Koiruuksia metsässä, eli 30 vuotta saman lehden avustajana

Sunnuntai 19.7.2026 klo 13.01

Liitteenä uusi verokortti sivutuloille, vaikka en kirjoittelekaan niinkään rahan takia kuin mielenrauhan vuoksi. Tuollaisen saatteen kirjoitin 30 vuotta sitten Metsätalous -lehden päätoimittajalle sovittuamme pakinasarjan kirjoittamisesta hänen aviisiinsa. Lehden nimi on nykyään toinen, samoin päätoimittajan. Kirjoittamisesta on tullut minulle päätoimi. Ehkä olen itsekin muuttunut matkan varrella johonkin suuntaan.

Maastokauden 1996 käpöttelin silloisen Kaakkois-Suomen metsäkeskuksen leivissä metsäsuunnittelijana jo edesmenneen Vehkalahden kunnan takamailla. Toimenkuvani koostui lähinnä puuston määrien arvioimisesta eri metsätiloilla, kasvupaikkatietojen keräämisestä ja sen miettimisestä, mitä kullekin metsäkuviolle olisi hyvä tehdä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.

Olen lapsesta asti tottunut kulkemaan metsissä kartan kanssa ja ilman sitä. Metsäluonto tarjosi silloinkin joka päivä omia ihmeitään. Erityisesti on mieleeni jäänyt eräs aamu, kun tuulen suunta oli juuri sopiva suuren kiven suojissa levänneen uroshirven yllättämiseen. Tilannetta kokemattoman on vaikea uskoa, kuinka suurelta sellainen komea eläin näyttää metrin päästä nähtynä…

Siihen mennessä olin jo kirjoitellut satunnaisesti juttuja eri aviiseihin. Lähinnä mielipidekirjoituksia mutta myös pakinoita. Ensimmäinen laajempi esseeni oli julkaistu vuonna 1992 järjestetyn valtakunnallisen Työttömän tarina -kirjoituskilpailun antologiassa. Maastopäivät usein paahtavassa helteessä, mutta usein myös vesisateessa taisivat olla otollisia mielikuvitushahmojen syntymiselle: eräänä iltana tapasin kirjoituspöytäni äärellä metsässä puhuvan ajokoiran. Se tiesi yhtä ja toista metsistä ja maaseudun asioista.

Tuon ensimmäisen Koiruuksia metsässä -pakinani käsikirjoitus on valitettavasti hävinnyt. Leukaileva ja vähän näsäviisas dreeveri kuitenkin kiinnosti metsäasiantuntijoiden liiton Metsätalous -jäsenlehden päätoimittajaa. Hän pyysi minua tekemään siitä vakituisen kumppanini metsäsuunnittelijan arkeeni. Kävi juuri kuten dreeveri joskus tokaisi: tilaisuus tekee kosmonautin.

Viimeisen Koiruus -pakinani kirjoitin huhtikuussa 1998. Siihen mennessä työnkuvani oli muuttunut jo enemmän kuivia sisähommia sisältäväksi. Niistä dreeverikaverini ei tuntunut pitävän. Ehkä se oli jo siihen mennessä haukuttavansa haukkunut, ja etsi itselleen uuden puhekumppanin Suomen suurilta saloilta.

Yhteistyöni silloisen Metsätalous -lehden kanssa on jatkunut noihin päiviin saakka. Lehden nimi on nykyään Luonnon Varassa. Se kuvaa Metsätalous -nimen sijasta paremmin sitä laajaa toimenkuvien kirjoa, jolla metsäasiantuntijoiksi koulutetut miehet ja naiset tienaavat leipänsä. Moni heistä toimii perinteisten metsätöiden sijasta esimerkiksi luonnonsuojeluun, paikkatietoon tai maaseudun kehittämiseen liittyvissä tehtävissä.

Kolmen vuosikymmenen aikana olen tehnyt yhteistyötä kolmen eri päätoimittajan kanssa. Monessa muussa mediassa päätoimittajien kierrätys on ollut paljon nopeampaa. Freelancer -kirjoittajalle ihmisten pysyvyys siellä toisessa päässä on iso etu. Toisen ihmisen tapojen tuntemisestahan siinäkin suhteessa on kysymys.

Vuonna 2005 tapahtuneen päätoimiseksi kirjoittajaksi ryhtymiseni jälkeen Luonnon Varassa -lehteen kirjoittamieni juttujen aiheet ovat näin jälkikäteen tarkasteltuna monipuolistuneet, maailman monimutkaistumisen myötä. Organisaatioiden kehitystä, koulutuspolitiikkaa, luontoon liittyvää paikkatietoa, maaseudun moninaisia haasteita ja paljon muuta. Silti henkilöhaastattelujen tekeminen on edelleen se kermojen kerma, josta huomaan nauttivani kaikkein eniten.

Olisi kiva tavata vielä joskus tuo kanssani Vehkalahden metsissä jolkotellut puhuva ajokoira. Mitähän sille kuuluu? Oma työmaani on nykyisin useammin sisätiloissa tai kivikaupungissa kuin metsässä. Yritän silti muistaa tuon viisaan dreeverin tokaisun eräässä pakinassani:

”Vaikka sinä nyt olet se asiantuntija tai konsultti, niin yritä kuitenkin päästä sen verran tuonne puskaan, että näet puita muuallakin kuin selluna paperissa.”

Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Metsänomistajan rahakirja on erilainen metsäkirja

Keskiviikko 7.3.2012 klo 9.28

Työskennellessäni takavuosina Kaakkois-Suomen metsäkeskuksessa metsänomistajien neuvontatehtävissä järjestin joka vuosi useita metsäverokursseja ja muita metsäkoulutustilaisuuksia eri puolilla Kymenlaaksoa ja Etelä-Karjalaa.

Metsäasioista ja metsärahasta puhutaan yhä useimmiten sillä samalla tavalla, erillään metsää omistavien kotitalouksien muusta elämästä ja taloudenhoidosta. Meitä metsänomistajia on tässä maassa noin 740 000, eikä lähikaupan kassalla kysytä maksetaanko ruokalasku metsä- vaiko muilla tuloilla. Kotitalouden muu rahankäyttö vaikuttaa myös siihen, miten metsää hoidetaan ja mitä sen omistamiselta odotetaan.

Maalis-huhtikuun vaihteessa ilmestyvä Metsänomistajan rahakirja (Metsäkustannus Oy) toteuttaa vihdoin pitkäaikaisen haaveeni metsäkirjasta, joka tuo metsäasiat osaksi kotitalouden muutakin rahankäyttöä ja puhuu niistä samoilla termeillä kuin muistakin raha-asioista puhutaan.

Odotan jännityksellä uutuuteni saamaa vastaanottoa.

http://www.metsalehti.fi/kauppa/tutustu/?BookID=e5c68fb5-387f-4f4f-bb4c-f23ba4c222c5