Donald J. Trump vs. Franklin D. Roosevelt: vuosi 2026

Keskiviikko 31.12.2025

Joulun aikaan kolusin kirjahyllyni historiallista osastoa II maailmansodan kohdalta. Emme elä nyt samanlaisen maailmanpalon aikoja, mutta mahdollisuus sellaisen syttymiseen on kasvanut. Ainakin valtioita yhdistävät ja erottavat poliittiset mannerlaatat ovat liikkumassa uuteen asentoon.

Vuoden 2026 alkaessa kukin voi tykönänsä miettiä, mitä maailman suurimman supervallan korkein päättäjä ajatteli asioista vuonna 1940, ja mitä vastaavan viran nykyinen haltija ajattelee samoista asioista.

Yhdysvallat on isoin peluri maailmanpolitiikassa. Sen vaikutusta yksittäisten kansojen hyvin- tai pahoinvointiin ei voi ohittaa tuosta vain. 1940-luvun alussa se oli vasta nousemassa demokratioiden kiistattomaksi johtajaksi. Nyt se on kiistatta länsimaista ykkönen sekä taloudessa että vaikutusvallassa. Demokratian johtajuudesta voi olla montaa mieltä.

Franklin D. Roosevelt toimi USA:n presidenttinä neljällä kaudella vuosina 1933-1945. Siinä lajissa hän on maansa ainoa, ja tullee sellaiseksi jäämäänkin Yhdysvaltain perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen ansiosta. Roosevelt oli puoluekannaltaan demokraatti. Hän pyrki nostamaan 1930-luvun kuuluisalla New Deal -talousohjelmallaan maansa kansainvälisen lamakauden syövereistä. Osittain se myös onnistui.

Vuoden 1940 vaaleissa Roosevelt valittiin kolmannen kerran Yhdysvaltain presidentiksi. Pitkälti siksi, että hän lupasi olla viemättä maataan osalliseksi toiseen maailmansotaan. Toisin kuitenkin kävi. Neljäs kausi alkoi vuonna 1944, mutta Roosevelt kuoli ennen sen päättymistä.

Donald J. Trumpin tausta on liikemaailmassa. Hän tuli valituksi Yhdysvaltain 45. presidentiksi republikaanien listoilta kaudelle 2017-2021, ja uudelleen 47. presidentiksi tämän vuoden alusta alkaen. Tämä kausi lienee hänen viimeisensä, vaikka Trump onkin julkisesti leikitellyt ajatuksella kausiensa jatkamista ilman kansanäänestystä.

Jokainen päättäjä reagoi puheissaan ja kirjoituksissaan sen hetkiseen tilannekuvaan nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Niinhän me kaikki muutkin teemme. Siksi eri aikojen johtajien arvoja ja ajatusmaailmaa on vaikea vertailla keskenään. Se mitä ihminen puhuu ja kirjoittaa, ennustaa historiallisten esimerkkien valossa kuitenkin  hyvin hänen tulevaa toimintaansa.

Saksalainen vallankumouksellinen nimeltään Adolf Hitler kirjoitti 1920-luvulla, istuessaan Landsbergin vankilassa, teoksen nimeltään Mein Kampf. Siinä hän hahmotteli karmaisevan tarkasti tulevan politiikkansa suuntaviivat maailmanvalloitusyrityksineen ja juutalaisten holokausteineen. Vuonna 2021 Venäjän presidentti Vladimir Putin kirjoitti huomiota herättäneen esseensä Venäjän ja Ukrainan historiallisesta yhtenäisyydestä. Seuraavan vuoden helmikuussa näimme, mitä hän sillä tarkoitti.

Tammikuussa 1941 Franklin D. Roosevelt hahmotteli kuvassa näkyvät teesit niistä vapauksista, joita Yhdysvaltain olisi edistettävä omassa maailmanpolitiikassaan. Saman vuoden lopulla Yhdysvallat liittyi jo käynnissä olleeseen maailmansotaan, mutta edisti myös sen päättymistä valtavalla teollisuuskapasiteetillaan ja Lend and Lease -sotilasavullaan.

Sodan jälkeen Yhdysvaltain Marshall-apu oli iso apu sodassa raunioituneen Euroopan jälleenrakentamisessa. Yhdysvaltain johdolla perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ylläpitämään maailmanrauhaa ja turvallisuutta. Roosevelt oli eläessään molempien asioiden edistäjä.

Rooseveltin teesit kannattaa lukea ajatuksen kanssa, ja miettiä niiden toteutumista. Niitä voi vertailla niihin sanoihin, joita olemme kuulleet Donald Trumpin sanovan.

Parempaa alkavaa vuotta 2026.

Uusi video: Metsäpatruunat kirkkojen rakentajina

Maanantai 15.12.2025 klo 13.21

Aito talouskasvu tarkoittaisi kulutuksen vähentämistä

Sunnuntai 14.12.2025 klo 13.03

Ennusmerkkejä noususta on haettu ja hoettu jo pitkään kauan alhaisella tasolla mataneessa Suomen taloudessa. Meidän on myös muistettava, että elämme alati vähenevien ja keskittyvien aineellisten resurssien maailmassa. Meillä suomalaisilla on omat erityispiirteemme niiden käyttäjinä.

Hiljattain ilmestyi LUT-yliopiston professori Lassi Linnasen ja Itä-Suomen yliopiston professori Niko Soinisen Eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan erään työryhmän tilauksesta koostama raportti Rakenteellinen ylikulutus. Se löytyy Eduskunnan nettisivuilta täältä. Raportissa on aineksia vakavaan keskusteluun meidän suomalaisten omista pyhistä lehmistä.

