Talvisodan päättymispäivästä ja kissan viisaudesta

Torstai 13.3.2025 klo 9.32

Tänään 13. maaliskuuta tulee kuluneeksi 85 vuotta siitä, kun aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydyssä talvisodassa. Maamme säilytti tuona keväänä käydyissä rauhanneuvotteluissa itsenäisyytensä, vaikkakin pahoin raadeltuna ja raskaita tappioita kärsineenä. Vertailua siihen kurimukseen jossa Ukrainan paljon kärsinyt maa ja kansa nyt on, ei voi välttää.

Tätä kirjoittaessani emme vielä tiedä, toteutuuko Yhdysvaltain ja Ukrainan rintamalinjoille ehdottama tulitaukosopimus vai ei. Ja jos se toteutuu, niin seuraako sitä varsinainen rauhansopimus, ja millä ehdoin se solmitaan? Suomessa, rauhan oloissa elävä ei voi edes kuvitella sitä helvettiä, jonka keskellä ukrainalaiset sotilaat nyt rintamalla taistelevat. Ei myöskään sitä painetta, jonka alaisina ukrainalaiset poliitikot ovat tähänastisia neuvotteluja käyneet.

Monenlaisia neuvotteluja käytiin myös keväällä 1940 silloisen sodan lopettamiseksi. Lupauksia annettiin, ja niitä rikottiin. Luin hiljattain J.K. Paasikiven päiväkirjamerkintöjä noilta vaaran vuosilta. Kokenut valtiomies ehti parahtaa moneen kertaan maamme pienuudesta ja vähäpätöisyydestä silloin, kun maailman mahtavat neuvottelevat. Samaa on ollut luettavissa myös suurvaltajohtajien suhtautumisessa noin 40-miljoonaisen Ukrainan kansan asioihin.

Muitakin yhtäläisyyksiä löytyy. Suomi otti talvisodan päivinä apua vastaan sieltä, mistä vain sai, ja kaikki aseet mitä vain muualla vapaina oli. Yksin kiväärimallejakin oli lopulta varastoissa ja rintamilla lukuisa määrä. Osa toimitetuista lentokoneista ja tykeistä jäi suurvaltapolitiikan takia matkalle. Sotilaitakin maahamme tuli, osa (etenkin pohjoisessa sotineet ruotsalaiset) jopa ammattitaitoisina ja hyvin varustettuina. Mutta paljon oli joukossa seikkailijoitakin.

Kummallinen yhtäläisyys tuon ja tämänhetkisen sodan väliltä löytyy myös maaperästä. Yhdysvaltain ja Ukrainan välille solmittaneen jonkinlainen ”diili” tuon luonnonvaroiltaan rikkaan maan metalli- ja muiden kaivannaisvarojen hyödyntämisestä osana suurvallan tuestaan vaatimaa korvausta.

Keväällä 1940 Ranska ja Englanti suunnittelivat avustusretkikunnan lähettämistä Suomeen norjalaisen Narvikin sataman kautta. Todellisena pontimena tuolle auttamishalulle taisi olla ruotsalaisten Jällivaaran rautakaivosten haltuunotto siinä matkan varrella, ne kun olivat elintärkeitä Saksan sotateollisuudelle.

Entä miten kissat tähän asiaan liittyvät? Niistä sanotaan, etteivät ne hyppää enää toista kertaa kuumalle liedelle, eivätkä edes kylmälle. Meillä ihmisillä ei valitettavasti ole samanlaista viisautta.