Miesmuisti pettää luonnon muutoksien seuraamisessa

Perjantai 24.5.2024 klo 10.59

Ihmisen elämä kestää vajaat sata vuotta. Luonto ympärillämme jatkaa elämäänsä senkin jälkeen, kun kukin meistä on poissa. Mieli- ja uhkakuvat sen muutoksista ovat yhä useammin peräisin sosiaalisesta mediasta ja tiedotusvälineistä. Onneksi on tallella aikalaisten omana elinaikanaan ylös kirjaamaa tietoa siitä, miten asiat ovat kulloinkin olleet.

Tällä hetkellä media on täynnä kirjoituksia EU:n ennallistamistavoitteista. Koska Suomi on kolmelta neljäsosaltaan metsien peitossa, kohdistuvat jo menossa olevat ja tulevat ennallistamistoimet suurelta osalta niihin.

Sana ennallistaminen on mielestäni ongelmallinen. Mikä on se tila tai ajankohta, jonka mukaisiksi metsiämme halutaan ennallistaa. Milloin ne ovat olleet mahdollisimman luonnontilaiset, vailla ihmiskäden jälkiä?

Karja on laiduntanut Suomen metsissä ainakin 1100-luvulta lähtien. Monet kauniit, monien eliölajien kannalta tärkeät luonnonniityt ovat laidunnuksen muokkaamia. Tervanpoltto ja kaskeaminen muutti 1600-luvulta lähtien monia metsien elinympäristöjä etenkin Itä-Suomessa. Olisiko niiden alueiden ennallistamisessa pyrittävä tuota edeltävään aikaan?

Mielikuvat siitä mitä luonnontilaisuus tarkoittaa, syntyvät monista eri lähteistä. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen kansallisromanttiset maalaukset jylhistä petäjiköistä ja kauniista vaaramaisemista ovat varmasti muovanneet monella – myös minulla – kuvaa siitä, miltä tuon ajan metsät näyttivät ennen kuin 1950-luvulta alkanut tehometsätalous ne raiskasi.

Todellisuus oli monesti jotakin muuta. Kaskeaminen, tervanpoltto, laidunnus, kasvavan väestön lisääntyvä kotitarve- ja polttopuun käyttö, sekä 1870-luvulta lähtien lisääntynyt sahateollisuus olivat kurittaneet monin paikoin ikihongikkoja. Jäljellä oli rääseiköitä.

Lueskelen parhaillaan Jorma Ahvenaisen kirjoittamaa Enso-Gutzeit Oy:n, nykyisen Stora Enson edeltäjän historiikkisarjaa (Enso-Gutzeit Oy 1872-1992, Enso-Gutzeit 1992). Yhtiö hankki Kotkan sahoilleen tukkeja aina Kymijoen vesistön pohjoispäästä, eli Keiteleen järven ympäristöstä saakka.

Synnyinkuntani Kivijärven rannoilta kaadettujen tukkien matka Kivijärven, Keiteleen, Päijänteen ja Kymijoen kautta Kotkaan kesti kaksi vuotta: syystalvella 1881 aloitetun savotan puut saapuivat meren rannalle vasta syksyllä 1883.

Tiedot ”Kutseitin” tuon reitin varrelta ostamista puumääristä kertovat aikalaisten kielellä metsien laadusta. Tuolloin metsäyhtiö osti yleensä oikeuden hakata kultakin leimikolta kaikki tietyn läpimitan täyttävät puut. Jäljelle jäivät ne kaikkein pienimmät ja huonolaatuisimmat. Vuosi vuodelta tuon Kymijoen vesistöksi kutsutun alueen tukkien keskikoko pieneni. Lopulta yhtiö suuntasikin puunhankintansa Kotkan sahoja varten Saimaan silloin vielä neitseellisempään ympäristöön.

