Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Appelsiinin tuoksu - positiivinen lukukokemus

Perjantai 15.8.2008 klo 8.25

Luin eilen loppuun Joanne Harrisin romaanin Appelsiinin tuoksu (Otava 2002). Oli erittäin miellyttävä lukukokemus, ja malliesimerkki siitä miten kirjailija ei tarvitse shokkiefektejä tarinan luomiseen silloin, kun hän osaa työnsä.

Appelsiinin tuoksu kertoo elämästä Ranskan maaseudulla toisen maailmansodan aikana, saksalaisen miehitysvallan alla. Sodan kuvausta tärkeämpää on kuitenkin kuvaus siitä, miten yhdeksänvuotias tytär vähitellen raunioittaa äitinsä elämän, ja muuttaa siinä samalla monen muunkin ihmisen elämän suuntaa.

Pidin erityisesti Joanne Harrisin kyvystä "kuvittaa" tarinaa luonnon, eri ruokalajien ja myös ihmisten kuvauksella. Kirjan liepeestä luin, että hän on myöskin kirjailija Pienen suklaapuodin takana. Ilmankos... Kyseinen elokuva on yksi lemppareistani.

Montako henkilöä on romaanissa tarpeeksi?

Keskiviikko 2.7.2008 klo 16.00 - Martti Linna

Luen parhaillaan Anneli Poukan kirjoittamaa dekkaria Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä (Myllylahti 2008). Anneli osallistui tällä tarinallaan Kouvolan Dekkaripäivien vuoden 2006 dekkarikäsikirjoituskilpailuun, ja oli siellä kuuden parhaan joukossa.

Tarinointi on sujuvaa, ja käänteitä riittää. Useammalla kuin yhdellä henkilöllä on ollut syynsä syyllistyä siihen veritekoon, jota Hannu Hannula, ja muut poliisit tutkivat. Erityisesti nautin niistä jaksoista, jolloin Anneli Poukka käyttää oman alueensa, eli Turun seudun murretta. Miten monipolvinen kieli suomi onkaan!

Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä sai minut miettimään sitä, miten paljon erilaisia henkilöhahmoja romaani tarvitsee toimiakseen. Ja toisaalta, miten paljon se niitä kestää. Anneli Poukan romaanissa riittää erilaisia hahmoja ihan mukavasti. Täytyy tunnustaa: jossakin vaiheessa minä kadotin useana iltana sen, kuka nyt on kukakin.

Paljonko on tarpeeksi? Ja montako henkilöä on riittävästi? Minä, kuten moni muukin lukija luen kirjaa mielelläni illalla kello yhdeksän jälkeen, kun päivän muu häsellys on päättynyt. Eli vireystila on jo selvästi laskeva...