Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Metsänomistajan rahakirja on erilainen metsäkirja

Keskiviikko 7.3.2012 klo 9.28

Työskennellessäni takavuosina Kaakkois-Suomen metsäkeskuksessa metsänomistajien neuvontatehtävissä järjestin joka vuosi useita metsäverokursseja ja muita metsäkoulutustilaisuuksia eri puolilla Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa.

Metsäasioista ja metsärahasta puhutaan yhä useimmiten sillä samalla tavalla, erillään metsää omistavien kotitalouksien muusta elämästä ja taloudenhoidosta. Meitä metsänomistajia on tässä maassa noin 740 000, eikä lähikaupan kassalla kysytä maksetaanko ruokalasku metsä- vaiko muilla tuloilla. Kotitalouden muu rahankäyttö vaikuttaa myös siihen, miten metsää hoidetaan ja mitä sen omistamiselta odotetaan.

Maalis-huhtikuun vaihteessa ilmestyvä Metsänomistajan rahakirja (Metsäkustannus Oy) toteuttaa vihdoin pitkäaikaisen haaveeni metsäkirjasta, joka tuo metsäasiat osaksi kotitalouden muutakin rahankäyttöä ja puhuu niistä samoilla termeillä kuin muistakin raha-asioista puhutaan.

Odotan jännityksellä uutuuteni saamaa vastaanottoa.

http://www.metsalehti.fi/kauppa/tutustu/?BookID=e5c68fb5-387f-4f4f-bb4c-f23ba4c222c5