Talvisodan päättymispäivästä ja kissan viisaudesta

Torstai 13.3.2025 klo 9.32

Tänään 13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyssä talvisodassa. Maamme säilytti tuona keväänä käydyissä rauhanneuvotteluissa itsenäisyytensä, vaikkakin pahoin raadeltuna ja raskaita tappioita kärsineenä. Vertailua siihen kurimukseen jossa Ukrainan paljon kärsinyt maa ja kansa nyt on, ei voi välttää.

Tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä, toteutuuko Yhdysvaltain ja Ukrainan rintamalinjoille ehdottama tulitaukosopimus vai ei. Ja jos se toteutuu, niin seuraako sitä varsinainen rauhansopimus, ja millä ehdoin se solmitaan? Suomessa, rauhan oloissa elävä ei voi edes kuvitella sitä helvettiä, jonka keskellä ukrainalaiset sotilaat nyt rintamalla taistelevat. Ei myöskään sitä painetta, jonka alaisina ukrainalaiset poliitikot ovat tähänastisia neuvotteluja käyneet.

Monenlaisia neuvotteluja käytiin myös keväällä 1940 silloisen sodan lopettamiseksi. Lupauksia annettiin, ja niitä rikottiin. Luin hiljattain J.K. Paasikiven päiväkirjamerkintöjä noilta vaaran vuosilta. Kokenut valtiomies ehti parahtaa moneen kertaan maamme pienuudesta ja vähäpätöisyydestä silloin, kun maailman mahtavat neuvottelevat. Samaa on ollut luettavissa myös suurvaltajohtajien suhtautumisessa noin 40-miljoonaisen Ukrainan kansan asioihin.

Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Suomi otti talvisodan päivinä apua vastaan sieltä, mistä vain sai, ja kaikki aseet mitä vain muualla vapaina oli. Yksin kiväärimallejakin oli lopulta varastoissa ja rintamilla lukuisa määrä. Osa toimitetuista lentokoneista ja tykeistä jäi suurvaltapolitiikan takia matkalle. Sotilaitakin maahamme tuli, osa (etenkin pohjoisessa sotineet ruotsalaiset) jopa ammattitaitoisina ja hyvin varustettuina. Mutta paljon oli joukossa seikkailijoitakin.

Kummallinen yhtäläisyys tuon ja tämänhetkisen sodan väliltä löytyy myös maaperästä. Yhdysvaltain ja Ukrainan välille solmittaneen jonkinlainen ”diili” tuon luonnonvaroiltaan rikkaan maan metalli- ja muiden kaivannaisvarojen hyödyntämisestä osana suurvallan tuestaan vaatimaa korvausta.

Keväällä 1940 Ranska ja Englanti suunnittelivat avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen norjalaisen Narvikin sataman kautta. Todellisena pontimena tuolle auttamishalulle taisi olla ruotsalaisten Jällivaaran rautakaivosten haltuunotto siinä matkan varrella, ne kun olivat elintärkeitä Saksan sotateollisuudelle.

Entä miten kissat tähän asiaan liittyvät? Niistä sanotaan, etteivät ne hyppää enää toista kertaa kuumalle liedelle, eivätkä edes kylmälle. Meillä ihmisillä ei valitettavasti ole samanlaista viisautta.

Sankaruudesta ja itsenäisyydestä

Maanantai 5.12.2011 klo 6.20

Huomenna, 6. joulukuuta Suomi viettää jälleen Itsenäisyyspäivää. Arvokas perinne, jonka soisi jatkuvan.

Suomalaiseen Itsensäisyyspäivään on tähän saakka kuulunut itsestään selvänä asiana sodan, ja siihen liittyvien asioiden nostaminen esille. Me kunnioitamme sotaveteraaneja, televisiosta tulee jompi kumpi versio Tuntemattomasta sotilaasta ja iltapäivälehti myy sota-aiheista liitettä.

Veteraanit ovat kunnioituksensa ansainneet, mutta jo jonkin aikaa olen kaivannut itsenäisyyden juhlintaan myös toisenlaisten,sotien jälkeisen ajan sankareiden kunnioittamista. Heitäkin löytyy - monesti hyvin läheltä.

Vai eikö aika ole vielä kypsä nostaa esille noita rintamamiestiloilla raataneita miehiä ja naisia?  Eikö huumekoukussa pyristelevän nuoren vanhempien yritys ja kärsimys täytä sankarin mittoja? Entä vaikeasta syövästä toipuneet, uudestaan hymyilemään oppineet kansalaiset?

Sankaruuden lajeja löytyy niin paljon. Ehkäpä sankareita ei saa olla liian paljon kerrallaan.

Klassisen tarinan henkilöhahmot tänään

Maanantai 5.9.2011 klo 8.01

On aika päivittää Aristoteleen Runousopista tutut klassisen tarinan sankarihahmot - nuo tärkeät henkilöt, joiden kautta melkein jokainen lehtijuttu, kirja, elokuva, kuunnelma jne. luo elämyksiä kokijalleen.

Sankarin viitan nykykantajan valinta tuottaa vaikeuksia. Timo Soinin suurin jytkyhuuma on ainakin toistaiseksi takana, eikä Mikael Granlundin ilmaveivikään enää jaksa lämmittää. Olisiko sankari siis kuuden puolueen sixpäck-hallituksensa koossapysymisen kanssa ankarasti kamppaileva Jyrki Katainen? Päädyn kuitenkin urheilijaan, juuri FC Schalkeen siirtyneeseen Teemu Pukkiin.

Sankarin auttajan roolia, eli Han Solon paikkaa tarjoaisin ehkä tällä hetkellä Suomen jalkapallomaajoukkueen päävalmentajalle Mixu Paatelaiselle. Hänen on kasvatettava Pukin kaltaisista nuorista pelaajista uusi joukkue, ja saatava samalla Mika Väyrysen ja Mikael Forssellin kaltaiset vanhat jyrät näyttämään niin hyviltä, että he löytävät uudet ammattilaisjoukkueet itselleen.

Viisaaksi vanhukseksi, nykyajan Yodan rooliin on tarjolla useampiakin ehdokkaita. Sekä Sauli Niinistö, Paavo Lipponen että Paavo Väyrynen ovat kaikki ilmoittautuneet tavoittelemaan tasavallan presidentin istuinta. Näistä kolmesta viimeksi mainittu tuntuu monen mielestä sopivan myös tarinan pahikseksi - ainakin, jos asiaa kysellään Keskustan omista riveista.

Pahikseksi - eli sankarin varjoksi - on ehdolla Väyrysen lisäksi vahvimmin valtiovarainministeri Jutta Urpilainen. Hänen vakuusvaatimuksensa EU:n kriisimaiden lisälainoittamiselle näkyy jo nyt siinä, että moni pitää häntä tämän yhteisen EU-purtemme pahimpana keikuttajana.

Harmi, ettei Anneli Jäätteenmäki lähtenyt mukaan presidenttikisaan! Hänestä olisimme saaneet kiinnostavan varjon ainakin Paavo Lipposelle. Lisäksi arkkipahiksen roolista kilpailee tuore kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki, joka tuntuu valitsevan saamistaan menokutsuista aina sen väärän - eli jonkin muun kuin sen, mitä kulttuuriväki haluaa.