Suurin osa tiedoistani on toisen käden tietoa

Keskiviikko 6.5.2026 klo 12.11

Ikivanhan tarinan mukaan Aasian kuninkuudesta kiinnostunut Aleksanteri Suuri ratkaisi Fryygian Gordionissa sijainneen kinkkisen solmun arvoituksen avaamalla sen miekallaan. Tiedon tapahtumasta olen saanut niin sanotun toisen käden kautta. Itse asiassa, niitä käsiä mahtuu minun ja Gordionissa heilahtaneen miekkakäden väliin lukuisia.

Ehkä koko solmua ei ollut olemassakaan. Havahduin hiljattain siihen, kuinka pienen osan kovin vajavaisista tiedoistani olen hankkinut itse, oman kokemusperäisen elämisen kautta. Olen lukenut moninaisia kirjoja, kuunnellut erinäisen määrän luentoja, nähnyt paljon fiktiivisiä ja dokumentaarisia televisio-ohjelmia. Olen käyttänyt muitakin lähteitä imeäkseni itselleni oppeja, joiden avulla selviän vajaan sadan vuoden taipaleestani täällä maan päällä.

Kokemusperäinen, itse kerätty tieto hankitaan tekemällä, kokeilemalla, onnistumalla ja epäonnistumalla. Osa tiedosta syntyy viiden, joidenkin lähteiden mukaan kuuden aistin kautta. Sen jälkeen tuo tieto kiteytetään, ja laitetaan säilöön kallon luiden suojaan tulevia tarpeita varten. Tuo tieto on totta – tai ainakin niin voi olettaa.

… vaan kun tunteen pahalaiset, ennakkoluulot ja monet muut häiriötekijät tuppaavat muuttamaan sitä tietoa. Ikävuodet tekevät näköjään saman asian: nuorempana minulla oli varmoja mielipiteitä monestakin asiasta. Nykyään ei enää juuri mistään. Silti otan usein vapauden esittää tätä kokemusperäistä ”tietoa” muille ihmisille täytenä totena.

Tilanne muuttuu vieläkin monimutkaisemmaksi, kun saan tietoa käyttööni muilta ihmisiltä. Hekin ovat keränneet sitä kokemusperäisesti ja aisteillaan, tai sitten muualta omia tulkintojaan tehden. Joskus – aivan kuten Gordionin solmun tapauksessa – tulkintojen ketjut voivat olla pitkiä ja monimutkaisia.

Siksi evoluutio on kehittänyt ihmisille kyvyn suhtautua kaikkeen outoon, uuteen ja erikoiseen aluksi epäluuloisesti. Ne kaikkein hurjapäisimmät ja ennakkoluulottomimmat yksilöt on historian saatossa yleensä raadeltu ensimmäisinä petojen kynsissä kappaleiksi, tai he ovat saaneet ihmiskunnan sotakentillä sen ensimmäisen nuolen rintaansa.

Televisiomainoksen sanoin, eikä siinä vielä kaikki: kerättyä tietoa voi myös tahallisesti väännellä ja käännellä sen erilaisten käyttötarkoitusten mukaan. Syyllistynen siihen itsekin. Mitä kauemmas tiedon kokemusperäisestä syntyhetkestä tai aistihavainnosta mennään, sen useampi vääntö ja kääntö mahtuu matkalle.

Tiedon tuottaminen ja välittäminen on myös valintojen tekemistä. Onpa kyseessä radiolähetys, tietyn päivän sanomalehti tai mikä muu media tahansa, joku valitsee sen sisältämän tiedon. Tämä ja tämä asia katsotaan tärkeäksi, tämä jätetään pois. Melko usein havahdun televisiouutisia katsoessani ihmettelemään, miksi tämä asia haluttiin nostaa esille? Tiedonvälityksen on yritettävä palvella kaikenlaisia tarvitsijoita tietäen, ettei se koskaan siinä täysin onnistu.

Suurin osa keräämästäni tiedosta on toisen käden tietoa. Sama tosiasia koskee myös bunkkerissaan tai valkoisessa talossaan istuvaa suurvallan johtajaa. Se, kuinka hän tuota ympärilleen valitsemiensa neuvonantajien ja muiden kanavien tuottamaa tietoa seuloo, riippuu hänen elämänkokemuksestaan, aistiensa kunnosta, epäluuloista ja mieltymyksistä. Niistä, ja lukemattomista välikäsistä.

