Rauhanaate ja miinakauhu sopivat yhteen

Perjantai 4.4.2025 klo 9.28

Suomen tulossa oleva päätös jalkaväkimiinoista luopumisesta on saanut toiset hihkumaan ilosta, toiset kauhistelemaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen jatkuvaa rapautumista. Rauhanaatteessa eli pasifismissa on se ikävä puoli, että se harvoin pääsee valtaan hyökkääjävaltioissa.

Itsekin kannatan periaatteessa maailmanlaajuista aseistariisuntaa, ja Ottawan miinasopimuksen laajentamista koskemaan kaikkia valtioita. En valitettavasti kuitenkaan usko, että ihmiskunta on vielä valmis luopumaan keskinäisistä sodistaan. Lajimme syntyi eri arvioiden mukaan noin 2 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Luolapiirrokset, hautalöydöt, riimukirjoitukset ja nuorempana aikana ylös kirjatut historiat kertovat jatkuvista sodista ja väkivallasta.

Kysymyksessä on usein ollut taistelu orjista, arvokkaista luonnonvaroista, ravinnosta ja elintilasta. Usein myös silkasta vallanpitäjien halusta miellyttää massoja, saada nimensä historiaan ja pysyä vallassa. Päivän uutisia katsoessa nuo väkivallan motiivit eivät ole kadonneet mihinkään.

Aseisiin – mukaan lukien miinat – tarttumisessa on usein ollut kysymys pakosta. On ollut pakko puolustaa itseään, läheisiään ja elämäänsä. Itse asiassa, pakko ohjaa tänäkin päivänä yllättävän paljon käytöstämme. On pakko syödä. On pakko noudattaa liikennesääntöjä, jos aikoo pysyä hengissä. Ihmisten väliset suhteet on pakko järjestää jonkinlaisten sääntöjen mukaan, jotta ei tarvitsisi sotia pientenkään ihmisyhteisöjen kesken. Väkivalta syntyy usein siitä, ettei sääntöjen määräämää pakkoa noudateta.

Pidin itse Suomen luopumista jalkaväkimiinoista huonona ratkaisuna jo silloin, kun maamme liittyi Ottawan sopimukseen. Pidin, vaikka kuvat miinojen vammauttamista miehistä, naisista ja lapsista ovatkin kammottavia. Pidin, vaikka tiedänkin poliitikkojen puheet siviileille vaarattomista suomalaismiinoista hölynpölyksi. Siellä, missä ihmiset tappavat toisiaan, sodan sumu vallitsee sankkana. Tieto miinoitteista ja miinoittajista katoaa pommien ja kranaattien räjähdyksiin, eikä tieto välity jälkipolville.

Miinaa on joskus kutsuttu köyhän miehen ydinaseeksi. Koskaan et tiedä, mihin se on piilotettu. Sotakronikat niin toisen maailmansodan ajalta, Vietnamista, Afganistanista kuin muistakin tuoreemmista sodista kertovat, että kätkettyjen räjähteiden aiheuttama miinakauhu on ollut yksi suurimmista hyökkäävän suurvallan liikkumista ja etenemistä hidastaneista tekijöistä.

Niin kornia kuin se onkin, rauhaa kannattavan, vähäväkisen ja maarajoiltaan pitkän pienen valtion kannattaa edelleenkin opetella piilottamaan miinoja maaperäänsä. Ehkä se omalta osaltaan hillitsee suuremman vallan halua lähettää sotilaitaan rajojen yli.

Talvisodan päättymispäivästä ja kissan viisaudesta

Torstai 13.3.2025 klo 9.32

Tänään 13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyssä talvisodassa. Maamme säilytti tuona keväänä käydyissä rauhanneuvotteluissa itsenäisyytensä, vaikkakin pahoin raadeltuna ja raskaita tappioita kärsineenä. Vertailua siihen kurimukseen jossa Ukrainan paljon kärsinyt maa ja kansa nyt on, ei voi välttää.

Tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä, toteutuuko Yhdysvaltain ja Ukrainan rintamalinjoille ehdottama tulitaukosopimus vai ei. Ja jos se toteutuu, niin seuraako sitä varsinainen rauhansopimus, ja millä ehdoin se solmitaan? Suomessa, rauhan oloissa elävä ei voi edes kuvitella sitä helvettiä, jonka keskellä ukrainalaiset sotilaat nyt rintamalla taistelevat. Ei myöskään sitä painetta, jonka alaisina ukrainalaiset poliitikot ovat tähänastisia neuvotteluja käyneet.

