Nykyviihteestä on nauru usein kaukana

Perjantai 13.6.2025 klo 12.24

Televisiossa 1980-luvulla pyörinyt brittisarja Jerseyn saarella rikoksia ratkoneesta etsivä Jim Bergeracista kuului tuolloin suosikkisarjoihini. Tänä kesänä Bergerac tekee paluun Ylen ohjelmistoon uutena tulkintana. Moni asia on toisin tuolla pikkuruisella saarella.

Katsoin Yle Areenasta putkeen kaikki uuden Bergeracin kuusi jaksoa. Pääosan esittäjä Damien Molony hoitaa työnsä ihan sujuvasti. Muukin tekeminen on sarjassa hyvää brittiläistä draamaosaamista.

Koska vanhan suolan tiedetään janottavan pitkään, lainasin kirjastosta dvd:t alkuperäisen sarjan kahdelta ensimmäiseltä tuotantokaudelta. John Nettlesin suoritus alkoholismista toipuvana poliisina on edelleen rautaa, eikä Terence Alexanderin roolityö hänen velmuilevana ex-appiukkonaan jää pekkaa pahemmaksi.

Ajan kulun huomaa uuden ja vanhan version vertailussa. ”Oikeassa” Bergeracissa ei hoideta asioita suit sait sujuvasti kännykällä. Faktat löytyvät tietokoneen sijaan paperilta pahvikansioista. Autot eivät ole tuulitunnelitesteissä viritettyjä metallimöykkyjä, vaan muodoiltaan upeita avoautoja ja rättikattoisia sitikoita.

Yksi merkittävä ero löytyy käsikirjoituksista. Alkuperäisessä Bergeracissa on paljon hiljaista huumoria. Uudessa, tänä vuonna valmistuneessa versiossa yksi pääosan esittäjistä on oikeastaan Jim Bergeracin sisällään kokema ahdistus.

Kokemusperäisesti näyttää siltä että huumori ja aito nauru on kuolemassa viihteen tekemisessä sukupuuttoon. 007-elokuvien Daniel Craig on hänkin hymytön lihaskimppu verrattuna Roger Mooren kuivaan brittivitsailuun ja varsinkin Sean Conneryn skottilaiseen itseironiaan.

Ehkä viihteen tekijöiden itsesensuuri näinä Me Toon ja monikulttuurisuuden kulta-aikoina laittaa suitsia sille, millaisia sanoja uskalletaan laittaa sankarien suihin. Se on sääli. Nauru on kautta aikojen ollut sellainen maadoitin, joka on purkanut vaarattomasti turhia luuloja ja aggressioita sekä niiltä herroilta, että meiltä heidän narreiltaan.

Miksei Downton Abbeyssä käydä koskaan vessassa?

Lauantai 2.7.2022 klo 16.34

Yhden määritelmän mukaan käsikirjoitettu draama on elämää, josta on leikattu tylsät kohdat pois. Kirjoittajan suuri haaste on siis löytää kultainen keskitie ihmiselämän arkisen tylsyyden ja sen huippukohtien välillä.

Olen kierrellyt tällä viikolla Kainuuta presidentti, valtiomies Urho Kaleva Kekkosen jalanjäljillä. Oikeasti olen kulkenut sen nimisen ihmisen jalanjäljissä, lähtien hänen nuoruusvuosistaan ja piipahtaen useissa paikoissa, joissa hän kävi vasta vanhemmalla iällä. Koska kirjoitan hänen elämäänsä sivuavaa fiktiivistä romaanisarjaa, olen käynyt myös monessa sellaisessa paikassa, jossa hän olisi saattanut käydä.

Kirjailijana, tarinankertojana minä kuvittelen, mitä Kainuussa ja lähiseudulla tapahtui/olisi voinut tapahtua sata vuotta sitten. Tukenani on vino pino muistiin kirjattua aineistoa erilaisista lähteistä. Tämänkesäisen kiertomatkani tarkoituksena on nähdä omin silmin niitä paikkoja, joissa romaanissa tapahtuu jotakin. Jonkin sortin ”kuudennella aistilla” yritän tavoittaa tunnelmia, jotka täällä tuolloin vallitsivat. Niitä löytyy rakennuksista ja niiden seinistä, jotka olivat jo silloin olemassa. Museoista, näyttelyistä ja nykykainuulaisista ihmisistä.

Hiljattain havahduimme erään keskustelukumppanini kanssa siihen, ettei englantilaista laatudraamaa edustavassa Downton Abbey -televisiosarjassa käydä koskaan vessassa. Kartanotarinan päähenkilöt eivät koskaan tule kuviin pesuhuoneesta hiukset märkinä ja sekaisina. Kukaan ei kompastu kartanon upean päärakennuksen edessä kiveen tai kiroa ilman, että sillä on jokin tarkoitus tarinan kuljettamisessa.

Tuolta osin väittämä että draama on elämää josta on leikattu tylsät osat pois, näyttäisi pitävän paikkansa. Arkinen, tylsä, toistuva, ikävä, likainen elämä ei ole kivaa. Siitä ei haluta kuulla, siitä ei haluta lukea eikä siitä ole katsottavaksi.

… vai onko? Jotkut taitavat tarinankertojat siinä aika-ajoin onnistuvat, mutta silloin tuota arkea ja kurjuutta on väritettävä toiseen suuntaan: yhä arkisemmaksi ja kurjemmaksi. Itselleni tulee esimerkiksi romaaneista mieleen Joel Lehtosen mainio Putkinotko, ja elokuvista Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia.

Tavallisempaa, kurjempaa, ja kuitenkin samalla kiinnostavaa tarinanpunontaa on vaikea keksiä.