Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Miksi miehet eivät enää lue kaunokirjallisuutta

Torstai 21.9.2023 klo 9.33

Kulttuuritapahtumissa miehet ovat yleensä vähemmistönä kuulijoiden joukossa. Satunnaisotos kirjaston hyllyjen väleissä näyttää samanlaiselta. Netin kirjallisuuskeskusteluja käyvät – ainakin omassa kuplassani – lähinnä naiset. Pitääkö siitä olla huolissaan?

Lasten, ja varsinkin poikien lukuharrastuksesta on oltu jo pitkään huolissaan. Muiden asioiden sanotaan vetävän heitä puoleensa painettua sanaa enemmän. Sen perusteella mitä silmäni kertovat, asia ei ole ollenkaan uusi. Aikuisista miehistä hyvin harva tunnustautuu himolukijaksi. Kun joku valittelee joulumyyjäisten kirjamyyntipisteellä kiireitä joiden takia hän ei ehdi lukea kirjoja, on kyseessä lähtökohtaisesti mies.

Helpoin selitys on tietenkin katsoa syyttävästi kirjoja ja niiden kirjoittajia. Emmekö osaa enää sepittää sellaisia tarinoita, jotka vetoaisivat juuri mieslukijoihin? Olivatko asiat ennen paremmin? Kierrätyskeskusten kirjahyllythän pursuavat Alistair MacLeanin jännäreitä, joiden lukeminen kuului vielä minun nuoruudessani miehen kansalaisvelvollisuuksiin.

Mene vaikka katsomaan, siellä niitä varmasti jäköttää tänäänkin sen Väinö Linnan suuren sotaromaanin kyljellä, jonka avulla minua vanhemmat miehet oppivat vihdoinkin puhumaan nuoruudessaan kokemastaan helvetistä.

Kirjailijasukupolvet ja kirjojen aiheet ovat aina olleet muutoksessa lukijakunnan ohella. Meillä ei (onneksi) ole pitkään aikaan tapahtunut sodan kaltaista suurta traumaa, jota selittämään kirjallisuutta tarvittaisiin. 90-luvun lama oli, mutta valitettavasti sen jälkien käsittely ja korjaaminen on yhä kesken.

Termit mies ja miehuus ovat muuttuneet menneistä vuosikymmenistä. Machomies on poissa muodista, pehmomies on tullut tilalle. Olen huomannut, että amerikkalaisen Clive Cusslerin mammuttijännärit kovapintaisine mieshahmoineen päätyvät nekin nykyään nopeasti kierrätyskeskukseen.

Kirjoittikohan Kari Hotakainen hienossa Juoksuhaudantie -romaanissaan tuon muutoksen niin hyvin auki, ettemme me muut sananvääntäjät osaa enää jatkaa samalla tiellä?

Kirjoittaako itsestään - vai jostakusta muusta?

Sunnuntai 30.8.2009 klo 14.58

Tämän päivän (30.8.) Kymen Sanomissa Kari Hotakainen on haastattelussa sitä mieltä, että "romaanikirjailijalle on tuhoisaa kirjoittaa itsestään. Hänen persoonapronomininsa ei ole minä vaan hän."

Asiasta olen kollegan kanssa totisesti samaa mieltä. Olen, vaikka kokovartalopeili tuntuukin kuuluvan yhä yleisemmin nykyihmisen kalustukseen, ja kirjailijaltakin odotetaan enemmän mielipiteitä kirjoittamisestaan kuin sen tuotoksista.

Niin sanottu terapiakirjoittaminen on tietenkin asia erikseen. Tämä väheksyttykin kirjoittamisen muoto on eräs jaloimpia ja hyödyllisimpiä tekstitaiteen lajeja.

Mutta sen paikka ei ehkä aina ole fiktiivisessä romaanissa.