Arkistoissa on kansakunnan muisti

Keskiviikko 22.5.2013 klo 7.37

Vietin eilisen päivän Helsingissä, Sörnäisissä sijaitsevassa Työväen arkistossa.

On väärä luulo, että tällaiset arkistot ovat paikkoja joissa kuivat tutkijat istuvat pölypilvien keskellä tutkimassa kellastuneita papereita, joita narisevat arkistovirkailijat heille vastentahtoisesti hakevat pimeistä, kylmistä ja rottia vilisevistä kellareista. Kiitos erinomaisesta palvelusta, arkistoväki!

Kirjailijalle arkistot ovat monesti kullanarvoisia paikkoja, kun hän hankkii lisätietoa ja tunnelmia siitä ajasta johon hän tarinansa aikoo sijoittaa. Onneksi meillä on paljon tällaisia, Työväen arkiston ja vaikkapa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kaltaisia paikkoja. Toivottavasti yhteiskuntaan levinnyt hillitön säästämis- ja tehokkuusvimma ei vie meiltä näitä yhteisen muistitiedon pankkeja.

Minä etsin Sörnäisistä tietoa tapahtumista Kymenlaaksossa vuonna 1918. Dokumentit ovat toki kiinnostavia, mutta erityisesti runsas muistitietoaineisto mykisti: vanhan ihmisen käsialalla kirjoitettu tarina Tammisaaren leirin nälkäisten punavankien kuorettomiksi kaluamista männyistä lähti Helsingistä mukaani seuraavan yön uniin.

Todellisuus on todellakin todellisuutta, sanoi aikanaan eräs menestynyt mäkihyppääjä. Kirjailija voi vain yrittääymmärtää, ja kysyä fiktion keinoin että miksi.

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Uutuuskirja kiertää lukijalta toiselle

Keskiviikko 6.3.2013 klo 8.22

Tämä näkymä kirjaston nettisivuilta piristää kirjailijan mieltä. Uusi kirja kiertää lukijoidensa käsissä. Sitä jopa jonotetaan. Se tarinan puolikas, jonka olen kirjoittajana luonut kovien kansien väliin täydentyy kunkin lukijan ajatusmaailman, arvojen ja elämänkokemuksen myötä täydeksi tarinaksi.

Parempaa motivaattoria työn jatkamiselle en juuri keksi.

Alaston kirjailija vaiko paljastava tarina?

Torstai 7.2.2013 klo 8.43

Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.

Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?

Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.

Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.

Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.

Yksinäisyys, tuo ihailtu ja vihattu olotila

Lauantai 26.1.2013 klo 14.33

Lauantain 26.1. Hesarissa oli Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen artikkeli yksinäisyydestä. Jutun ingressissä väitettiin, että Suomessa on yhtä paljon yksinäisiä ihmisiä kuin Vantaalla on asukkaita. Tokkopa riittänee...

Jutun mukaan yksinäisyys on evoluution kehittämä tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä pärjää täällä yksin. Yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samanlaista liikehdintää kuin fyysinen kipu. Se sattuu.

Vähän aikaa sitten pohdiskelimme eräässä työpalaverissa yksinäisyyden kokemista. Eräs suuresti kunnioittamani, hyvin paljon ihmiskontakteja tuottavassa työssä palveleva henkilö sanoi, että välillä hän huomaa olevansa yksinäinen jopa monilapsisen perheensä keskellä.

Paljon lienee merkitystä sillä, onko koettu yksinäisyys itse valittu olotila vaiko tila, johon on ajauduttu. Tänään kävelin kahden tunnin pitkän lenkin auringon valaisemilla talvihangilla. En kokenut yksinäisyyttä vaan onnellisuutta.

Moni kirjailija on - ainakin myöhemmin kirjoitettujen henkilökuviensa mukaan - ollut hyvin yksinäinen henkilö. Monia heistä pidetään nykyisin suurina ajattelijoina. Tunnistan tuon yksinäisyyden tarpeen joskus työssäni. Hälinässä syntyy yleensä vain lisää hälinää.

Mutta jos yksinäisyys ei olekaan oma valinta? Hesarin jutun mukaan moni yksinäinen tyytyy mieluummin ankeaan arkeensa kuin ryhtyy tavoittelemaan epävarmaa onnea.

Surullista!

Helsingin kirjamessut takana

Maanantai 29.10.2012 klo 7.12

Sunnuntainen vierailu Helsingin kirjamessuilla on takana. Päällimmäinen tunne on tyytyväisyys: kirjallisia tarinoita päivät pitkät pusaavasta oli hienoa taas huomata, kuinka paljon ne edelleen kiinnostavat ihmisiä. Syntyy jaettuja kokemuksia, fiktiivisiä ja tosia.