Se ajatus kieltämättä hirvittää.

Metsäpatruunoiden perintö -kirjani Vellamon Tietoherkuissa 22. huhtikuuta

Keskiviikko 14.1.2026 klo 10.00

Uuden kirjan julkistustilaisuus on kirjailijalle aina yksi pitkän puurtamisen kohokohdista. Seuraava kirjani julkaistaan juhlavasti Kotkan Merikeskus Vellamossa, osana Tietoherkut -luentosarjaa. 

Keskiviikkona 22. huhtikuuta kello 17-18 pidettävä tilaisuus päättää samalla Vellamon tämän kevään asianomaisen luentosarjan. Tilaisuuteen on vapaa pääsy. Sen jälkeen kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa Kymenlaakson museon mainioon, maakuntamme puunjalostuksen pitkää historiaa esittelevään Puun vuoro -näyttelyyn. Sinnekin on vapaa pääsy. 

Tarkemmat tiedot tilaisuudesta löytyvät täältä. 

Tiedolla johtamisesta ja liian pikaisesta puheesta

Keskiviikko 12.4.2023 klo 9.24

Antiikin Kreikkaa on ollut tapana pitää suurien puhujien kulta-aikana. Historiankirjojen mukaan suuret filosofit osasivat silloin argumentoida, eli perustella omat kantansa retorisesti, eli korkealentoisesti ja kaunokielisesti. Luulen, että nuo suuret puhujat jäisivät nykyisessä somemaailmassa takamatkalle verrattuna aivan toisenlaisiin esiintyjiin.

Olisi ollut mielenkiintoista levätä kärpäsenä jollakin Akropoliin pylväistä silloin, kun nuo ateenalaiset filosofit, tiedemiehet ja poliittiset päättäjät väittelivät yhteisistä asioista ja silloisesta maailmankuvasta. Kuinka usein, ja millä tavoin he tarttuivat vastaväittäjien lauseisiin? Mistä he hakivat perustelut omille näkemyksilleen? Kuinka kuulijat yrittivät todentaa noita perusteluja? Kännykkää, saati nettiä heillä ei ollut käytössään.

Tämän kevään eduskuntavaaleissa useampikin puolue puhui vaaliohjelmassaan tavalla tai toisella tutkitun tiedon tärkeydestä, ja sen käyttämisestä päätöstenteon apuna. Yhteistä noille puolueille oli, että ne pärjäsivät vaaleissa huonosti. Se herättää kysymyksiä.

Uskoivatko äänestäjät enemmän tunteisiin kuin tietoon? Pettikö noilta puolueilta argumentaatio, retoriikka vaiko kumpikin? Oliko poliittista itsemurhaa maalailla parin tuhannen euron kotterolla kallistuvista kauppareissuistaan jotenkuten selviäville kansalaisille ruusuista tulevaisuutta 50 000 euron saastuttamattomien sähköautojen omistajina?

Hiljattain eräs naamakirjakaverini kehotti äänestämään annetuista vaihtoehdoista viime vuoden suurinta julkista huijausta. Noiden huijausten finalisteiksi oli selviytynyt – luulen, ei omasta tahdostaan – lähinnä erilaisten yritysten ja muiden toimijoiden vihertäviä julkisuuskuvakampanjoita. Syyksi finaaliin pääsemiselle oli eräälle kampanjalle kirjattu, että sen totena esittämät asiat on kaikkien tiedemiesten toimesta esitetty valheellisiksi.

Onkohan maailman kaikilta tiedemiehiltä edes kysytty? Onko kaikilla tieteenaloilla varmasti jonkinlainen näkökulma ja tutkimusote noihin valheellisiksi leimattuihin asioihin? Eikös yksi elävän ja jotakin tuottavan tieteellisen työn perusasioita ole kaiken jo tutkitun asettaminen kyseenalaiseksi – mitä se siis kertoo tiedeyhteisöstä, jos kaikki sen jäsenet ovat samaa mieltä jostakin asiasta?