Se tunnustetaan yleisesti, että kasvava ihmiskunta käyttää aivan liian paljon luonnonvaroja suhteessa niiden määrään ja laatuun. Silmäkulman malka löytyy yleensä jostakin aivan muualta kuin täältä Pohjantähden alta. Amerikkalaisten valtavia monsteriavolavoja, tai kanien lailla keskenään lisääntyviä etelän ihmisiä on turvallista arvostella omalta mukavuusalueeltaan.

Syitä ja seurauksia olisi kuitenkin hyvä miettiä myös omista lähtökohdista. Suomessa on Tilastokeskuksen mukaan noin puoli miljoonaa kesämökkiä. Onko moinen määrä tosiaan tarpeen hoitamaan kansalaisten (ja etenkin kaupunkilaisten) kuihtuvaa luontosuhdetta? Paljonko liikenne kesämökki- ja vakituisen asuinpaikkakunnan välillä kuluttaa vuosittain fossiilisia polttoaineita, teitä ja muita resursseja? Paljonko usein maisemallisesti herkillä rannoilla tai tuntureilla sijaitsevat mökit rehevöittävät vesistöjä ja aiheuttavat melusaastetta?

Vuonna 2023 suomalaiset tekivät Tilastokeskuksen mukaan noin 5,5 miljoonaa yöpymisen sisältänyttä vapaa-ajan ulkomaanmatkaa. Suurin osa niistä tehtiin lentämällä. Paljonkohan mahtoi kulua kerosiinia? Entä Etelä-Euroopan väheneviä pohjavesivaroja? Millainen virkistysarvo moisella matkamäärällä saavutettiin verrattuna siihen, että ihmiset olisivat käyttäneet saman ajan tutustumalla omaan kotiseutuunsa?

Tulevaisuudessa ihmiskunta joutunee tekemään kovia arvovalintoja. Toivottavasti Suomessa ollaan siinä työssä aivan etujoukoissa. Kannattaa seurata tarkkaan, millaisiin käsiin fossiilisten polttoaineiden raaka-ainelähteet ovat maailmalla keskittymässä. Vihreässä siirtymässä tärkeät maametallit ovat jo nyt globaalin valtapelin pelinappuloita. "Uusiutuva" energiatuotanto ei sekään ole ongelmatonta. Jos et usko, käy seisomassa hetki keskisen Suomen halki pohjoisesta etelään kulkevien voimajohtojen alla.

Pyhissä lehmissä on se huono puoli, että niitä on jokaisella.

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Kun suomalainen kirjailija sai tietää kouluttaneensa tekoälyä

Torstai 24.4.2025 klo 8.47

Tietotekniikan mahdollistama tekoäly toimii jo monella elämänalueella ihmisen tukena ja sen voittokulun uskotaan jatkuvan. Tekoälyn luoma fakta ja fiktio ei kuitenkaan synny tyhjästä. Havahduin asiaan omakohtaisesti, kun sain tietää Metan mahdollisesti käyttäneen kahta kirjaani oman tekoälynsä kouluttamiseen.

Huhtikuun puolivälissä kirjallisuuden tekijänoikeusjärjestö Sanasto kertoi jäsenkirjeessään yhdysvaltalaisen teknologiajätti Metan (tunnettaneen yhä paremmin nimellä Facebook) käyttäneen laitonta LibGen -piraattikirjastoa oman tekoälymallinsa koulimiseen. Menin Sanaston kehotuksesta amerikkalaisen The Atlantic -lehden tietoverkossa julkaisemalle hakukoneelle. Se kertoo LibGeniin tallennetuista teoksista.

Ja löytyihän sieltä minunkin teoksia! Eli kaksi Reijo Sudenmaa -rikosromaanisarjastani ranskaksi käännettyä teosta on päätynyt tuohon laittomaan piraattikirjastoon. Sitä en tietenkään tiedä, onko Meta hyödyntänyt juuri minun teoksiani tekoälynsä tekemisessä yhä älykkäämmäksi. Se mahdollisuus on kuitenkin olemassa, ja Metan on täytynyt tietää tietolähteensä laittomuudesta.

Havainto herättää monenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin, tuollainen aineiston hyödyntäminen on selkeä rikkomus tekijänoikeuksia koskevaa lainsäädäntöä ja sen henkeä vastaan. Yhä suurempi osa ihmisten jokapäiväisestä leivästä tienataan myymällä aineettomia oikeuksia. Sillä tavoin minäkin suuren osan leivästäni kerään, kirjoittamalla kirjoja ja sanomalehtijuttuja.

Kyseinen LibGen -piraattikirjasto on perustettu Venäjällä, eli kirjailijan kirstuun ei kilahda minkäänlaisia pennosia sen avulla tehdystä teosten hyödyntämisestä. Meta käyttänee meidän elävien ja tuntevien kirjailijoiden työtä mallina niille tarinoille, joita saat kun pyydät tekoälyä kirjoittamaan itsellesi tarinan jostakin haluamastasi aiheesta. Älä siis hämmästy kun pyydät rikostarinaa, ja se alkaakin himokalastajan aution sielunmaiseman kuvauksella. (romaanini Ahventen valtakunta, Le Royaume des perches).

Tekoälyn on ennustettu syövän ennen kaikkea luovien alojen työpaikkoja, sekä tekevän turhiksi monenlaisia rutiinitason työtehtäviä konttoreissa. Inhimilliseen toimintaan kuuluu aina virheen, erehdyksen tai sivupolulle joutumisen mahdollisuus. Monesti se on jopa hyvästä lopputuloksen laadulle, etenkin luovilla aloilla. Pystyykö tekoäly samaan luovaan virheellisyyteen, ja millainen virheprosentti sen tuotoksille sallitaan?