Olen itsekin ollut korjaamassa tuon aikakauden jatkuvan kasvatuksen jälkiä Kivijärven metsissä. Kotitilaltani avohakattiin talvella 1988 karuhkolta puolukkatyypin kankaalta iäkäs kuusikko. Kuusilla oli kyllä ikää, mutta vuosilustoja ja -kasvainta ei enää minkään vertaa. Vanhoista kannoista näki, että siinä oli aikanaan kasvanut järeähkö petäjikkö.

Nyt tuolla kankaalla kasvaa istuttamani vireä keski-ikäinen männikkö. Siksi uskon helposti aina 1920-luvulta lähtien systemaattisesti tehdyn valtakunnan metsien inventoinnin (VMI) viimeisimmät tiedot, että metsissämme on paljon enemmän järeitä puita kuin sata vuotta sitten.

Huomaan mielikuvien pettävyyden toki myös omissa havainnoissani. Istutimme yllä olevan kuvan rauduskoivikon keväällä 1994. Jotenkin mieleni kuva tuosta metsäkuviosta on jämähtänyt tuolloiselle tasolle: nuoria, vitsamaisen hoikkia koivuja, nousemassa rehevältä pohjalta uuteen kasvuun.

… mutta siitähän on tosiaan jo 30 vuotta! Tänä keväänä nappaamani kuva osoittaa lahjomattomasti, että koivut alkavat olla saman kokoisia kuin ne edeltäjänsä, joiden keskellä minä kävelin lapsuudessani ei-niin-kaukaiselta tuntuvalla 1970-luvulla.

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Suomen metsien historia on myös nälän historiaa

Perjantai 26.2.2021 klo 8.47

Lumikenkäilin viime viikonloppuna katsomassa suota, jolle istutin 1970-luvun puolivälissä isäni kanssa kuusentaimia tiheän hieskoivuvitelikön alle. Suo oli ojitettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Suuri osa koivuista oli vesasyntyisinä jo lahoja, mutta ne tarjosivat silti hallanaroille kuusentaimille suojaa niiden ensimmäiset vuodet. Istutusaika oli kevättä. Muistan, kuinka taimisäkit painoivat alle kymmenvuotiaan kapeita harteita.

Tuolloin ei tässä maassa juurikaan tiedetty puhua lapsityövoiman käytöstä. Nyt, retkeni aikana suota peitti paksu ja upottava vitivalkoinen lumi. Oli raskasta, mutta samalla nautinnollista liikkua hiljaisessa metsässä.

Kohta 50-vuotiaat kuuset ovat kasvaneet hyvin. Laskin, että puuston vuosittainen kasvu on nyt toistakymmentä kuutiota uutta puuta hehtaarille. Se tarkoittaa suurin piirtein saman verran kasvuun sidottua hiiltä tonneina. Muutaman vuoden perästä on viimeisen harvennushakkuun aika. Parhaat yksilöt, ehkä 400 – 500 runkoa hehtaarilla jäävät kasvattamaan vielä itseensä lisää vuosilustoja.

Aikanaan – sitten, kun minua ei enää täällä ole – joku kenties hakkauttaa ne pois. Niistä tehdään sahatavaraa talojen seiniin, lattioihin ja muihin tarpeellisiin rakennuskohteisiin. Sahausjätteestä, kuoresta ja latvaosista tulee selluloosaa, lämpöä ja muuta tarpeellista.

70-luvun lahoista koivuista ei ole enää montakaan pystyssä. Kuusikon aukkopaikkoihin on sinne tänne syntynyt joitakin sorjia koivuja myöhemmin luonnostaan. Haluan, että tulevassa harvennushakkuussa ne jätetään pystyyn, tuleviksi siementäjiksi ja lahopuiksi sellaisia tarvitseville linnuille ja muille eläjille. Suon laiteilla on tiheitä harmaaleppäpuskia, ne saavat jäädä koskematta.

Harvennusta suunnitellessa on jo mietittävä, miten suolle saadaan aikanaan aikaan uusi taimikko. Toisen kuusisukupolven kasvattaminen samalla alalla arveluttaa sienitautivaaran vuoksi. Lehtipuusto olisi hyvä, mutta sitä ei tahdo oikein kasvaa valoa vievän kuusikon alle.

