Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14.10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Mitä tämän päivän tarinat kertovat vuoden 1918 sisällissodasta?

Maanantai 24.9.2018 klo 8.34

Tähän mennessä olen käsikirjoittanut yhden näytelmän, jossa käsiteltiin vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Romaanissani Kaksi hautaa saarella kerroin punapäällikkö Aleksei Osipovista. Useissa muissakin teoksissani olen joutunut perehtymään tuon hirveän vuoden tapahtumiin.

Torstaina 27. syyskuuta yritän kertoa Haminan evankelis-luterilaisen seurakunnan ja Haminan kaupungin kulttuuripalvelujen järjestämässä tilaisuudessa siitä, millaisen perinnön vuoden 1918 tapahtumat ovat kantaneet suomalaiseen tarinankerrontakulttuuriin tänä päivänä, puhutaanpa sitten elokuvasta, romaanista tai suullisesta perinteestä.

Yleisölle avoimen tapahtuman ohjelma löytyy täältä.

Sisällissodan "kotirintama" elää suomalaisessa kaunokirjallisuudessa

Torstai 5.7.2018 klo 8.03

Jututin äskettäin erästä vuoden 1918 surullisiin tapahtumiin perehtynyttä ihmistä. Hänen mielestään suomalaisessa kirjallisuudessa on kuvattu aivan tarpeeksi sen vuoden kevään taisteluita, sekä niiden aikaisia ja jälkeisiä hirmutekoja. Hänen mielestään sisällissodan ja sen seurausten kuvauksia ja pohdintaa voisi olla enemmän kotirintaman, naisten ja lasten näkökulmasta.

On totta että sotakuvauksissa painottuvat usein raakuuksien kuvaukset, kertomukset johtajien toiminnasta ja taisteluista. Nykyaikainen sota oli jo vuonna 1918 massojen sotaa: tappovälineet olivat tehokkaita, kuljetusvälineillä pystyttiin siirtämään joukkoja maan ääreltä toiselle ja tapahtumia pystyttiin seuraamaan melko tehokkaasti jo sen aikaisilla tiedotusvälineillä. Sota tapahtui laajoilla alueilla ja tuhosi isoja kaupunkeja. Sellaisessa melskeessä pieni ihminen tahtoo jäädä jalkoihin.

Esimerkiksi Kirjavinkit -nettisivusto näkyy hiljattain listanneen Suomen sisällissotaan liittyvien kirjojen arviointeja. En tiedä onko sitä tehty vieläkään tarpeeksi, mutta kyllä suomalaiset kaunokirjailijat näkyvät luoneen jo kaikenlaista ajattelun ja ymmärryksen lisäämisen pohjaksi myös kotirintamalta.

Linkki Kirjavinkkien listaan: https://www.kirjavinkit.fi/avainsanat/suomen-sisallissota/

Sata vuotta sitten ei juhlittu uutta presidenttiä, vaan taisteltiin

Maanantai 29.1.2018 klo 9.43

Näinä päivinä, sata vuotta sitten ei juhlittu hillitysti ja toisten mielipidettä arvostaen tasavallan uutta presidenttiä. Alkoi kapina, sisällissota, vapaussota - kukin valitkoon nimen itse.



Kolme vuotta sitten tämä Kirjavinkeissä arvosteltu, tuosta keväästä kertova romaanini Kaksi hautaa saarella julkaistiin. Pohjatyöt olivat raskaita mutta antoisia.

Toivottavasti myös ymmärrystä antavia.

Suomellakin on oma pakolaisvenehistoriansa

Sunnuntai 15.11.2015 klo 7.44

Juha Salmisen kirjoittama näytelmä Aleksei Osipovista ja Maija Rasilaisesta saa ensi-iltansa Kuusankosken Teatterissa ensi torstaina. Kouvolan Sanomat kertoo tänään Alekseista ja Maijasta, sekä minua että Juhaa kiehtoneista henkilöistä Suomen sisällissodan ajalta.

Keväällä 1918 Suomesta lähdettiin merta pitkin pakoon moneen suuntaan. Punaiset, ja sellaiset jotka epäilivät muusta syystä voitokkaiden valkoisten hyviä aikomuksia yrittivät päästä Suomenlahtea pitkin Pietariin.

Samaan aikaan, saman meren saarilla piileskeli valkoisiksi itseään tuntevia miehiä ja muita ihmisiä, joilla oli syytä pelätä punaisten hallintoa ja pakko-ottoja punakaartiin.

Osa turvapaikanhakijoista hukkui. Osa ammuttiin. Osa vangittiin, ja vietiin vankileireille näkemään nälkää. Osa sai palata kotiinsa, koska "oikea" puoli oli voittanut.

