Jaetut vertaukset ja sananlaskut ovat iso voimavara

Perjantai 25.7.2025 klo 8.48

Kirjojen lukemisen väheneminen vaikuttaa salakavalasti myös puhuttuun kieleen ja siihen, kuinka ilmaisemme ja hahmotamme tunteita ja asioita toisillemme. Ilman yhdessä jaettua kulttuuriperintöä on tosi vaikea päästä edessä aukeavan suon ylitse niin että heilahtaa.

1950-luvulta lähtien olemme saaneet kuvata raisua etenemisyritystä Väinö Linnan kapteeni Kaarnan suuhun kirjoittamalla lausahduksella suon ylityksestä. Kiitos Tuntematon sotilas-romaanin ja elokuvan, suurin piirtein jokainen suomalainen on kuullut tuon sanonnan ja pystyy hahmottamaan mielessään sen tarkoituksen. Kuten vänrikki Kariluoto sanoi: ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Kielen yhteiset vertaukset ja sananlaskut ovat tärkeitä. Asia konkretisoitui itselleni hiljattain eräällä matkailijaopastuksella. Erinomainen oppaamme kehotti meitä tukkimaan hetkeksi korvamme, jotta emme kuulisi toista ryhmää vetävän toisen oppaan seireenien laulua. Yksi ryhmästämme kysyi, mitä se sellainen laulu on. Taitava opas kertoi lyhyesti kysyjälle Homeroksen aikoinaan ylös kirjaaman tarinan seireeneistä, jotka yrittivät houkutella Odysseuksen miehiä ihanalla laulullaan luokseen.

Vanha kreikkalainen tarusto on täynnään samanlaisia, tänäkin päivänä mielikuvien rikastuttajiksi käypäisiä vertauksia. Meistä jokaisella on Akilleen kantapäämme. Omaa kaunista kuvaansa lähteestä tuijottava Narkissos tulee monesti mieleen, kun katselee ihmisten sosiaaliseen mediaan lataamaa kuvavirtaa. Damokleen miekka riippuu tälläkin hetkellä monen suurta valtaa käyttävän henkilön pään päällä, uhaten katkaista hänen menestyksensä.

Raamattu ja muu uskonnollinen kirjallisuus on täynnä arvokkaita vertauksia ja sananlaskuja. Salomonin tuomio, jossa lapsi pantaisiin tasan kahden hänestä riitelevän äidin kanssa, on vahva mielikuva. Ison Goljatin kaataneesta Davidin lingosta puhutaan vieläkin uutisissa, sillä tosin tarkoitetaan israelilaista ilmapuolustusjärjestelmää. Jeesuksen vuorisaarnan hienot opetukset – esimerkiksi toisenkin posken kääntäminen sinua lyöneelle vastustajalle – ovat jotakin, jota käytetään edelleen aivan arkisessa kielessä.

Eri aikoina luotu kirjallisuus on täynnä samanlaisia, yhteisiä mielikuvia ja kenties myös yhteistä arvopohjaa luovia sanontoja. Jää nähtäväksi, pystyvätkö tekoälyn ja algoritmien muovaama sosiaalinen media, saati nykyisin kulttuurituotannoksi luokiteltava peliteollisuus tuottamaan samanlaisia, yhtä hyvin aikaa kestäviä viisauksia.

Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9.33

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Ukraina muuttaa suomalaistakin sotaromaania

Torstai 9.3.2023 klo 9.42

Perinteisessä suomalaisessa sotaromaanissa pieni sissiosasto puskee latuaan kohden Muurmannin junarataa. Välillä nuo pellavapäiset, sinisilmäiset suomalaissoturit yrmyilevät ylemmilleen ja puhuvat naisista ja viinasta. Heitä puskissa väijyvät ryssät paljastavat sijaintinsa mahorkan hajulla. Kun juna lentää radalla ilmaan alkaa pitkä, verinen ja väsyttävä kotimatka.

Jatkosodan päättymisestä tulee kohta kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta. Yksikään sodassa itse mukana ollut ei ole enää kirjoittamassa kokemuksistaan. Uula Aapa, Reino Lehväslaiho, Esa Anttala, Väinö Linna ja monet muut sotakirjailijamme vaikuttavat kuitenkin vielä pitkään siihen, miten noista kansamme kovista vuosista kerrotaan romaaneissa, näytelmissä ja elokuvissa.