Suomalaista metsänhoitoa arvostellaan näinä päivinä ankarasti. Monesti hyvästä syystä, sillä luonnon kanssa toimiessaan erehtyväinen ihminen tekee myös virheitä. Monesti arvostelu perustuu kuitenkin hyvin kapeaan katsantoon. Maamme kaikki metsät eivät voi olla enää luonnontilaisia – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Metsissä näkyy myös meitä edeltäneiden ihmisten elämä ja nälkä. Metsiä on kaadettu rasiin ja kaskettu satoja vuosia nauriin ja viljan kasvattamiseksi omalle perheelle. Huonoimpia puita – niitä pystyyn kuivaneita ja lahoja – on kerätty polttopuiksi kylmien talvien varalle. Tervaa on poltettu kituliaan elannon tarpeiksi. Viime sotien jälkeen Suomi asutti maaseudun pienille kylmille tiloille satoja tuhansia evakoita ja rintamamiehiä. Sotakorvaukset ja teknologiateollisuuden tuotekehitys maksettiin hyvin pitkälle ulkomaille viedyllä paperilla ja sahatavaralla.

Metsissä ja niiden luonnontilaisuudessa näkyy paitsi nälkä, myös meitä edeltäneiden ihmisten elämänusko. Ei liene sattumaa, että tämänkin 1970-luvulla istuttamamme suolämpäreen kutsumanimi on aina ollut Niittyraivio.

Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7.17

1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8.02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

Susanna Koski, metsänhoito ja sanojen monta merkitystä

Maanantai 24.10.2016 klo 7.08

"Missä tahansa liikkuu ja katsoo ympärilleen, niin voi nähdä tekemätöntä työtä, mitä joku voisi tehdä. Riittää, kun istuu autoon tai junaan ja katsoo metsään."

Kokoomuksen kansanedustaja Susanna Koski sanoi näin Ylen A-talk -ohjelmassa 29. syyskuuta. Hän sai sanoillaan aikaan melkoisen kalabaliikin sosiaalisessa mediassa ja iltapäivälehdissä. Luulen, että se tuli hänellekin yllätyksenä.

Yhteiskunnassa, jossa melkein jokaisella on hallussaan koulussa opetettu lukemisen taito, toisen sanojen kääntely ja märehtiminen saa koko ajan suuremman merkityksen suhteessa varsinaiseen asiaan.

Meillä on käytössämme Facebookin - ja tämän blogin - kaltaisia alustoja sanojemme esille tuomiseen. Viesti syntyy näppäimistöllä sekunneissa. Se lähtee maailmalle niiden sadasosissa. Siinä välissä ei välttämättä tarvitse edes ajatella.



Tuskinpa Ateenan kaupunkivaltion aikaiset viisaat osasivat kuvitella tällaista kehitystä, kun he kilpailivat vapaiden miesten kokouksissa siitä, kuka parhaiten ja kauneimmin vertauksin osasi perustella oman kantansa asioihin.

Kosken sanoissa nähtiin lähinnä ylimielisyyttä ja töykeyttä. En tiedä, johtuneeko se suomalaisesta kansanluonteesta. Tai peruskoulun liian suppeasta äidinkielen opetuksen tuntimäärästä.

Kenties antiikin Kreikassa Kosken sanoihin olisi osattu tarttua toisin: olisi lähdetty yhdessä ja kaikissa kokouksissa ideoimaan, mitä kaikkea metsä ja tekemätön työ voi sanana tarkoittaa, ja miten ne työt voidaan tehdä niin että se kaikille osallisille kannattaa. 

Olen muuten metsän kasvattina Kosken kanssa täysin samaa mieltä. Maassa, josta löytyy tilastojen mukaan lähes miljoona hehtaaria tekemättömiä nuorien metsien hoitotöitä ei ole varaa jäädä kiinni sanoihin. Mieluummin on annettava niille sisältöä.