Tekoälyn tarvitseman tietopohjan kokoamiseen käytetään valtava määrä netistä löytyvää tietoa. Jokainen tietoa joskus netistä etsinyt tietänee, että sen helmien joukossa on myös valtava määrä silkkaa tuubaa. Kerran pyysin tekoälyä kertomaan jotakin kotikaupungistani Haminasta. Tämä on kuulemma tunnettu tatuointikaupunki. Tuo maine pohjautunee sotilasmusiikkitapahtumaan nimeltään Hamina Tattoo…

Tekoäly lienee monelle oiva työkalu monessa asiassa. Samalla kuitenkin pelkään, että sen käytön yleistyminen jyrkentää entisestään menossa olevaa ihmiskunnan tyhmentymisen kierrettä. Onhan helpompaa kysyä vaikeistakin asioista tietokoneelta, kuin vaivautua ajattelemaan itse.

Kissa on viisas eläin, tietää Anna Kontula

Sunnuntai 23.3.2025 klo 8.49

On monia kirjoja, jotka eivät jätä paljon lukevalle ihmiselle kummoistakaan muistijälkeä. Onneksi on myös toisenlaisia. Yksi niistä oli tutkija-kansanedustaja Anna Kontulan viime vuonna ilmestynyt Kadonneen jäljen metsästys (Into Kustannus).

Vaikka kysymyksessä on poliitikko, pystyy Kontula kirjoittamaan niin, etteivät kirjoittajan ja lukijan mahdolliset näkemyserot poliittisissa linjauksissa häiritse tekstin tulkitsemista. Eivät ne ainakaan häirinneet tätä lukijaa.

Se on aina etu, puhutaanpa sitten proosasta tai tietokirjallisuudesta. Jalkaväkisotilaalla ja kirjan lukijalla on nimittäin yksi yhteinen piirre. Joskus on uskallettava nostaa päänsä siitä omasta poterostaan, ja tähystää sinne etumaastoon, vaanivista tarkka-ampujista huolimatta. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä on tulossa.

Kontulan tekstit – esseekirjoituksiksi noita kai on kutsuttava – käsittelevät monia eri elämänaloja. Kuinka selviytyä ilmastoahdistuksesta? Mikä ero on sosiaalipolitiikalla ja paapomisella? Miten perinteinen feminismi suhtautuu Me Too-liikkeeseen?

Kun etenee lukemisessa perinteisellä tavalla kirjan alusta sen loppuun, sen viimeinen essee hämmentää. Mitä tekemistä kissan ulkoiluoikeuksia käsittelevällä kirjoituksella on tällaisessa teoksessa, joka käsittelee isoja, ihmisenä olemisen peruskysymyksiin liittyviä aiheita?

Kontula onnistuu yllättämään: teoksensa lopuksi hän purkaa tuon kissakirjoituksen osiin, ja antaa osille niiden nimet. Peräti terveellinen muistutus jokaiselle puhujalle, kirjoittajalle ja muulle esiintyjälle retoriikan syvimmästä olemuksesta ja tarkoituksesta.

Mitä aforismit opettavat meille politiikasta

Maanantai 17.2.2025 klo 11.46

Elämme jälleen kerran maailmanpolitiikan kannalta tärkeitä aikoja. Minua lahjakkaammat sanasepot ovat aikojen saatossa yrittäneet kiteyttää politiikan tekemistä ja sen valintoja tiiviiksi ajatuksiksi, aforismeiksi. Monesti tuo yritys on saattanut kiteyttäjät vaikeuksiin.

Monesti keksityt lohkaisut ovat olleet sangen onnistuneita. Sitä osoittaa sekin, että niiden kehittäjiä on heitetty tyrmiin sekä idässä että lännessä, pohjoisessa ja etelässä. Esimerkiksi entisen Neuvostoliiton johtajista sanottiin aikoinaan, että he keräsivät paitsi itseään koskevia tarinoita, myös niiden kertojia.

Suomalaisissa poliitikoissa on ollut useita lyhyesti ilmaistujen ajatusten ystäviä. Presidentti Urho Kekkonen kokosi sellaisista peräti kokonaisen kirjasen (Sivalluksia. Ajatelmia ja aforismeja vuosien varrelta valikoinut Urho Kekkonen. Otava 1981). Seuraavat lyhyet mietelmät ovat peräisin tuosta kirjasta.

- Mikä valtiomuoto on paras?

- Kenelle ja milloin?

Solon

Demokratiassa idiootit valitsevat, diktatuurissa he hallitsevat.

Bertrand Russel

Politiikka on taito estää ihmisiä perehtymästä asioihin, jotka koskevat heitä itseään.

Paul Valery

On aforismien ystäviä, ja etenkin vaikeasti avautuvien omien ajatustensa ilmituojia ollut toki muissakin presidenteissä. Esimerkiksi Mauno Koiviston Venäjän idea -teoksessa (Tammi 2001) on monia, yhä omaan aikaamme sattuvia tiivistelmiä.

Venäjä ei ole koskaan niin vahva kuin miltä se parhaimmillaan näyttää, eikä koskaan niin heikko kuin se heikoimmillaan näyttää.

Otto von Bismarck

Harvoin hallitus on niin onnellisessa tilanteessa, että sen valittavana on selvästi hyviä tai huonoja päätöksiä.

Mauno Koivisto

Kaikkein hyytävin – ajatellen juuri tätä maailmanpolitiikan hetkeä – on tämä Koivistonkin kirjaansa tallentama tokaisu:

Voittajia ei tuomita.

Winston Churchill Josef Stalinille Jaltalla 1944

Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.