Irja Sinivaara haastatteli minua Takauma-lavalla osana Kirjailijaliiton ohjelmaa. Liitto on jo vakiintunut toimija maan suurimman kirjallisuustapahtuman järjestelyissä. Niin pitää ollakin: liittomme yli 600 jäsentä ovat kuitenkin se ydinjoukko, joka vastaa pääosasta vuosittain julkaistavasta ja ostettavasta tarinatuotannosta.

Samalla Suomen Kirjailijaliitto on oikeastaan ainoa kirjailijoita edustava organisaatio, jonka sanaa kuunnellaan valtakunnallisesti silloin, kun puhutaan kirjailijoiden toimeentulosta ja työolosuhteista. Siinä roolissa liitto tekee paljon hyvää työtä myös siihen kuulumattomien nykyisten ja tulevien kirjailijoiden eteen.

Helsingin kirjamessuilla tavataan

Keskiviikko 26.9.2012 klo 17.30

Suomen Kirjailijaliitto on osallistunut vuodesta 2002 lähtien Helsingin kirjamessujen suunnitteluun ja toteutukseen omalla ohjelmallaan. Tänä syksynä vietetään siis juhlavuotta.

Sain kunnian päästä sunnuntaina 28.10. Irja Sinivaaran haastateltavaksi Takauma-lavalle. Annettu otsikko on mielenkiintoinen: Kehä kolmosen toiselta puolelta. Ihan kuin pääsisin edustamaan suurempaakin aluetta ja kirjailijakuntaa...

Koko Kirjailijaliiton messuilla järjestämä ohjelma löytyy täältä:

http://www.kirjailijaliitto.fi/kirjallisuus/tapahtumat/kirjailijaliitto-helsingin-kirja/

Veikko Huovisen kieli elää yhä

Torstai 20.9.2012 klo 6.56

"Yhtä kylmä kuin yö oli ollut, yhtä kuumaksi muodostui päivä. Sinisen taivaan aavikolla ujelsi taivaanvuohen siipi ja männyn niljakas kuorikaistale liehui unettavasti joen pohjalla kirkkaan säilykepurkin vierellä. Vesi tuoksui pihkalle ja tuulella oli pehmeät sormet. Virran kimaltava vilinä vei tajuni mennessään unen suvannolle saakka...."

Näin päättyy Veikko Huovisen novelli Eräs keltainen juttu Siltalan tänä vuonna julkaisemassa, vuonna 2009 kuolleen kirjailijan kirjoittamia tarinoita sisältävässä kokoelmassa Luonnonkierto.

Huovisen kieli on kaunista ja elävää myös tuossa hänen tuotantonsa alkupään tekstissä. Kokoelman tarinat ovat vuosilta 1950-2001. Olen vasta aloittamassa lukemista. On jännittävää seurata, miten mestarismiehen tapa kertoa muuttui hänen uransa aikana. Kirjailijakin voi, ja hänen pitää kehittyä omassa työssään.

Veikko Huovinen ei tunnetusti viihtynyt Helsingin kulttuurisalongeissa vaan loi tuotantonsa Sotkamon hiljaisessa elämänmenossa. Tuotannon, jossa riittää ammennettavaa ja suuria teemoja.

Siinä on oppia meille nuoremmillekin kynäilijöille: Ei se elämä ole aina muualla, kuten joskus väitetään. Se on tässä ja nyt.

Onneksi Sofi Oksanen ei ole humoristi

Lauantai 1.9.2012 klo 7.55

Olin eilen esiintymässä Hämeenlinnan Kirjan aika-tapahtumassa. Vanha Verkatehdas tarjosi hyvät puitteet omaleimaiselle kirjallisuustapahtumalle.

Huomiota kiinnitti se, että useissa esiintymisissä ja kirjailijahaastatteluissa käsiteltiin huumoria ja teosten naurattavuutta. Kirjailijan teosta mainostettiin lukijoille sen sisältämällä huumorilla ja tragikomedialla. Kirjailijalta kysyttiin, naurattiko häntä itseään, kun hän työsti käsikirjoitusta.

Toivottavasti kirjallisuudella nähdään vielä muitakin arvoja kuin sen kyky laukaista ihmisen elämänstressiä pika-annoksella nopeaa naurua. Mielihyvää voi tuottaa myös tarinan sisältämä syvempi ajatus. Sellainen, jota joutuu itse miettimään ja työstämään omassa päässään.

Tuohon liittyen - kuuma kysymys tuntuu nyt olevan, ovatko suomalaiset kirjailijat kateellisia Sofi Oksaselle hänen menestyksestään vai eivät. Omasta puolestani vastaan että en ole, vaan kumarran syvään. Hänen menestyksensä on iso asia koko suomalaiselle kirjallisuudelle, ja hän on ansainnut sen omalla työllään.

