Muistopuheen laatimisen vaikeudesta

Sunnuntai 2.11.2025 klo 8.58

Olen viime aikoina joutunut/päässyt muutamaan kertaan miettimään sanoja, joilla muistetaan siunaus- tai muistotilaisuudessa edesmennyttä vainajaa. Sopivien sanojen valitseminen laittaa aina miettimään sitä, kuinka hyvin me todellisuudessa tunnemme toistemme ajatuksia ja tekojemme takana olevia elämänkokemuksia.

Sanotaan, että ihminen on kokonaisuus. Siihen laskettaneen ainakin ihmisen fyysinen olemus, käytös, puheet ja tiedossa olevat mielipiteet. Noita fyysisiä osasia kuvataan harvoin muistopuheissa, tai niitä ilmaistaan kiertoteitse: hän oli kova työmies tai -nainen. Tulevaisuudessa noidenkin kuvailujen käyttäminen vähenee, koska bittiaikana töistämme ja tekemisistämme jää yhä vähemmän jälkiä maan kamaralle sitten, kun olemme poissa.

Vainajan tekemistä töistä on sinänsä helppoa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Yleensä tilaisuudessa läsnä olevat tietävät, mitä edesmennyt teki elääkseen ja sai aikaan. Ne asiat ovat tavallaan turvallisia ja neutraaleja esille nostettaviksi. Harvalla tilaisuuden läsnäolijalla on kanttia nousta seisomaan väittääkseen vastaan: ei se noin mennyt! Ei se sitä tehnyt, minähän sen tein! Ne sanat säästetään muistotilaisuuden jälkeisiin puheisiin.

Edesmenneen luonnetta voi kuvata muutamin sanoin, etenkin jos sen voi tehdä positiivisilla sanoilla. Oliko hän lempeä, oikeudenmukainen, suora tai peräti avulias ja lämminsydäminen? Jokaisessa meistä on kuitenkin monia puolia. Kuinka kuvata niitä muita, vähemmän positiivisia puolia muutamilla sanoilla, vaiko jättää ne kokonaan pois?

Elämän erilaiset käänteet ovat muistolauseiden peruskauraa: vanhemmat, lapsuus, käydyt koulut, työura, harrastukset, luottamustoimet, avioliitto, isäksi tai äidiksi tuleminen, leskeytyminen. Niistä me jäljelle jääneet tiedämme yleensä vain toteutuneet asiat. Oman elämänsä joskus jyrkistäkin käännekohdista harva tietää etukäteen.

Olisi mielenkiintoista tietää ne ajatukset ja pohdinnat, joiden tuloksena edesmennyt teki omaa elämänkulkuaan koskeneita ratkaisuja tai jätti ne tekemättä. Nykyään ihmisiä suositellaan kirjoittamaan ylös viimeinen tahtonsa siitä, miten hän haluaa fyysistä kehoaan kohdeltavan kuolemansa jälkeen, tuhkataanko se vaiko haudataan, ja tehdäänkö elinluovutustestamentti vaiko ei.

Ihmisen unelmista, haaveista ja toiveista jää yleensä jäljelle vain toisen käden tietoa. Ehkä olisi hyvä suositella myös jokaista tekemään itselleen vähän erilainen ansioluettelo. Edesmenneen itse itselleen laatima muistokirjoitus voisi nostaa esille aivan erilaisia näkökulmia.

Kuinka laatia muistopuhe toisesta ihmisestä

Keskiviikko 1.5.2024 klo 8.51

Jonkinlaisena sanankäytön ammattilaisena myönnyin pyyntöön pitää lyhyt muistopuhe erään sukulaiseni tulevassa muistotilaisuudessa. Mukavampiakin tilaisuuksia puheen pitämiselle on elämäni aikana ollut. Monenlaisia ajatuksia on risteillyt puhetta miettiessä päässäni. Mistä meidät muistetaan, kun jokaiselle tulee vuorollaan aika siirtyä täältä tuonpuoleiseen?

Ensimmäisenä mieleeni tulivat kyseisen ihmisen teot. Jouduin ottamaan jo nuorella iällä paljon vastuuta maatilan töistä pienellä kotitilallani. Silloin nyt muisteltava ihminen oli yksi heistä, jotka olivat suureksi avuksi reilusti alta kaksikymppisen koltiaisen opetellessa traktorin, moottorisahan ja muiden työkoneiden käyttämistä.

Huomaan miettiväni kyseistä ihmistä paljolti hänen töittensä ja tekojensa kautta. Juuri hän istutti ne kuusen- ja männyntaimet metsäpalstalleni noin 20 vuotta sitten, joiden talvenjälkeistä kuntoa patikoin tarkastamaan heti muistotilaisuuden jälkeen. Luulen, että katselen noita jo pitkiksi venähtäneitä nuoria puita tänä keväänä eri tavalla kuin ennen.

Luontosuhteeni perusta lienee osittain syntynyt nyt muistelemani henkilön kautta. Entisessä Kymiyhtiön metsänvartijan mökissä, keskellä metsää melkein koko ikänsä asuneena hänellä oli luonnollinen tapa katsella ympäröivää luontoa, hyödyntää sitä ja seurata vuodenaikojen vaihtumista toisiin. Viime vuosina olen huomannut palanneeni tuohon ikivanhaan tapaan rytmittää elämää: talvea ja kevättä seuraa aina kesä, ja niiden jälkeen on alakuloisen oloisen, mutta usein runsasta satoa tuottavan syksyn vuoro.

Muistelemani henkilö kuuluu ikäluokkaan, jonka mielikuvitusta televisioksi kutsuttu lasitutti, ja netiksi kutsuttu lumemaailma eivät ehtineet saada pauloihinsa. Luulen, että rakkauteni tarinoiden kuulemiseen, lukemiseen ja sepittämiseen on pitkälti tuon pienen mökin sohvalla aikoinaan istuttujen hetkien ansiota. Metsästysjutut, metsätyökuvaukset ja tarinat sukumme aikaisempien sukupolvien vaiheista soljuivat käsittelemättöminä suoraan niiden kertojilta mieleeni.

Kukaan ei oikeasti tiedä, jatkuuko tämä maanpäällinen elämä jollakin tavalla tuonpuoleisessa. Sen voi kuitenkin sanoa, että tämän maallisen ajan jättäneet elävät tekojensa ja tarinoidensa kautta vielä pitkään keskuudessamme.