Yhdeksäntoista vuotta esikoisromaanistani

Keskiviikko 23.10.2024 klo 14.10

Se taisi olla syksyä 2004, kun vierailin ensimmäisen kerran Otavan kivilinnoituksessa Helsingin Uudenmaankadulla. Yrityksen silloinen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkö, ja tuleva kustannustoimittajani halusivat jutella kanssani lähettämästäni käsikirjoituksesta. Esikoisromaanini Syysmarkkinat ilmestyi seuraavan vuoden syksyllä.

Tuota bisnesmaailman opein lapsia valmentavasta lastentarhasta kertovaa romaania olin kirjoittanut jo useamman vuoden ajan säännöllisen leipätyön ohessa. Se tahtoo sanoa että iltayöstä, kun omat lapset olivat nukkumassa ja viikonloppuisin, aina silloin kun se oli mahdollista. Kummallista, miten ihminen venyy kaikenlaiseen silloin, kun sen tekeminen on itselle tärkeää.

Teoksen ilmestyttyä olin Helsingin kirjamessuilla haastateltavana. Kuulijoitakin taisi olla parisenkymmentä. Kansiossani olevien lehtileikkeiden mukaan romaanista ilmestyi viitisen lehtikritiikkiä. Silloin olisin kernaasti suonut niitä olevan enemmän. Tänä syksynä esikoisensa julkaiseva kirjailija saa olla tyytyväinen, jos saa edes yhden ainoan.

Muuttiko romaani jotakin? Tuliko minusta yksi Otavan seitsemästä tähdestä? Ei.

Minusta ei tullut maailman- tai edes suomenkuuluisaa kirjailijaa. Kassakone ei kilissyt, eikä kustantajakaan tainnut olla tyytyväinen kirjan myyntiin. En saanut myönteistä kustannuspäätöstä seuraavasta tarjoamastani nivaskasta. Vuosia myöhemmin, mutkan kautta palasin taas Otavan tähtien alle, kun se osti neljä teostani julkaisseen Kariston.

Mutta lopputulos jäi itselleni kirkkaasti plussan puolelle. Tuhansien kustantamoihin vuosittain lähetettyjen käsikirjoitusten joukosta tekeleestäni oli löydetty jotakin omaperäistä ja arvokasta. Jotakin, joka nähtiin paperille painamisen ja lukijoille jakamisen väärtiksi. Vähän romaanin julkaisemisen jälkeen jättäydyin kynällä ja kameralla itseni ja jälkikasvuni elättäneeksi freelanceriksi.

Sitä en ole katunut kuin korkeintaan niinä päivinä, kun entisessä työpaikassani on ollut palkanmaksupäivä. En ole lukenut Syysmarkkinoita pitkään aikaan. Kun sen joskus teen, mietin luultavasti, että kirjoittaisin tuon ja tuon kohdan tänä päivänä eri tavalla. Ja vielä tuon.

Elämä on matka. Samoin romaani.

Kannaksen kesän 1944 suurhyökkäys eräässä sotapäiväkirjassa

Sunnuntai 9.6.2024 klo 11.28

Tänään, 9. kesäkuuta tulee kuluneeksi 80 vuotta siitä, kun puna-armeija aloitti Karjalan kannaksella Suomen erillisrauhaan johtaneen suurhyökkäyksensä. Moni asia on niistä päivistä muuttunut, mutta nuorten sankarivainajien tarve ei ole kadonnut globaalisti mihinkään.

Luin isäni sodanaikaisen komppanian, eli jalkaväkirykmentti 50:n 5. komppanian sotapäiväkirjasta tuon hyökkäyksen aikaisia merkintöjä. Osana 11. divisioonaa rykmentti siirrettiin tulppaamaan Ihantalan tasalla hyökkääjän joukoilta pääsyä syvemmälle Suomeen.

Viides komppania kärsi kesäkuun lopulla Kärstilänjärven tienoilla käydyissä taisteluissa raskaita tappioita. Jäin miettimään etenkin sotapäiväkirjaan 28. kesäkuuta tehtyä merkintää ankarassa tykistökeskityksessä viimeiseen miehen kadonneesta joukkueesta.

Rauhan aikana kasvanut ja elänyt ihminen ei voi edes kuvitella kaikkia niitä hirveyksiä, joita noiden lakonisten sanojen taakse sisältyy. Tuskin tuon joukkueen miehet kaikki kaatuivat: muutamaa päivää myöhemmin sotapäiväkirjasta löytyy merkintä komppanian komentopaikalla hajalle joutuneille, ja uudelleen kokoon kerätyille miehille pidetystä puhuttelusta. Siinä käsiteltiin kurin ja tottelemisen merkitystä.

Muistan lapsuudestani joitakin isäni muiden sotaveteraanien kanssa käymiä keskustelunpätkiä noista päivistä. Joukko loppuun asti väsyneitä miehiä kerääntyi suureen katajapuskaan puhumaan siitä, mitä tehtäisiin seuraavaksi. Yritettäisiinkö etsiä omaa joukkoa, vai lähdettäisiinkö kävelemään kohti koti-Suomea?

Ehkä jotkut heistä lähtivät, enkä ihmettele. Vaihtoehtona oli paluu takaisin helvettiin.

Tyhjänäkin jätetty äänestyslippu on arvokas

Maanantai 29.1.2024 klo 7.43

Vuonna 2024 äänestetään useiden poliittisten johtajien suosiosta. Sekä Suomessa, Venäjällä että Yhdysvalloissa valitaan maalle uusi presidentti. Kesäkuussa äänestämme EU:n parlamenttivaaleissa.

Romaanieni pohjatöiksi olen lukenut paljon erilaista aineistoa suomalaisen yhteiskuntajärjestyksen ja demokratian kehittymisestä vuosina 1918 – 1920. Keväällä 1918 tässä maassa käytiin paljon surua ja katkeruutta aiheuttanut sisällissota. Seuraavana vuonna itsenäiselle Suomelle valittiin vaaleilla ensimmäinen presidentti. Vuoden 1920 kunnallisvaaleissa moni sisällissodan seurauksena kansalaisluottamuksensa menettänyt suomalainen ei saanut äänestää.