Monenlaisia neuvotteluja käytiin myös keväällä 1940 silloisen sodan lopettamiseksi. Lupauksia annettiin, ja niitä rikottiin. Luin hiljattain J.K. Paasikiven päiväkirjamerkintöjä noilta vaaran vuosilta. Kokenut valtiomies ehti parahtaa moneen kertaan maamme pienuudesta ja vähäpätöisyydestä silloin, kun maailman mahtavat neuvottelevat. Samaa on ollut luettavissa myös suurvaltajohtajien suhtautumisessa noin 40-miljoonaisen Ukrainan kansan asioihin.

Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Suomi otti talvisodan päivinä apua vastaan sieltä, mistä vain sai, ja kaikki aseet mitä vain muualla vapaina oli. Yksin kiväärimallejakin oli lopulta varastoissa ja rintamilla lukuisa määrä. Osa toimitetuista lentokoneista ja tykeistä jäi suurvaltapolitiikan takia matkalle. Sotilaitakin maahamme tuli, osa (etenkin pohjoisessa sotineet ruotsalaiset) jopa ammattitaitoisina ja hyvin varustettuina. Mutta paljon oli joukossa seikkailijoitakin.

Kummallinen yhtäläisyys tuon ja tämänhetkisen sodan väliltä löytyy myös maaperästä. Yhdysvaltain ja Ukrainan välille solmittaneen jonkinlainen ”diili” tuon luonnonvaroiltaan rikkaan maan metalli- ja muiden kaivannaisvarojen hyödyntämisestä osana suurvallan tuestaan vaatimaa korvausta.

Keväällä 1940 Ranska ja Englanti suunnittelivat avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen norjalaisen Narvikin sataman kautta. Todellisena pontimena tuolle auttamishalulle taisi olla ruotsalaisten Jällivaaran rautakaivosten haltuunotto siinä matkan varrella, ne kun olivat elintärkeitä Saksan sotateollisuudelle.

Entä miten kissat tähän asiaan liittyvät? Niistä sanotaan, etteivät ne hyppää enää toista kertaa kuumalle liedelle, eivätkä edes kylmälle. Meillä ihmisillä ei valitettavasti ole samanlaista viisautta.

Moni rauhansopimus sisältää seuraavan sodan siemenen

Keskiviikko 18.10.2023 klo 18.36

Tätä kirjoittaessani Hamas-järjestön ja Israelin välisistä taisteluista kärsivät eniten alueella asuvat siviilit. Jollakin aikataululla siellä neuvotellaan taas kerran rauhasta. Toivoa sopii, että silloin muistetaan historian opetukset.

Rauhasta sopiminen on pirullinen juttu. Ei kannata olettaa, että kaikilla sopijoilla olisi yhtäläinen tarve sodan lopettamiselle. Historia opettaa että yleensä jokin osapuoli sanelee sopimukseen pykälät, joihin heikompien osallistujien on pakko alistua.

Ajatellaan vaikka oman, marraskuusta 1939 maaliskuulle 1940 soditun talvisotamme päättymistä. Generalissimus Stalin totesi, että kovasti kampoihin pistäneen Suomen valloittaminen veisi turhan paljon aikaa. Hän varmasti mietti sitä mahdollisuutta, että länsivallat tulisivat jollakin tavalla Suomen avuksi. Jos ei muuten, niin ottaakseen matkalla haltuunsa Pohjois-Ruotsin Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin.

Voisin kuvitella, että suomalaiset rauhanneuvottelijat purivat poskessaan hammasta. Tuhannet suomalaiset olivat menettäneet henkensä, ja vielä suurempi määrä oli joutunut jättämään kotinsa. Rauhan”sopimus” leikkasi pois aimo siivun pinta-alaa tasavallan itäiseltä kyljeltä.

