Kissa on viisas eläin, tietää Anna Kontula

Sunnuntai 23.3.2025 klo 8.49

Anna Kontula, Kadonneen järjen metsätys, retoriikka, lukusuositus, Martti Linna

On monia kirjoja, jotka eivät jätä paljon lukevalle ihmiselle kummoistakaan muistijälkeä. Onneksi on myös toisenlaisia. Yksi niistä oli tutkija-kansanedustaja Anna Kontulan viime vuonna ilmestynyt Kadonneen jäljen metsästys (Into Kustannus).

Vaikka kysymyksessä on poliitikko, pystyy Kontula kirjoittamaan niin, etteivät kirjoittajan ja lukijan mahdolliset näkemyserot poliittisissa linjauksissa häiritse tekstin tulkitsemista. Eivät ne ainakaan häirinneet tätä lukijaa.

Se on aina etu, puhutaanpa sitten proosasta tai tietokirjallisuudesta. Jalkaväkisotilaalla ja kirjan lukijalla on nimittäin yksi yhteinen piirre. Joskus on uskallettava nostaa päänsä siitä omasta poterostaan, ja tähystää sinne etumaastoon, vaanivista tarkka-ampujista huolimatta. Ei sitä koskaan tiedä, mitä sieltä on tulossa.

Kontulan tekstit – esseekirjoituksiksi noita kai on kutsuttava – käsittelevät monia eri elämänaloja. Kuinka selviytyä ilmastoahdistuksesta? Mikä ero on sosiaalipolitiikalla ja paapomisella? Miten perinteinen feminismi suhtautuu Me Too-liikkeeseen?

Kun etenee lukemisessa perinteisellä tavalla kirjan alusta sen loppuun, sen viimeinen essee hämmentää. Mitä tekemistä kissan ulkoiluoikeuksia käsittelevällä kirjoituksella on tällaisessa teoksessa, joka käsittelee isoja, ihmisenä olemisen peruskysymyksiin liittyviä aiheita?

Kontula onnistuu yllättämään: teoksensa lopuksi hän purkaa tuon kissakirjoituksen osiin, ja antaa osille niiden nimet. Peräti terveellinen muistutus jokaiselle puhujalle, kirjoittajalle ja muulle esiintyjälle retoriikan syvimmästä olemuksesta ja tarkoituksesta.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Anna Kontula, Kadonneen kissan metsätys, retoriikka, tekstin tulkinta, argumentointi, Martti Linna, lukusuositus

Luonto antaa erilaisia näkökulmia, eli kun kirjailija kävi metsätöissä

Tiistai 27.11.2018 klo 8.02

Vietin pidennetyn viikonlopun pienellä metsäpalstallani. Aikoinaan olisin kirjoittanut, että tein taimikonhoitoa raivaussahalla. Nykyisin kai kuuluu sanoa, että hoidin yhteyttäviä latvuksia hiilivarastonhoitajana. Kumma juttu – edes mieli ei tullut yhtään mustaksi!

Stihli_metsassa_netti.jpg

Raivaussahatyö on aina ollut minulle herkkua. Jopa näillä syksyisillä keleillä, kun muutaman tankillisen sahattuaan huomaa kosteuden tulevan läpi housujen polvista, ja kevyttä valkoista lunta pölisee puiden oksilta olkapäille sulamaan. Lyhyen päivänvalon aikana ehtii miettiä sahatessaan monta asiaa.

… kuten sitä, miten vaikeaa suomalaisen metsänomistajan on saada taimikostaan yhtenäistä puupeltoa. Suhteellisen pieneltä taimikkokuviolta löytyy monenlaista. Osa siitä on niin kivistä ja vaikeakulkuista, että se jää suosiolla pihlajien ja muiden sitkeiden luonnontaimien valtakunnaksi. Osalta kuviota hirvet ja myyrät söivät heti kärkeen sinne istutetut taimet kesällä/talvella 2003. Kerran istutin uudet, ja nekin syötiin.

Osalla kuviota kosteus on tappanut männyt, ja luonto on tuottanut siihen kohti hieskoivutureikon. Harvensin sen kasvukuntoon. Toisin paikoin männyt ovat kasvaneet hyvin – mutta mitenkähän käy hirvien kanssa ensi talvena? Aikanaan aukolle jättämistäni pienistä harmaalepistä on tullut komeita ja järeitä jättöpuita.

… kuten sitä, että saamme olla paljosta kiitollisia sille isäni sodan käyneelle sukupolvelle, joka ryskäsi metsissä huonoissa kamppeissa nälkäpalkoilla pohjia tämän päivän yhteiskunnalle. Minä en edes uskalla lähteä metsään ilman mukavia turvakenkiä ja -asusteita. Se ikäluokka teki työnsä missä sattuu paikatuissa sarka- ja villavaatteissa ja kumisaappaissa.

… ja sitä, miten luonto antaa aina osakseen saapuvalle uusia ideoita ja rauhoittaa. Yksi – ainakin tässä vaiheessa vielä hyvä – kolumni-idea ja novellin poikanen jäivät päähän pyörimään. Eivät ne sinne olisi hakeutuneet kirjoituspöydän äärellä.

1 kommentti . Avainsanat: metsätyö, metsänhoito, metsänomistaja, kirjailijan työ, luovuus, luontosuhde