Nuo vuoden 1920 joulukuussa pidetyt kunnallisvaalit olivat nykyihmisen silmin katsottuna muutenkin kummalliset. Kunnissa voitiin päättää, etteivät köyhäinapua saaneet kansalaiset olleet äänestyskelpoisia. Se rajasi äänestäjäkunnan ulkopuolelle esimerkiksi monia punaisten puolella sisällissodassa sotineiden leskiä. Joidenkin lähteiden mukaan sosiaalidemokraatit suosittelivat esimerkiksi Tampereella, etteivät köyhäinapuun oikeutetut hakisi sitä kaupungilta. Pelkona oli oman äänipotin pieneneminen.

Suomen ensimmäisellä presidentillä Kaarlo Juho Ståhlbergilla oli omat ansionsa suomalaisen parlamentarismin ja presidentin valtaoikeuksien luomisessa. Kesän 1919 ensimmäiset presidentinvaalit hänen ja kenraali Carl Gustav Mannerheimin välillä eivät olleet kovin sopuisat. Tässä maassa suunniteltiin tosissaan oikeistovoimien taholta vallankaappausta Mannerheimin hyväksi. Laitavasemmisto taas tavoitteli Suomeen edelleen sosialistista vallankumousta.

Tänä vuonna käymme vaaliuurnille huomattavasti turvallisemmissa merkeissä. Siitä iso kiitos kuuluu sata vuotta sitten hyviä päätöksiä tehneille ihmisille. Ihmisen me valitsemme tälläkin kertaa kansakuntamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajaksi. Oli hänen nimensä kumpi tahansa, helppo kuusivuotiskausi ei hänellä ole edessään.

Ääntään kannattaa käyttää toisellakin äänestyskierroksella. Myös tyhjänä uurnaan pudotettu lippunen on merkki siitä, että demokratiamme toimii.

Luento sisällissodasta ja kirjallisuudesta Kotkassa

Perjantai 12.1.2024 klo 8.00

Sodan ja sen vaikutusten kuvaaminen on ollut kirjailijoille aihepiiri, josta on aina löytynyt uusia kirjoittamisen aiheita.

Keväällä 1918 käyty Suomen sisällissota ei tehnyt tältä osin poikkeusta. Torstaina 18. tammikuuta kello 17.00 – 19.00 kerron Kotkan pääkirjastolla omista lukukokemuksistani Kymenlaakson sukututkimusseuran järjestämässä tilaisuudessa.

Omien teosteni, etenkin romaanien Kaksi hautaa saarella ja Tämä nuori maa tiimoilta, olen tehnyt paljon taustatöitä lukemalla tuohon kansakuntamme surulliseen aikaan liittyviä kirjoja. Parhaillaan työstän mielessäni aiheita, joita aion Kotkassa käsitellä.

Keväästä 1918 on kirjoitettu sekä tietokirjoja että fiktiivisiä teoksia. Sotaa, sen tapahtumia ja sen seurauksia voi miettiä sekä yksilön, yhteisöjen että yhteiskunnan, sekä syiden ja seurausten näkökulmasta. Julkaisuilla voi olla jokin tavoite, tai sitten niissä pyritään antamaan autenttinen kuva asioista, mitään värisävyä lisäämättä tai mitään pois ottamatta.

Mitä otan mukaan, mitä jätän pois? Siinäpä haastetta luennoitsijalle! Odotan mielenkiintoista iltaa, ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Sosiaalinen media jakaa meitä eri heimoihin

Tiistai 2.1.2024 klo 8.57

Minulta tilattiin erästä yritystä koskevan lehtiartikkelin kirjoittaminen. Otin yhteyttä yrityksen toimitusjohtajaan ja kysyin, mitä hän haluaa yrityksestään viestiä. Hän sanoi että heidän tuleva suuri uutisensa on kohta LinkedInissä, katso sieltä. Ikävä kyllä, en käytä kyseistä verkkopalvelua.

LinkedIn, Facebook, Snapcat, X, Instagram, Youtube, TikTok, WhattsApp, Messenger, Spotify. Nämä ovat jo kohtuullisen vakiintuneita verkkoyhteisöjä ja -palveluja. Niistä jokaisella on laaja käyttäjäkunta. Niiden lisäksi on lukuisia muita, joista en ole kuullut kuin nimen: Discord, Twitch, Jodel, Tumblr, Steam ja monta muuta.

Verkosta löytyy Ebrand Group Oy:n ja Oulun kaupungin muutaman vuoden takainen kiinnostava tutkimus nuorten käyttämistä sosiaalisen median palveluista. Tutkimuksen tulokset kertovat paitsi siitä, mitä palvelualustoja nuoret ovat itselleen valinneet myös siitä, mihin he kertovat niitä käyttävänsä.

Kolme neljästä vastaajasta ilmoitti haluavansa keskustella palvelun kautta ystäviensä kanssa. Sama osuus nuorista sanoi, että niiden käytöstä oli tullut tapa, tai että he etsivät palveluista tietoa. Erityisen mielenkiintoinen on tutkimustulos, jonka mukaan noin viidesosa kaikenikäisistä nuorista viettää sosiaalisessa mediassa 20 – 50 tuntia viikossa.

Onpa ihminen minkä ikäinen tahansa, hänen viikossaan on tasan 168 tuntia. Jokainen niistä on ainutkertainen ja liian arvokas hukattavaksi. Millä perusteilla valitsemme käyttämiämme sosiaalisen median palvelualustoja. Vain silläkö, että ”kaikki muutkin” ovat jo siellä?