Toisin kuin isiemme ja isoisiemme vuosina 1939-1945 käymää sotaa, käynnissä olevaa Ukrainan sotaa voi jokainen seurata lähes reaaliajassa internetissä. Videoklipeissä näkyy, kuinka dronen pudottaman kranaatin haavoittama sotilas lyhistyy kasaan, nytkähtelee ja jää sitten hangelle makaamaan. Yöllä, valonvahvistinlaitteiden avulla kuvatuista videoista näkee jopa sen, millainen verivana jää pakoon yrittävästä haavoittuneesta sotilaasta.

Jos muuttuvat sotakirjojen kirjoittajat, niin muuttuvat myös niiden potentiaaliset lukijat. Harvempi meistä on enää viettänyt öitään havulaavussa, rakotulen lämmittäessä sen edustalla. Monen, ainakin nuoremman potentiaalisen lukijan kohdalla alkaa hiihtämiseenkin eläytymisen kanssa olemaan niin ja näin.

Romaania ei kukaan meistä kirjailijoista luo täydellisessä tyhjyydessä. Siihen tulee aina vaikutteita jostakin, muuten tuotos ei ole edes uskottava. Miksi siis kirjoista pitävä ihminen, joka voi itsekin seurata tuhoisaa sotaa reaaliajassa, vaivautuisi lukemaan samasta aiheesta jonkun toisen sepittämää tarinaa?

Uskon ja luulen, että monen itse sodan kokeneen kirjailijamme kohdalla kirjoittamisessa oli kysymys omakohtaisten sotatraumojen purkamisesta, tarpeesta selvittää niitä itselleen. Kun he muokkasivat järjettömän sodan edes jotenkin järjelliseksi kuvaukseksi, se palveli samaa tarkoitusta muillekin saman sukupolven lukijoille.

Saman nuo Linnan, Lehväslaihon ja kumppaneiden teokset tekivät vielä meille, sotaveteraanien lapsille: ehkä opimme ymmärtämään paremmin sitä helvettiä, joka muovasi noiden sodan nuorena kokeneiden miesten ja naisten koko loppuelämää.

Meitä nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää samanlaista ymmärryksen lisäämisen tarvetta. Sotakirjallisuus on hyvää vauhtia muuttumassa vain viihteeksi viihteen joukkoon: romaaneistakin etsitään jännitystä, huimia seikkailuja, sankareita.

Onkin mielenkiintoista – mutta myös kylmäävää - ajatella sitä, keneen suurin osa lukijoista ja katsojista samaistuu kun kranaatti putoaa romaanissa tai netissä taivaalta, silpoen ihmistä: siihenkö, johon sattuu, vain siihenkö, joka osasi niin tarkasti sen räjähteensä pudottaa?

Ja oli se kumpi tahansa, niin millä perusteella lukija ja katsoja sen valintansa tekivät?

Syksyn kirjasatoa, eli kuinka paljon ymmärrämme elämäämme Loirin ja Selinin kautta

Torstai 26.9.2019 klo 9.44

Tämän syksyn kirjasato alkaa olla parhaimmillaan poimittavaksi. Nimikkeitä, kirjoittajia ja aiheita riittää. Jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jotakin.

Jäin miettimään niin sanottujen julkkisten muistelmien ja elämäkertojen suurta määrää ja merkitystä kustannusohjelmissa. Ilmiöhän ei ole uusi: esimerkiksi viime vuonna Kimi Räikkös-kirja taisi lyödä kaikki myyntiennätykset.

Kalle Päätalo kirjoitti omasta elämänkaarestaan monikymmenosaisen romaanisarjan. Väinö Linna kirjoitti omiin lapsuus- ja sotakokemuksiinsa suurelta osin pohjautuvia merkkiteoksia. Niissä, ja monissa muissa samanlaisissa teoksissa löytyi kohtaamispintaa samanlaisissa olosuhteissa kasvaneille ja eläneille ihmisille. Aikalaislukija saattoi – ja saattaa yhä – löytää kirjoista jotakin tuttua. Hän pystyi ja pystyy ymmärtämään omaa elämänkaartaan lukemaansa peilaten.

Sitä mietin, mitä lukija saa ja kokee lukiessaan kirjaa viihteen monitoimimies Vesa-Matti Loirin naisseikkailuista, tai filmimoguli Markus Selinin onnistumisista ja epäonnistumisista filmimaailmassa.

Samaistumista, omien kokemusten ymmärtämistä luetun kautta se tuskin on. Tirkistelyn halua toisenlaiseen elämään, ehkä? Vai haluaako hän tuntea vahingoniloa, tai saada empatian kokemuksia?

Kriitikkoa käy sääliksi hänen työssään tuollaisen kirjan äärellä.