Sosiaalisen median käytännöt näkyvät levinneen laajasti erilaiseen sanankäyttöön yhteiskunnassa. Siellä on ollut jo pitkään tapana, että jonkun toisen jotakin sanomasta erotetaan osia asiayhteydestään, ja sen jälkeen niitä käytetään täysin toisessa yhteydessä joko mustamaalaamaan alkuperäistä sanojaa, tai korostamaan jonkun toisen nokkeluutta ja sanavalmiutta. Usein tällaisia irtiottoja kutsutaan meemeiksi. Jotkut päättäjätkin – myös kansanedustajat – ovat oikein profiloituneet tällaisten lohkaisujen metsästäjiksi ja käyttäjiksi.

Tieto on perinteisesti ollut jotakin joka pitää pureskella, pohdiskella ja kirjoittaa auki, ennen kuin sitä voi nimittää tiedoksi. Kaikkea tuota tehdään harvoin yhdellä, tai edes muutamalla lauseella. Pelkään pahoin, että yhä pinnallisemmaksi ja nopeammaksi käyvässä viestinnässä meidän ihmisten välillä sekä perustelujen, että muita puhujia kunnioittavan kaunopuheisuuden merkitys on vähenemään päin.

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11.28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

Tanssilavojen Suomen saama palaute lämmittää

Perjantai 12.6.2020 klo 16.17

Jos et ole vielä koskaan kirjoittanut tietokirjaa ja harkitset sen ensimmäisen aloittamista, pyydän sinua harkitsemaan vielä kerran. Olen niitä kirjoittanut, useammankin. Ja joka kerta urakka on osoittautunut suuremmaksi kuin olen etukäteen miettinyt.

Kirjan sisällön laatimiseen kuuluu monia työvaiheita. On mietittävä, miksi juuri tämä aihe on kertomisen ja kajoamisen arvoinen. Mitä siinä on sellaista, joka voisi kiinnostaa mahdollista lukijaa? Ja millaisia lukijoita kirja voisi saada?

Kirjan pohjatöihin kuuluu mahdollisimman laajan lähdeaineiston kerustelu. Ja kun yhden hyvän lähteen löydät, se johdattaa sinut todennäköisesti vähintään kahden vielä kiinnostavamman lähteen jäljille. Kuinka ollakaan, juuri nuo mahdolliset lähdeteokset on myyty jo loppuun, tai ne on lainattu kirjastoista suurin piirtein ikiajoiksi alan harrastajille.

Kerätyt tiedot on kirjattava ylös. Tarkasti, monesta syystä. Lukijoissa on aina joku, joka muistaa asiat päivämäärän tarkkuudella viimeisten sadan vuoden ajalta. On ikävää narahtaa asiavirheiden tekemisestä. Käytetyt tiedot on pystyttävä tarvittaessa todentamaan, mieluummin useasta eri lähteestä. Lähdetiedot on kirjattava ylös kirjan loppuun. On mietittävä, mahtuuko kirjaasi haluamasi tekstinpätkä sitaattioikeuden piiriin.

Sen jälkeen on kirjan rakenteen suunnittelun aika. Kronologinen etenemisjärjestys, vaiko jotakin muuta? Miten saat alusta mahdollisimman iskevän? Mistä hyviä kuvia, ja mihin hintaan? Mitä mahdollinen kustantaja haluaa?

Ja sitten ei kun kirjoittamaan. Iskevää tekstiä, jota on mukava lukea. Ei kielioppivirheitä. Paljon tietoa. Tietolaatikoita ja graafeja. Palastelua, mielellään eri tavalla kuin kukaan muu on aiheesta kirjoittanut. Tekstistä ei saa näkyä sen eteen tehty valtava työmäärä. Keskimääräiselle lukijalle kirjasi lukeminen ei saa olla työtä, vaan huvia.

Siihen nähden on ollut mukava lukea, mitä tänä keväänä ilmestyneestä Tanssilavojen Suomi -tietokirjastani on kirjoitettu. Tällä, viikolla olen saanut käsiini kaksikin kritiikkiä, Kinin Kirjavinkkeihin tekemän ja Risto Kormilaisen kulttuurilehti Kaltioon laatiman.

Olen niistä iloinen ja kiitollinen. Ovat ainakin jaksaneet lukea kirjani loppuun.

Muista, että tieto on totena pidetty uskomus

Perjantai 27.12.2019 klo 9.54

Vuosi 2019 tulee ainakin itselläni jäämään mieleen toistensa kanssa ristiriidassa olevien tiedotteiden ja tutkimustulosten vuoksi. Uutiset ja valeuutiset - joista osa on aivan tahattomia - hyppivät silmille joka ikisestä mediasta ja luukusta vauhdilla, johon ihminen ei voi reagoida oikeastaan muuten kuin sulkemalla silmänsä ja korvansa. Ikävä kyllä, moni meistä on jo tehnyt niin.

