Aleksei Osipov eli lyhyen mutta mielenkiintoisen elämän

Keskiviikko 28.5.2025 klo 8.56

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella. Se kertoo Aleksei Osipovista, Voikkaan Mannerheimiksikin kutsutusta kevään 1918 punaisten sotapäälliköstä. Kirjailijan työssä aihe valitsee monesti kirjoittajansa. Tarina Haminan Majasaareen haudatusta miehestä oli juuri sellainen.

Silmiini osui toimittaja Kirsi Partasen Ylen nettisivuille toukokuussa 2015 tekemä haastattelu silloisesta uutuusteoksestani. Sitä lukiessa mieleeni palautui monia asioita romaanin työstämisen ajalta.

Kaksi hautaa saarella -romaanin juuret juontuvat retkelle, jonka tein Majasaari -nimiselle Suomenlahden saarelle monta vuotta ennen kuin tiesin kirjoittavani Alekseista yhtään mitään. Patikoin saarella ihastelemassa sen karua luontoa, kun törmäsin nimettömään hautaan. Hauta se selvästi oli, vaikka olikin melko hoitamattoman näköinen.

Hauta unohtui, kunnes palasi taas mieleen kun luin jonkin kirjan punaisten ja valkoisten välisistä taisteluista Savon radan suunnalla keväällä 1918. Todennäköisesti kirjassa mainittiin, että punaisia tuolloin johtanut Osipov on haudattu jollekin saarelle Haminan edustalla.

Oliko se juuri se hauta? Osipov? Miksi suomalaisia johtaneella miehellä oli venäläinen nimi? Miksi hänen hautansa on saarella? Miten hän sinne päätyi, ja kuka hänet surmasi?

Olipa kysymyksessä romaani tai tietokirja, pohjatöiden tekeminen on yksi antoisimmista vaiheista sen kirjoittamisessa. Tietokoneelle, paperille ja mappeihin kertyy kaikenlaista sälää ja sekundaa, joskus myös oikeita helmiä. On varottava heittämästä mitään pois: koskaan ei voi tietää, mille pienelle yksityiskohdalle tulee olemaan käyttöä.

Romaanissani on hieman vajaat 300 sivua. Pohjatöiden kautta kertyi paljon totena pidettyä materiaalia ajasta ja ihmisistä sata vuotta sitten. Paljon jäi myös aukkoja, noita fiktiivisen tarinan kirjoittajalle välttämättömiä mielikuvittelun paikkoja. Romaanin kirjoittaja ei varmaan koskaan esitä itselleen riittävästi kysymyksiä: Miksi? Milloin? Missä? Millainen? Miten?

Olen vain 30-vuotiaana traagisesti kuolleelle Alekseille kiitollinen saamastani tehtävästä. Romaanin kirjoittajalle hän oli täydellinen päähenkilö: ristiriitainen, selvästi älykäs ja monella tavoin lahjakas, yhtä aikaa vihattu ja rakastettu ja ennen kaikkea ihminen, jonka elämä herättää paljon kysymyksiä.

Tämän artikkelin kuva on otettu eräältä Majasaaren rantakallioista. Romaanin ilmestymisen jälkeen kävin uudelleen saarella. Ehkä Aleksei seisoi Maijansa kanssa toukokuussa 1918 juuri tuolla samalla paikalla odottamassa horisonttiin ilmestyvää laivaa. Ja jännitti, tietäisikö laiva pelastumista vaiko jotakin muuta.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.