy antaa kiitokset sangen monipuolisesta kattauksesta: ääneen ovat päässeet niin median tekijät, tutkijat kuin sen kohteet ja käyttäjätkin. Tässä kolumnissa pystyn ajatuksillani hipaisemaan vain muutamaa raapaisupintaa niillä tulitikuilla, joita se sytytti mieleeni.

Journalistin ohjeet ovat hyvä kultainen sääntö sekä kokeneelle että kokemattomammalle toimittajalle. Ne koskettavat muun muassa jutun asiasisällön tarkastamista, haastatellun oikeuksia sekä sitä, miten uutiseksi tarkoitettu lehtijuttu pitää erottaa esimerkiksi maksetusta mainoksesta.

Aina nuo rajaukset eivät ole tekijälle helppoja. Lehdistössä on yleistynyt tapa myydä yrityksille mainoksia, jotka näyttävät aivan uutisjutuilta. Yläkulmassa lukee ehkä sana ”mainos” merkkinä siitä, että tämä juttu on tehty sen kohteena olevan henkilön, yrityksen tai muun asian toimeksiannosta ja hyväksymänä. Minäkin olen tehnyt tällaisia natiivimainoksia eräisiin julkaisuihin. Toimittajan on syytä huolehtia siitä, että hänen tekemänsä juttu eroaa myös taitettuna ulkoasultaan lehden normaaleista uutisjutuista.

Monesti kuulee sanottavan ja somesta saa lukea, kuinka huonoa suomen kieltä lehtijutuissa näkee ja kuinka paljon asia- ja kielivirheitä niistä löytyy. Valitettavasti väite pitää paikkansa: luen päivittäin kahta eri sanomalehteä, ja molemmista löytyy joka kerta virhe, joka kiukuttaa lehden tilaajaa. Jossakin on vika, jos saan lukea maan suurimmasta sanomalehdestä Václav Havelin johtaneen 1980-luvulla Puolan Solidaarisuusliikettä. Jokainen toimittaja tekee virheitä – mutta uskottavuuden kannalta on tärkeää, että jutut ehtii lukea ajatuksella läpi joku muukin ennen niiden julkaisemista.

Kortesuo kirjoittaa hyvin eräästä mediaa vaivaavasta ongelmasta. Se on nimeltään henkilökultti. Jos toimittajan päällimmäinen tunne haastattelemaansa poliitikkoa, jääkiekkoilijaa tai muuta henkilöä kohtaan on syvä ihailu, se valitettavasti tuppaa näkymään lopputuloksessa.

Klikkijournalismista on puhuttu median yhteydessä kyllästymiseen asti. Jos sanomalehden, radio-ohjelman tai televisio-ohjelman kaltainen tuote lähtee hakemaan olemassaolon oikeutustaan sosiaalisen median kielenkäytöllä ja keveydellä, sillä käy äkkiä huonosti. Painettuun sanaan on tavattu tässä maassa luottaa – yksittäisen ihmisen somepäivitys kumpuaa yleensä hänen omasta päästään ja tunnetilastaan, vailla sen suurempaa yhteiskunnallista pohdintaa.

Lähdekritiikin merkitystä ei koskaan voi korostaa liikaa. Kuka puhuu tässä maassa kenenkin äänellä, ja millaisia intressejä puhuja edustaa? Niin sanottua tietoa on toimittajallekin tarjolla enemmän kuin tarpeeksi aiheesta kuin aiheesta. Vanha hyvä sanonta kaiva tekijät esiin paljastaa monesti mielenkiintoisia asioita niin sanottujen faktojen takaa. Ei ihme, että kokeneiden toimittajien sanotaan olevan kyynikoita, ihan jokaisen…

Hyvä havainto Kortesuon kirjassa on toimittajakunnassa tapahtunut muutos. Me 50+ -ihmiset olemme oman aikakautemme tuotteita, ja meitä on vielä paljon työelämässä. Meille itse esillä oleminen ei välttämättä ole ollut juttukeikalla se ykkösjuttu. Tämän päivän parikymppiset ovat siinä suhteessa aivan erilaisia ihmisiä.

Jääkiekko-ottelun erätauolla näytetään joskus yhtä paljon hikisen pelaajan jututtajaa kuin itse pelaajaa. Viime viikolla ärsyynnyin, kun löysin netistä kiinnostavan oloisen videoklipin Venäjän Ukrainassa tekemistä linnoitustöistä. Into laimeni nopeasti, kun suurin osa jutun kuvituksesta muodostui karttamerkkejä esittelevän nuoren toimittajan naamasta.

Hukkuneita pakolaisia todellisuudessa ja rumia kuolemia virtuaalimaailmassa

Maanantai 7.9.2015 klo 8.50

En halua enää nähdä niitä. En halua katsoa. Olen turtunut.

Tämän kaltaiset kuvat Välimereen hukkuneista pakolaisista ovat peittäneet verkkokalvomme nyt monena viikkona ja kuukautena peräkkäin. Jossakin vaiheessa ihmisen vastaanottamiskyky lakkaa. Aivot eivät enää reagoi.

Sama pätee vielä julmemmissakin olosuhteissa: lukemissani keskitysleirikuvauksissa natsi-Saksan ajalta henkiinjääneet kertovat, että ympärillään oleviin ruumiisiin ja kuoleviin tottui.

Meille kuvat kuolleista pakolaisista saapuvat vain värikkäinä kuvina lehtien sivuilla ja netissä. Ehkä osa kuvia valitsevista toimittajistakin on jo turtunut: yhä useammin vainajaa ei enää näytetä kokonaan. Hänet peitetään, kuten tuo kuvan pikkuinen poika. Tykitys ei enää toimi.

Samaan aikaan väkivalta on käyttömoottori sille viihteelle, jota ahmimme kirjoina, elokuvina, näytelminä ja muuna taiteena antamaan tunne-elämyksiä itsellemme. Sen väkivallan me hyväksymme. Sitä jopa odotamme. Itsekin käytän kuolemaa ja väkivaltaa kirjoissani moottorina, jolla yritän saada elämästä esille isoja kysymyksiä.

Kuolema on lopulta aika yksinäinen juttu. Sen jokainen kokee henkilökohtaisesti. Jos ei muuten, niin lopulta kukin meistä omalta kohdaltaan. Antaako se jotenkin sille lisää merkitystä tai arvokkuutta, jos miljoonat näkevät sen kuvana?