Aivan vuoden viimeisinä päivinä maailmalle levisi saksalaisen viisaan miehen arvosteleva kirjoitus EU:n sähköautoja suosivista päätöksistä. Tuon kirjoituksen ydinkohdat voi lukea muun muassa Keskisuomalaisen artikkelista täältä.

Ikivanhan, luultavasti antiikin Kreikasta alkunsa saaneen määritelmän mukaan Tieto on totena pidetty uskomus. Eli kun kaivaa riittävän pitkälle tietoonsa saaman faktan juuria, sieltä ennen pitkää löytyy jokin/joitakin oletuksia, joilla tuo totena pidetty tieto on saatu aikaan.

Tämä koskee myös "tietoa" siitä, onko sähköauto sen vähäpäästöisempi kuin dieselmoottorin voimin kulkeva autokaan. Harvalla meistä on niin paljon osaamista ja entistä tietoa, että pystyy ilmaisemaan rinta kaarella Täydellisen Tiedon asiasta.

Moni aiheesta kyllä informoi puolesta ja vastaan, jakamatta Tietoa. Niinhän minäkin parhaillaan tässä teen. Tässä informaatiota tulvivassa maailmassa kannattaa aina miettiä niitä oletuksia, joita jaetun Tiedon takana mahdollisesti on.

Joskus se vain on pirun vaikeaa.

Luonto osasi Mindfulnessin ennen meitä

Tiistai 1.4.2014 klo 8.20

Olin tilaisuudessa, jossa Mindfulness-kouluttaja veti osanottajille lyhyen session tätä kovasti muotiin tullutta mielen rentouttamismuotoa. Yksi suomennos tuolle Mindfulness-sanalle taitaa olla tietoisuustaito.

En oikein osaa suhtautua tällaisiin kaupallistettuihin ja/tai opetettuihin tapoihin rauhoittaa itseään ja mieltään. Lienee sitä meikäläisen metsäläisyyttä – pienestä pojasta lähtien parasta mielensä rauhoittamista minulle on ollut käveleminen metsään, nouseminen siellä mäen päälle ja maisemien katseleminen vähän korkeammalta.

Ehkä ihmiskunta – tai ainakin suuri osa meistä länsimaisista ihmisistä – on kadottamassa lopullisesti tuota kykyä elää hetkessä, ja siksi sitä pitää opettaa. Se tuntuu pahalta, sillä hyvät asiat ovat yksinkertaisia. Minusta tässä, Heidi Helander-Hyvösen suuhun Maaseudun Tulevaisuudessa 21.3.2014 kirjatussa lausahduksessa on syvää viisautta:

”Tärkeintä on siirtyä tekemisen maailmasta olemisen maailmaan. Hyväksytään itsemme, hetki, ympäristö ja tuntemukset sellaisina kuin ne ovat.”

Erilaisia kertomuksia 335 surmatusta siviilistä

Torstai 4.4.2013 klo 7.31

Luen parhaillaan Alessandro Portellin kirjaa Käsky on täytetty (Faros 2012). Se kertoo 335 siviilistä, jotka saksalaiset surmasivat Roomassa 24. maaliskuuta 1944 kostoksi edellisenä päivänä tapahtuneesta partisaanien hyökkäyksestä.

Alessandro Portelli on roomalaisen La Sapienza -yliopiston professori ja merkittävä muistitietotutkija. Se näkyy kirjassa: kysymyksessä ei ole historiallinen kronikka, vaan satojen, välillisesti kenties tuhansien ihmisten hajanaisista muistitiedon pätkistä koostettu kuva siitä, mitä maaliskuussa 1944 oikein tapahtui, ja keitä ja millaisia ihmisiä surmatut olivat.

Tarinaniskijälle teos on oiva lukupaketti. Mistä tarina alkaa - surmahetkestä vaiko surmattujen lapsuudesta? Vaiko siitä, mitä Italian yhteiskunnassa tapahtui 1920-luvulla? Miten "totuus" tapahtumasta muuttuu, kun siitä kertovat ihmiset jotka ovat kuulleet asiasta vain jonkun muun kertomana?