Lähes sadan vuoden takaisissa päivissä on jotakin kammottavan tuttua.

Surullisen kaunis tarina - Kaksi hautaa saarella Kirjavinkeissä

Maanantai 5.10.2015 klo 6.50

Sisällissota. Kapina. Vapaussota. Veljessota.

Kysymys ei ole Syyriasta eikä Libyasta. Ei Ukrainastakaan. Noita nimityksiä on käytetty aina tarpeen mukaan kevään 1918 tapahtumista Suomessa. Tuhannet kuolivat, tuhannet jäivät orvoiksi. Tuhannet mielet arpeutuivat siirtääkseen arvet tulevillekin sukupolville.

Tapahtumista tulee kohta kuluneeksi sata vuotta. Paljon on noita aikoja tulkittu ja tutkittu, mutta ihmisen mieli tapaa olla sellainen ettei sitä toinen voi koskaan täysin ymmärtää. Mieleeni jäivät joskus erään elämää nähneen kirkonmiehen sanat: oman perheensä keskelläkin hän tuntee olevansa usein yksin.

Kaksi hautaa saarella -romaanini esittely näkyy ilmestyneen netin Kirjavinkit-sivustolle. Kini sanoo siellä romaanista, eli Aleksei Osipovin ja Maija Rasilaisen tarinasta näin: "Raskasta ja synkkää aikaa, mutta silti kerrottu niin, että ihmisyyden ymmärtää."

Tuossa on nykyistenkin sisällissotien valossa tarinankertojalle kova tavoite. Lukija päättääköön, milloin hän siinä onnistuu.

Radiojuttua keväästä 1918, Aleksei Osipovista ja haudoista saarella

Keskiviikko 20.5.2015 klo 10.55

Eilen toimittaja Kirsi Partanen haastatteli minua uuden kirjani tiimoilta Kymenlaakson Radiossa. Juttu on nyt kuunneltavissa Yle Areenassa.

Kiitos taitavalle haastattelijalle. 300-sivuisessa teoksessa - toivottavasti - on monta särmää joihin tarttua. Seitsemän minuutin tuotosta kuunnellessani vasta oikeastaan tajusin, kuinka isoa aihetta mieleni lähti viitisen vuotta sitten työstämään.

Vajaaksihan se työstö jäi. Niin se aina jää, onneksi. Jää tarinan lukijoillekin jotakin tekemistä.

Kaksi hautaa saarella - punaisten Savon rintaman viimeisen ylipäällikön tarina

Maanantai 13.4.2015 klo 10.28

Toukokuussa 1918 itäisen Suomenlahden saaristossa piilotteli kahdenlaisia ihmisiä. Saarilla lymysi valkoisia, jotka olivat paenneet mantereelta punakaartin suorittamia kutsuntoja. Saarille hakeutui henkensä hädässä punaisia, joilla ei ollut voitokkailta valkoisilta muuta odotettavaa kuin teloitus tai vankileirin kurjuus.

Haminan edustalla sijaitsevalle Majasaarelle rantautui Aleksei Osipov, Sippolassa vuonna 1888 syntynyt punaisten Savon rintaman viimeinen ylipäällikkö. Aleksei oli Suomeen asumaan jääneen Venäjän armeijan sotamiehen, ja suomenruotsalaisen torpparintyttären poika. Mukanaan saarella hänellä oli morsiamensa Maija Rasilainen.

Aleksei ja Maija odottivat saarella turhaan laivaa, joka veisi heidät turvaan Pietariin. Heillä oli täysi syy pelätä voittajien saapumista: Alekseilla oli venäläinen nimi ja hän oli huonossa huudossa Kymenlaakson mahtiyhtiön - Kymiyhtiön - herrojen silmissä. Punaisten sotapäällikkönä Aleksei oli yksi niistä harvoista, jonka taitoja myös viholliset kunnioittivat. Maija oli puolestaan toiminut mantereella punaisten riveissä sairaanhoitajana.

Pelastavaa laivaa ei koskaan tullut. Aleksei ja Maija on haudattu tuolle saarelle Suomenlahdella. Tarina kertoo, että he surmasivat itsensä kun valkoisten etsintäpartio lähestyi saarta. Kävikö näin – kukaan ei ole enää kertomassa.

Kävin Majasaaressa ensimmäisen kerran kesällä 2010. Aleksein ja Maijan tarina ei jättänyt tarinankertojaa rauhaan, se oli kirjoitettava romaaniksi. Teos ilmestyy toukokuussa.

Totta se on: tarina valitsee aina kertojansa.

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.