Ei ihme, että suomalaiset lähtivät heti kohta hyökkäämään kohti itää saksalaisten aseveljiensä rinnalla. Luultavasti valtiojohtomme oli jo kuullut ulkoministeri Molotovin käyneen Berliinissä vasiten kinuamassa, josko puna-armeija saisi lopullisesti selvittää välinsä talvisodan rikki raastaman Suomen kanssa.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt sopimus oli sekin ympärysvaltojen sanelema. Väitetään erään silloisen rauhanneuvottelijan painaneen tuolloin sormensa Euroopan kartalle Danzigin vapaakaupungin kohdalle, sanoen että seuraava maailmansota alkaa tuolta. Sieltä se alkoikin, natsi-Saksan hyökkäyksellä Puolaan.

Balfourin julistus, jolla brittiläinen imperiumi lupasi juutalaisille sionisteille oikeuden omaan valtioon Välimeren itäiseen pohjukkaan, annettiin jo vuonna 1917. Britit halusivat pitää nuo historialliset seudut rauhallisina, voidakseen itse keskittyä sotimaan ottomaanien suurta valtakuntaa vastaan.

Tuohon julistukseen saivat oman sanansa sanoa juutalaiset, mutta eivät silloiset palestiinalaiset. Näiden päivien uutiskuvavirtaa katsoessa tulee mieleen, että ehkä olisi kannattanut kysyä heidänkin mielipidettään.

Mir taitaa olla liian kaunis sana käytettäväksi

Perjantai 24.2.2023

Minäkin katsoin keskiviikkona televisiosta presidentti Putinin odotetun puheen oman kansakuntansa tilasta. Tänään vietämme, vaan emme juhli erään inhimillisen katastrofin yksivuotispäivää. Yhtä sanaa olen jo pitkään etsinyt näiden aikojen valtavasta uutistulvasta, toistaiseksi turhaan.

Moni lukija tuntuu kommenttiensa perusteella tulkinneen viime syksynä ilmestynyttä romaaniani Tämä nuori maa (Karisto/Otava) jonkinlaisena vertauskuvana nykyhetkelle Ukrainan sotineen ja jäätyneine kansojenvälisine suhteineen. Tottahan se on: ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheiden sekasortoinen aika vuosina 1917 ja 1918 muistuttaa monessa mielessä nykyaikaa, ja moni nykyhetkeen asti vaikuttava asia ja ajatus on sieltä lähtöisin.

Noina aikoina Venäjällä vaihtui johto ja koko poliittinen valtiojärjestelmä. Jo pitkään henkitoreissaan eteenpäin raahautuneen keisarikunnan hajotessa siitä irtautui iso joukko niin sanottuja reunavaltioita itsenäisyyden tielle. Tuohon joukkoon kuuluivat sekä Suomi, Baltian maat että Ukraina.

Itäiseksi naapuriksemme syntyi se Neuvostoliitto jonka mahtia, sotilaallista voimaa ja tiukkaan säänneltyä järjestystä tunnutaan jossakin – ainakin Kremlissä – kovasti haluttavan takaisin. Ukrainan silloinen itsenäisyys ei kestänyt kauan. Tuo luonnonvaroiltaan rikas ja sijainniltaan tärkeä alue kiinnosti liian monia valtioita. Mustan mullan maan ylitse kulki silloinkin monenlaisia sotajoukkoja ryöstäen, tappaen ja tuhoten.

Suomikin sai oman osansa sen ajan sekasorrosta. Ei ollut ollenkaan selvää, millaista tietä itsenäisyytemme taipuisi kulkemaan. Venäjällä, Saksassa ja jopa läntisessä naapurimaa Ruotsissa oli erilaisia ajatuksia siitä, mikä olisi Suomen suhde niihin, ja mistä maantieteellisistä osista Suomen pitäisi koostua. Itse suomalaisillakin oli erilaisia käsityksiä siitä, mikä olisi maalle paras valtiomuoto ja miten poliittinen päätöksenteko pitäisi järjestää.

Tammikuussa 1918 syttyi maassamme sisällissota, kapina, vapaussota ja veljessota – tuolla rumalla lapsella on syystäkin monta kutsumanimeä. Sen kevään ja loppuvuoden aikana maassamme kuoli terrorin uhreina, taisteluissa ja vankileireillä kymmeniä tuhansia suomalaisia, valtaosa oman maan kansalaisten surmaamina. Monen silloin surmansa saaneen viimeistä hautapaikkaa ei tiedetä tänäkään päivänä.