Tieto ja sellaisena pidetty, sekä näiden kahden saantimahdollisuudet ovat kautta aikojen jakaneet ihmisiä monen muun asian ohella erilaisiin heimoihin. Sosiaalinen media kaikkine hyvine ja huonoine puolineen voimistaa edelleen tätä kehitystä. Jos et ole samassa joukossa kuin muut, voit jäädä jostakin paitsi.

En ryhdy käyttämään tämän yhden juttutilauksen takia itselleni uutta sosiaalista mediaa. Sen sijaan kysyn kalkkiksena tuolta toimitusjohtajalta haastattelun aikana, mikä se heidän suuri uutisensa on. Sellaisen myönnytyksen teen, että käytän siihen puhelimen sijaan Teamsia.

On monta hyvää syytä olla lukematta yhtään kirjaa

Maanantai 11.12.2023 klo 15.01

Kirjailijan kannattaa ehdottomasti osallistua tuotteineen erilaisiin myyjäisiin. Kun oma kirja on myyntiartikkelina rinta rinnan muilla pöydillä olevien villasukkien, joulukoristeiden ja tuoksusaippuoiden kanssa, ymmärtää omien tarinoidensa erinomaisuuden rajat. Kaikkia ne eivät vain kiinnosta.

Charles Dickens kuvaa erinomaisessa Saiturin joulu -teoksessaan kitupiikkiä, joka säästää rahan ja mammonan takia aivan kaikessa, myös ihmissuhteissa. Suomalaisille joulumarkkinoille eksyneenä Ebenezer Scrooge, Dickensin päähenkilö, joutuisi koville. Tarjolla on sekä itselle että läheisille kaikenlaista tarpeellista ja vähemmän tarpeellista. Niitä tarjoavat – joskus jopa tyrkyttävät – monet ammattimyyjät, sekä vähemmän markkinointitaitoja hallitsevat käsityöläiset.

Muutamille myyjäisille näinä kiireisinä joulunalusviikkoina kirjoineni osallistuneena olen hahmottanut erilaisia profiileja henkilöistä, jotka eivät osta kirjoja itselleen tai lahjaksi. Hahmot ovat ehkä hieman karrikoituja, mutta myyntipöydän takaa katsottuina ehdottoman tosia.

”Ei minulla ole aikaa lukea kirjoja.” Tällainen henkilö on suhteellisen yleinen joulumarkkinoilla, mutta häneen on vaikeaa saada kontaktia. Hän paahtaa melkoisella vauhdilla ohi toivorikkaan kirjailijan myyntipöydästä, usein kännykkä kädessään. Jos hän jostakin syystä pysähtyy, ovat kieltävät sanat yleensä juuri nuo kuusi. Tällaista kirjankieltäjää on helppoa uskoa jo hänen käytöksensä tähden.

”Kuka enää lukee kirjoja?” Tällaisen henkilön kanssa ei synny kauppoja, mutta monesti syntyy antoisia keskusteluja. Hän on usein innokas penkkiurheilija tai englantilaisten poliisisarjojen ystävä. Tosin luulen, että jos hän sattuisi vastaajaksi televisionkatsojille suunnattuun kyselyyn, hän vastaisi katsovansa luonto- ja muita dokumentteja.

Kirjailijalle tuollaiset urheilua ja dekkarisarjoja käsittelevät keskustelut ovat hedelmällisiä. Ne kannattaa ottaa oppimistapahtumina. Tuotteissani täytyy olla jotakin vikaa, kun ne häviävät suosiossa pesäpallolle tai lontoolaiselle sarjamurhaajalle. Voisikohan niistä, ja niitä kuvaavista kuvavirroista oppia jotakin?

”Meille ei sovi kirjahylly.” Tämä on paha vasta-argumentti kirjaansa tuputtavalle kirjailijalle. Ei auta, vaikka kuinka selitän että osa minunkin sangen suuresta kirjamäärästä viihtyy hyvin varaston entisissä banaani- ja appelsiinilaatikoissa. Siellä ne ovat aina haettavissa. Jos ei ole hyllyä, ei voi olla kirjojakaan. Yksinkertainen torppaus!

”Käykö pankkikortti?” Auts! Tämä moderni tapa kieltäytyä ostamasta laatimaani tarinaa on sangen yleinen. Sitä ennen olen usein nähnyt potentiaalisen ostajaehdokkaan katseen vaeltavan myyntipöydälläni, todeten ettei sillä ole tarvittavaa maksupäätettä. Tällaiselle henkilölle on turha kertoa , että MobilePay käy kyllä. Pahus, kun hänellä ei sitä tietenkään ole kännykässään.

”Kiertelen vähän, ja tulen takaisin.” Koskaan ei tällainen ostajakandidaatti ole vielä palannut. Sana vähän tarkoittanee hyvin erilaisia askel- ja matkamääriä erilaisille ihmisille. Kiertoilmaus voi tietenkin tarkoittaa juuri minun pöytäni kiertämistä – mahdollisimman kaukaa.

”En osaa lukea.” Tämän vastauksen kuulin ensimmäisen kerran viime sunnuntain myyjäisissä. Myönnetään: jäin sanattomaksi.

Tavataan kirjojen merkeissä Kolmikulman ja Bastionin joulumarkkinoilla

Torstai 16.11.2023 klo 9.28

Mustanaamio poistuu toisinaan kotiviidakostaan, ja liikkuu kaupungilla kuin kuka tahansa meistä. Samoin kirjailija lähtee toisinaan työkammiostaan ihmisten ilmoille tuotostensa kanssa.