Hän on löytänyt oman tapansa kirjoittaa noita syviä ajatuksia niin, että ne tavoittavat lukijassa jotakin.

"Romaani nauraa ihmisen halulle olla jotakin muuta kuin on"

Torstai 9.8.2012 klo 7.56

Otsikon lauseen kirjoittaa Laura Norris arvioidessaan romaaniani Ristimitta 12osumaa.fi -nettisivuilla 6.8.2012.

Kritiikistä, sen puutteesta ja siitä kuinka kriitiikki ei osunut kohteeseensa puhutaan paljon kirjailijapiireissä. Täydellisiä teilauksiakin ja mielensä pahoittamista alalla tunnetaan.

Mielestäni kriitikon tehtävä ei ole olla selkääntaputtelija ja kehuja tarinankertojalle. Eikä hänen tehtävänsä ole olla kurittaja ja ruotuunpanija. Hyvä kriitikko ymmärtää, että hän voi edustaa vain ja ainostaan itseään lukijana. Niin sanottua yleistä ja yhteistä mielipidettä ei ole olemassa. Ei hyvää, eikä huonoa makua.

Mitä kirjailija sitten odottaa, jos ei kehuja? Ainakin itse olen tyytyväinen silloin, kun kriitiikko näyttää löytäneen kirjasta niitä teemoja, joita olen siihen yrittänyt leipoa. Löytää ja kertoo sen, pitipä hän sitten niistä ja niiden kerrontavasta tai ei.

Minusta Laura Norrisin kritiikki on hyvä.

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Jos Enkeli-Elisakin petti

Perjantai 20.7.2012 klo 7.17

Yksi hiljaisen uutiskesän uutisskuupeista on ollut koulukiusatun, itsemurhan tehneen Enkeli-Elisan mahdollinen paljastuminen keksityksi henkilöksi. Asiasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Muun muassa Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen käsitteli median pettänyttä uutiskritiikkiä kolumnissaan 13.7.

Enkeli-Elisan tarina on saanut ison määrän ihmisiä linkittämään itsensä hänestä kertoville Facebook- ja Internet-sivuille. Se tarkoittanee sitä, että tarina on koskettanut jotakin meissä. Itsekin kirjoitin näin blogissani 9. maaliskuuta.

Jos Elisan tarina osoittautuu keksityksi, on totta että ihmisiä - meitä - on huijattu. Toisaalta en osaa oikein tuntea itseäni petetyksi. Moni koulukiusattu tai kiusatun omainen on saanut purkaa tuntojaan Elisan kautta.

Melkeinpä olen pettyneempi, jos Elisan tarina on kaikesta huolimatta tosi. Vale-Elisan tapauksessa maailmassa olisi ainakin ollut yksi kiusattu ihminen vähemmän.

Mikä on kirjailijan tehtävä?

Sunnuntai 8.7.2012 klo 15.07

Kymenlaakson radion uutispäällikkö Petri Niemi haastatteli minua kuluneella viikolla radioon. Ammattitaitoisen toimittajan kanssa oli ilo asioida. Kiitos!

Petri kysyi minulta sen kysymyksen, joka kirjailijalle tehdään usein. Että millaisena näen kirjailijan ja kirjallisuuden tehtävän nykymaailmassa. Jotakin siihen taisin vastata.

Kotimatkalla mietin asiaa tarkemmin. Minua paljon viisaampi ihminen on sanonut filosofian olevan sitä, että ihminen menee pimeään huoneeseen joka on täynnä kissoja löytääkseen sieltä mustan kissan. Uskonto on sitä, että ihminen menee samaan huoneeseen, nappaa yhden kissoista kiinni ja uskoo että se on se musta kissa.

Tuota ajatuskulkua voisi jatkaa. Kirjallisuuden - ja kaikkien muidenkin taiteen lajien - tärkein tehtävä on olla kiinnostunut kaiken värisistä kissoista.

Moni kirjailijaan rakastunut pettyy

Tiistai 19.6.2012 klo 19.10

”Moni rakastuu henkilöön joka nauttii sosiaalista arvonantoa. Hän saattaa olla esimerkiksi laulaja tai pianisti, nyrkkeilijä tai kilpahiihtäjä tai ehkä kirjailija.