Tänään elämme aikaa, jolloin Neuvostoliiton ”hyviä” aikoja haikaileva Venäjän johto yrittää saada Ukrainan takaisin valtansa alle. Raakaa valloitussotaa on käyty tasan vuosi, ilman että sitä edes halutaan kutsua sodaksi. Ei varsinkaan Ukrainaa kohtaan, vaan pikemminkin koko länsimaista elämäntapaa vastaan.

Ukrainaa auttavat sen puolustustaistelussa nuo muut keisarillisesta Venäjästä irtautuneet Euroopan maat: Puola, Liettua, Latvia, Viro ja Suomi. Sen asia koetaan yhteiseksi: jos Ukraina sortuu ylivoimaisen vihollisen alle, mikä maa mahtaa olla seuraavana vuorossa?

мир (mir) on venäjää. Se tarkoittaa rauhaa. мир (myr) tarkoittaa samaa ukrainan kielellä. Eihän siinä ole kuin vivahde-ero! On suuri sääli, ettei noin lyhyttä ja kaunista sanaa osata tai haluta käyttää.

Ukrainan ja Venäjän välinen sota on asia, jossa emme oikeasti tule näkemään voittajia.

Sotilaiden äidit itkevät taas Ukrainassa ja Venäjällä

Torstai 24.2.2022 klo 8.53

On saatava olla eri mieltä - maanpuolustuksestakin

Maanantai 7.6.2010 klo 8.00

Puolustusvoimien lippujuhlaparaati oli viime perjantaina Kotkassa. Paraatin yhteydessä rauhanpuolustajat osoittivat mieltään Suomen Afganistanin-operaatiota vastaan. Poliisi poisti heidän banderollinsa marssireitin varrelta.

Vaikka suhtaudunkin itse aseelliseen maanpuolustukseen myönteisesti, niin mielestäni banderollin poisto oli turhaa. Vapaassa maassa pitää saada olla eri mieltä - muuten vuosien 1939-1944 raskaat uhrit olivat turhia.

Natosta, ja Suomen roolista sen tulevasta roolista sen kumppanina/jäsenenä puhutaan muutenkin liian vähän.

Haminan Rauha -näytelmän harjoitukset alkoivat

Maanantai 27.4.2009 klo 6.01

Haminan Rauha -näytelmän harjoitukset alkoivat eilen. Olen työstänyt kevään ajan sen käsikirjoitusta yhdessä Hillevi Kaaron kanssa. Minun pohja-ajatukseni näytelmälle on ollut tehdä eläväksi 200 vuotta haminalaisten naisten elämää vuodesta 1809 lähtien, ajanjaksolta jona historiankirjoihin kirjoitettuja päätöksiä ovat tehneet lähinnä miehet.

Näyttelijöiden työ alkoi lukuharjoituksilla. Kirjoittajan kannalta läsnäolo on peräti hyödyllistä: kaikki se, mitä olen kirjoittanut kirjakielellä ei toimikaan näytelmässä. Ja se, minkä olen luullut toimivan puhekielenä, ei välttämättä toimikaan elävän ihmisen suuhun pantuna.

Paljon on työtä vielä tehtävänä. Mutta Hillevi on saanut taas osaavan porukan kokoon.

Haminan rauha - 200 vuotta samaa näytelmää

Torstai 1.1.2009 klo 16.12

Syyskuussa 1809 Haminassa solmittiin rauha, joka päätti Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä edellisen vuoden helmikuussa syttyneen Suomen sodan. Samalla alkoi kehitys, joka johti Suomen itsenäistymiseen.

Tapahtumaa juhlitaan tänä vuonna ympyräkaupungissamme monin eri tavoin. Hillevi Kilpeläinen, yksi Etelä-Kymenlaaksossa toimivan Teatteri Kurkiauran voimahahmoista pyysi minut mukaan käsikirjoittajatiimiin, kirjoittamaan näytelmää. Ajatuksena on, että Hillevi, Irja Sinivaara ja minä työstämme haminalaisten 200 vuoden kokemuksista luonnoksen näytelmäksi, joka esitetään ensi syksynä.

Tehtävä tuntuu peräti mielenkiintoiselta: niin pitkään aikaan mahtuu paljon iloa, paljon tuskaa, paljon tapahtumia ja ihmiskohtaloita. Mitä niistä kannattaa, voi ja haluaa ottaa mukaan? Jokainen ihminen on kuulemma laulun arvoinen.

Miten lie näytelmän laita?