Kirjoja, saati niiden tarinoita ei ole olemassa ilman kirjailijaa. Aivan yhtä tärkeää on, että kirja löytää siitä kiinnostuneen, siitä jotakin itselleen saavan lukijan. ”Se jokin” voi olla oma lukukokemus, tai lahjaksi ostettavan kirjan kohdalla hyvä mieli.

Jossakin noiden tarpeiden on kohdattava: kirjamessuilla, kirjakaupassa tai jossakin muussa paikassa. Kirjailijalle tarjoutuu tosi harvoin tilaisuuksia esitellä tuotoksiaan messujen kaltaisissa isoissa tapahtumissa. Silloinkin kun niin tapahtuu, ei tapaaminen kirjoittajan ja lukijan välillä muodostu isossa, hälinää täynnä olevassa hallissa kovinkaan henkilökohtaiseksi.

Ennen joulua järjestettävät lukuisat myyjäistapahtumat ovat osoittautuneet mainioiksi paikoiksi jutella kirjoista, lukemisesta ja tarinoista. Yleensä tapahtumiin tullaan uteliaina, valmiiksi hyvällä tuulella. Kirjojen äärellä olen käynyt monet hyvät keskustelut sekä kirjojen teemoista että niiden vierestä.

Läheskään aina ei tapaaminen ole johtanut kirjan myymiseen ja ostamiseen. Kumpikin osapuoli on kuitenkin saanut keskustelusta itselleen jotakin. Ehkä sitä paljon puhuttua joulumieltä?

Tänä vuonna olen tuotoksineni mukana Karhulan Kolmikulman Joulumarkkinoilla sunnuntaina 19. marraskuuta (kello 10-15), ja Hamina Bastionin Wanhan Holviston Joulussa sunnuntaina 10. joulukuuta (kello 10-16).

Tervetuloa juttusille!

Moni rauhansopimus sisältää seuraavan sodan siemenen

Keskiviikko 18.10.2023 klo 18.36

Tätä kirjoittaessani Hamas-järjestön ja Israelin välisistä taisteluista kärsivät eniten alueella asuvat siviilit. Jollakin aikataululla siellä neuvotellaan taas kerran rauhasta. Toivoa sopii, että silloin muistetaan historian opetukset.

Rauhasta sopiminen on pirullinen juttu. Ei kannata olettaa, että kaikilla sopijoilla olisi yhtäläinen tarve sodan lopettamiselle. Historia opettaa että yleensä jokin osapuoli sanelee sopimukseen pykälät, joihin heikompien osallistujien on pakko alistua.

Ajatellaan vaikka oman, marraskuusta 1939 maaliskuulle 1940 soditun talvisotamme päättymistä. Generalissimus Stalin totesi, että kovasti kampoihin pistäneen Suomen valloittaminen veisi turhan paljon aikaa. Hän varmasti mietti sitä mahdollisuutta, että länsivallat tulisivat jollakin tavalla Suomen avuksi. Jos ei muuten, niin ottaakseen matkalla haltuunsa Pohjois-Ruotsin Saksan sotateollisuudelle tärkeän rautamalmin.

Voisin kuvitella, että suomalaiset rauhanneuvottelijat purivat poskessaan hammasta. Tuhannet suomalaiset olivat menettäneet henkensä, ja vielä suurempi määrä oli joutunut jättämään kotinsa. Rauhan”sopimus” leikkasi pois aimo siivun pinta-alaa tasavallan itäiseltä kyljeltä.

Ei ihme, että suomalaiset lähtivät heti kohta hyökkäämään kohti itää saksalaisten aseveljiensä rinnalla. Luultavasti valtiojohtomme oli jo kuullut ulkoministeri Molotovin käyneen Berliinissä vasiten kinuamassa, josko puna-armeija saisi lopullisesti selvittää välinsä talvisodan rikki raastaman Suomen kanssa.

Ensimmäisen maailmansodan päättänyt sopimus oli sekin ympärysvaltojen sanelema. Väitetään erään silloisen rauhanneuvottelijan painaneen tuolloin sormensa Euroopan kartalle Danzigin vapaakaupungin kohdalle, sanoen että seuraava maailmansota alkaa tuolta. Sieltä se alkoikin, natsi-Saksan hyökkäyksellä Puolaan.

Balfourin julistus, jolla brittiläinen imperiumi lupasi juutalaisille sionisteille oikeuden omaan valtioon Välimeren itäiseen pohjukkaan, annettiin jo vuonna 1917. Britit halusivat pitää nuo historialliset seudut rauhallisina, voidakseen itse keskittyä sotimaan ottomaanien suurta valtakuntaa vastaan.

Tuohon julistukseen saivat oman sanansa sanoa juutalaiset, mutta eivät silloiset palestiinalaiset. Näiden päivien uutiskuvavirtaa katsoessa tulee mieleen, että ehkä olisi kannattanut kysyä heidänkin mielipidettään.

Kirjasto lisää parhaiten kirjan elinvuosia

Maanantai 22.5.2023 klo 18.21

Äänikirja on lyönyt muutamassa vuodessa läpi yhtenä tapana nauttia kirjallisuudesta. Tunnustan lukeutuvani vielä epäileviin Tuomaksiin: aika näyttää, ovatko äänikirjat enemmänkin hyvää bisnestä joillekin jakeluketjun osille, kuin oiva tapa pitää vuosia sitten julkaistut kirjat edelleen lukijoiden saatavilla. Se on kuitenkin tilastollisesti todistettavissa, että yleisten kirjastojen toiminta tekee sitä jo nyt.