Vanha valokuva kertoo ajan muuttumisesta

Tiistai 13.5.2014 klo 9.01

60-luvulla otetussa mustavalkokuvassa isäni ja vanhemmat veljeni ovat raivaamassa uutta peltoa. Oli työmaalla monesti äitinikin, mutta ei tässä kuvassa.

Pyysin veljeäni etsimään kuvan äitienpäiväksi. Kävin silloin synnyinseudullani Kivijärvellä raivaamassa kuusikkoa, jonka istutin 1980-luvulla. Isäni ja äitini raivasivat tuon suopalan pelloksi juuri 60-luvulla. Vilja ja heinä eivät koskaan kasvaneet kunnolla turvemaalla. Jotakin siitä puuttui. Mutta kuuset ovat venyneet pituutta hyvin - kohta on ensiharvennuksen aika.

Jouko Juurikkalan metsäopit yksiin kansiin

Maanantai 11.7.2011 klo 6.19

Legendaarisen sysmäläisen metsänomistajan Jouko Juurikkalan (s. 1933) vuosikymmenien kuluessa keräämä metsätieto ja -taito saadaan marraskuussa yksiin kansiin, kun Metsäkustannus Oy julkaisee Juurikkalan kirjoitusten, sekä hänen ja hänen lastensa haastattelujen pohjalta allekirjoittaneen toimittaman kirjan Juurikkalan 500 mottia.

Kaupunkilaispoika Jouko Juurikkala muutti vuonna 1953 isännäksi Ylä-Moron tilalle Sysmän Onkiniemelle. Tilan rakennuskanta ja metsät olivat tuolloin heikossa kunnossa, puuston määrä hehtaarilla oli keskimäärin vain 50-60 kuutiometriä. Kuluneiden 60 vuoden aikana puuston määrä on noussut tilalla lähes kolminkertaiseksi - luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen liittyviä asioita unohtamatta.

Ylä-Moron tilalla on vuosien saatossa käynyt lukuisa joukko suomalaisia ja ulkomaisia vierailijaryhmiä tutustumassa suomalaiseen perhemetsätalouteen. Jouko Juurikkala on ollut myös suosittu ja selväsanainen esiintyjä erilaisissa metsätapahtumissa. Hänen ajatuksiaan metsästä ilmestyi pitkään mm. kolumneina Metsälehdessä.  

Metsäasioihin itsekin monessa mielessä "sekaantuneelle" kirjoittajalle 500 mottia -kirjan kokoaminen on ollut erittäin mielenkiintoinen työ.

Historiikin kirjoittamisesta, ja historian havinasta

Keskiviikko 25.6.2008 klo 13.55 - Martti Linna

Viimeistelen parhaillaan ensi syksynä julkaistavaa historiikkia Karjalan Kannaksen metsien historiasta ja hoidosta ennen toista maailmansotaa. Näillä näkymin Metsänhoitoa Suomen Karjalan Kannaksella -julkaisu näkee päivänvalon Kustannus HD:n kustantamana elokuun loppupuolella.

Historiikin kirjoittaminen eroaa mielenkiintoisella tavalla proosan kirjoittamisesta. Faktoja on kerättävänä, tarkistettavana ja jalostettavana paljon. Joka luku, ja henkilö on käyty moneen kertaan lävitse. Siitä huolimatta takapuoleen jää pelko siitä, että olen kirjannut itselleni tiedon ylös lähteestä, joka on ollut virheellinen. Tai olen itse tehnyt näppäilyvirheen. Niin sanotusta todellisuudesta ei historiikissa voi poiketa, seuraamaan mielijohteitaan kuten proosan kanssa voi tehdä.

Kustantajan löytämisessä oli omat vaikeutensa. Tällä hetkellä muodissa tuntuvat olevan lähinnä puutarhakirjat, ja muut harrastuksiin liittyvät aiheet. Eräs kustannustoimittaja sanoi osuvasti, että onpa eksoottinen aihe kun kerroin hänelle puhelimessa historiikki-ideastani.

Eksoottistahan se on, kansakunnan metsällisten juurien etsiminen urbaanissa nyky-Suomessa...