Kissa on viisas eläin, tietää Anna Kontula

Sunnuntai 23.3.2025 klo 8.49

On monia kirjoja, jotka eivät jätä paljon lukevalle ihmiselle kummoistakaan muistijälkeä. Onneksi on myös toisenlaisia. Yksi niistä oli tutkija-kansanedustaja Anna Kontulan viime vuonna ilmestynyt Kadonneen jäljen metsästys (Into Kustannus).

Vaikka kysymyksessä on poliitikko, pystyy Kontula kirjoittamaan niin, etteivät kirjoittajan ja lukijan mahdolliset näkemyserot poliittisissa linjauksissa häiritse tekstin tulkitsemista. Eivät ne ainakaan häirinneet tätä lukijaa.

Se on aina etu, puhutaanpa sitten proosasta tai tietokirjallisuudesta. Jalkaväkisotilaalla ja kirjan lukijalla on nimittäin yksi yhteinen piirre. Joskus on uskallettava nostaa päänsä siitä omasta poterostaan, ja tähystää sinne etumaastoon, vaanivista tarkka-ampujista huolimatta. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä on tulossa.

Kontulan tekstit – esseekirjoituksiksi noita kai on kutsuttava – käsittelevät monia eri elämänaloja. Kuinka selviytyä ilmastoahdistuksesta? Mikä ero on sosiaalipolitiikalla ja paapomisella? Miten perinteinen feminismi suhtautuu Me Too-liikkeeseen?

Kun etenee lukemisessa perinteisellä tavalla kirjan alusta sen loppuun, sen viimeinen essee hämmentää. Mitä tekemistä kissan ulkoiluoikeuksia käsittelevällä kirjoituksella on tällaisessa teoksessa, joka käsittelee isoja, ihmisenä olemisen peruskysymyksiin liittyviä aiheita?

Kontula onnistuu yllättämään: teoksensa lopuksi hän purkaa tuon kissakirjoituksen osiin, ja antaa osille niiden nimet. Peräti terveellinen muistutus jokaiselle puhujalle, kirjoittajalle ja muulle esiintyjälle retoriikan syvimmästä olemuksesta ja tarkoituksesta.

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Venäjä voittaa lännen argumenteissa

Lauantai 22.3.2014 klo 8.34

Sivistyssanat ovat kirjoittajalle veikeitä kavereita. Niillä voi briljeerata, yrittää olla viisaampi kuin onkaan. Niillä voi myös kätkeä sen tosiasian, ettei ole mitään sanottavaa.

Mutta politiikassa argumentit – suomeksi sanottuna todisteet ja väitteet – ovat tappavan vaarallisia työkaluja. Tämä näkyy hyvin Krimin tapahtumiin liittyvässä uutisoinnissa, ja ihmisiin vaikuttamisessa.

Venäjä perustelee Krimin liittämistä itseensä alueen venäläiseen väestöön kohdistuvalla uhkalla. Puheissaan presidentti Putin sanoo suoraan, että Venäjän haluaa takaisin edeltäjälleen Neuvostoliitolle kuuluneet alueet. Tavalla tai toisella Venäjä haluaa olla jälleen suurvalta.

Lännen vastatoimet kansainvälisiä sääntöjä rikkonutta Venäjää vastaan ovat toistaiseksi olleet lähinnä säälittäviä. Pehmeyttä perustellaan sillä, että kovemmat toimet uhkaisivat Euroopan ja muun maailman orastavaa talouskasvua.

Olisi mielenkiintoista tietää, oliko pelko hiipuvasta talouskasvusta aikoinaan yksi syy siihen, miksi Ranska ja Englanti antoivat Saksalle vapaat kädet Sudeettimaan suhteen vuonna 1938. Vai onko talousargumenttien korostuminen tässä tilanteessa osoitus siitä, että globaali talous on ottanut lopullisen niskalenkin politiikasta, eli työstä joka usein suomennetaan yhteisten asioiden hoitamiseksi?

Ikävä sanoa näin, mutta tällä hetkellä Venäjän argumentaatio tuntuu paljon lännen vastaavaa vahvemmalta.