Sanasto, meidän kirjallisuudesta elantoa saavien oma tekijänoikeusjärjestö pitää yllä teosrekisteriä, jonka tietojen perusteella saamme niin sanottua kirjastokorvausta yleisistä kirjastoista ja korkeakoulukirjastoista lainatuista teoksistamme. Tänä keväänä tämä OmaSanasto -verkkopalvelu uudistui. Uudistuksen ansiosta me kirjailijat näemme nyt vaivattomasti, kuinka paljon kutakin teosta on viime vuosina lainattu. Tällä hetkellä palvelu kattaa vuosien 2018-2021 tiedot.

Kävin juuri läpi omien teosteni lainaukset noilta neljältä vuodelta. Vuonna 2018 minulta oli kirjastoissa lainattavissa 21 teosta eri muodoissa, vuonna 2019 22 teosta ja seuraavina kahtena vuonna kumpanakin 24 teosta. Onhan noita kertynyt, joku voisi sanoa – mutta onhan tässä jo kilometrejä ja vuosia kirjoittajana takana… Tein muutamia havaintoja kirjoittamieni teosten lainaamisista.

Viiden eniten lainatun teoksen osuus koko tarjolla olleesta kirjojeni määrästä on vaihdellut vuosittain 52 ja 65 prosentin välillä. Keväällä 2019 julkaistu Impivaara, Sudenmaa -rikosromaanisarjani kahdeksas ja toistaiseksi viimeisin osa saavutti tuona vuonna niin suuren suosion lainaajien keskuudessa, että sen lainaukset muodostivat lähes kolmanneksen lainatuista kirjoistani. Samalla viiden suosituimman kirjani lainausosuus nousi tuona vuonna tuohon 65 prosenttiin.

Olen kirjoittanut sekä ”tavallisia” romaaneja, rikosromaaneja että tietokirjoja. Omalta osaltani voin todistaa sen, että Suomessa luetaan paljon rikosromaaneja. Vuonna 2018 lainatuin teokseni oli Kasvuaikaa, Sudenmaa-sarjan seitsemäs osa. Vuodet 2019-2021 menivätkin sitten Impivaaran piikkiin.

Sanaston tilastoista voi myös tehdä havainnon, että suomalaiset pitävät romaanisarjojen lukemisesta: uusimman Sudenmaan ilmestyminen on näkynyt aina myös niin, että aikaisempiakin sarjan teoksia on lainattu enemmän. Sarjan ihka ensimmäinen teos, ranskaksikin käännetty Ahventen valtakunta (Myllylahti 2007) näkyy olleen vielä vuonna 2021 kymmenenneksi lainatuin teokseni, ja ihan hyvällä lainausmäärällä.

Kirjojeni lainausmääristä voi myös päätellä sen trendin, että uusimmat kirjat löytävät herkimmin kirjaston hyllyltä lukijansa käsiin. Onhan se luonnollista: ne ovat yleensä kirjastossa esillä parhaimmilla paikoilla, ja saavat ainakin jonkin verran julkisuutta. Mutta ilahduttavaa on huomata, että joistakin kirjoistani on muodostunut kestosuosikkeja. Syksyllä 2017 ilmestynyt, tomerasta Katri-tytöstä ja ilmastonmuutoksesta kertova Isän luokse on ollut siitä lähtien kirjojeni lainausmäärissä mitalisijoilla. Mitenkähän käynee, kun vuoden 2022 lainaustilastot päivitetään syksyllä järjestelmään?

Tilastoista löytyy mukavia yllätyksiä. Keväällä 2012 Metsäkustannus julkaisi omasta ideastani lähteneen Metsänomistajan rahakirjan, helppolukuisen oppaan avuksi oman metsänsä taloudellisen arvon ja merkityksen pohtimiseen. Lieneekö ollut koronan tuoman ”kotoilun” ansiota, kun vuonna 2021 se pomppasi taas kärkikahinoihin kirjojeni lainausmäärissä? Vai olisiko joku vaikutusvaltainen ”metsäinfluensseri” vihjaissut jollakin minulle tuiki tuntemattomalla nettifoorumilla kirjan olemassaolosta?

Olen itsekin ahkera kirjastossa kävijä ja kirjojen lainaaja. Se surettaa, että niin monia hyviä kirjoja lepää siellä hyllyillä, pääsemättä kenties koskaan yhdenkään lainaajan silmien eteen. Aikaa myöten ne menevät poistoon. Sääli!

Pienestä, mutta kirjailijan taloudessa tuiki tarpeellisesta lainauskorvauksesta viis: olen omalta osaltani äärimmäisen kiitollinen jokaisesta kerrasta, jolloin jokin kirjoittamani teos tarttuu kirjaston hyllyltä lukijansa matkaan. Kirjat on tehty luettaviksi. Aika näyttää, milloin on totuttava sanomaan että kuunneltaviksi.

Huom: Kirjojen linkit johtavat Kymenlaakson kirjastojen yhteiseen Kyyti-tietokantaan.Tarkasta kirjojen saatavuus oman alueesi kirjastojen verkkokirjastosta.

Lainatuimmat kirjani vuosina 2018-2021, TOP 5

2018

1. Kasvuaikaa (Sudenmaa-sarjan 7. teos)

2. Isän luokse (nuortenromaani)

3. Rakkausarpia (Sudenmaa-sarjan 6. teos)

4. Kaksi hautaa saarella (romaani punapäällikkö Aleksei Osipovista)

5. Metsänomistajan rahakirja

2019

1. Impivaara (Sudenmaa-sarjan 8. teos)

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Rakkausarpia

5. Kaksi hautaa saarella

2020

1. Impivaara

2. Tanssilavojen Suomi (kuvaus suomalaisesta tanssilavakulttuurista 1800-luvulta nykypäivään)

3. Isän luokse

4. Kasvuaikaa

5. Rakkausarpia

2021

1. Impivaara

2. Isän luokse

3. Kasvuaikaa

4. Metsänomistajan rahakirja

5. Tanssilavojen Suomi