Tutkikaamme tapausta että joku rakastuu pianistiin. Poikkeuksellista hänen tapauksessaan on musikaalisuus, ura ja menestys, koko musiikkiestradien loistava maailma, kaikki tuo on sosiaaliselta kannalta tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta elämä pianistin rinnalla onkin jo toista. Ja sama pätee kaikkiin tämän kaltaisiin ammatteihin, sillä ytimeltään ne edellyttävät kurinalaisuutta, harjoittelua, uusiin tavoitteisiin, saavutuksiin, täydellisyyteen pyrkimistä. Yleisö ei näe kaikkea tätä vaivaa ja rutiinia, eikä rakastunut ihminenkään sitä heti näe; loistava saavutus tekee häneen vaikutuksen, eikä hän tule ajatelleeksi sitä nöyrää, yksinäistä työtä, joka on kaiken tämän välttämätön edellytys ja johon hänen on opittava osallistumaan esittämättä siinä pääosaa. Niinpä hän helposti pettyykin.”

Kirjailijan titteli tuntuu tosiaan olevan arvostettu. Itse työ ei ole mitään glitteriä ja kimallusta. Jopa neroilla - joita luojan kiitos on joukossamme vähän - arki voi olla yllättävän tylsää.

Syytä onkin nostaa hattua kaikille niille läheisille, jotka sen tylsyyden kestävät.

Lukuvinkki: Francesco Alberoni: Rakastuminen (Otava 1984)

Ristimitta kiertää lukijoiden käsissä

Tiistai 8.5.2012 klo 7.38

Maaliskuussa ilmestynyt romaanini Ristimitta on kirjastoissa nyt hyllytavarana. Varsin monissa kirjastoissa se lienee siinä uutuuksien hyllyssä näkyvällä paikalla, juuri siinä johon monet kirjastojen aktiivisimmista käyttäjistä ensimmäisenä kävelevät.

Kirjailijalle on tuskin mitään motivoivampaa seurattavaa kuin käydä kurkkaamassa eri alueiden nettikirjastoista sitä, kuinka hänen kirjoittamansa kirja kiertää. Se tekee tyytyväiseksi, kun näkee että uusin kirja ei kauan ehdi levätä hyllyssä.

Yhä uudet kädet tarttuvat kirjaan, vievät sen lainaustiskille ja siitä edelleen kotiin selattavaksi ja luettavaksi. Joka ikinen kerta siitä tarinan puolikkaasta, jonka kirjailija on paperille luonut syntyy täysin uusi, uniikki kokonainen tarina.

Ristimitta näkyy kiertävän hyvin esimerkiksi Satakunnan kirjastoissa. Minkähän laisia tarinoita länsirannikolla sen teemoista syntyy?

Huumori on kirjoittajalle taitolaji

Tiistai 17.4.2012 klo 6.47

Kuluneen vuoden aikana perussuomalaisen eduskuntaryhmän sanomisia, tekemisiä ja kirjoittamisia on selitetty useampaankin otteeseen huumoriksi. Näin kävi viimeksi viime viikolla, kun kansanedustaja James Hirvisaari selitti avustajansa nettikirjoituksia väärin ymmärretyksi, satiiriseksi huumoriksi.

Huumori on taitolaji. Jokaisella meistä on erilainen huumorintaju. Se, mikä saa toisen ihmisen nauramaan ei naurata toista yhtään. Jokaisella on oltava oikeus omanlaiseensa huumoriin - paha vain, että usein se, mikä naurattaa toista ihmistä on loukkaus jotakin toista ihmistä kohtaan.

Satiiri on sanakirjan mukaan pilkkaruno, -romaani, -näytelmä tai elokuva. Täytyy kysyä, että jos Hirvisaaren avustajan hihamerkkikirjoitus oli satiiria, niin kuka tai mikä oli sen pilkan kohde.

Samoin voi kysyä sitä, onko huumori hyvää ja osuvaa silloin, kun se on selitettävä huumoriksi. Huumori kun on määritelmänsa mukaan kykyä tajuta huvittavat asiat.

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Enkeli-Elisan sivuilla kerrotaan miltä tuntuu

Perjantai 9.3.2012 klo 6.48

Kaltaiseni toimittaja-kirjailija viettää paljon aikaansa Internetin äärellä keräten pohjatietoa, juttuideoita, etsien yhteyshenkilöitä, yrittäen pysyä kärryillä siitä, mihin tämä maailma ja me ihmiset olemme matkalla.

Monesti Internetin, ja varsinkin niin sanotun sosiaalisen median sisältö turruttaa. Moni kirjaus tuntuu turhalta läpänheitolta, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Päälle kaatuva mainonta uuvuttaa.

Siksi kai sitä havahtuu aina, kun löytää jotakin, joka on kirjoitettu vakavasti ja vakavasta aiheesta. Kuten vaikkapa Enkeli-Elisaan, eli koulukiusaamiseen liittyvät sivut Internetissä ja Facebookissa. Sivut, jotka saivat alkunsa kun nuori ihminen päätti elämänsä kiusaamisen takia.

Tuon kaltaisilla sivuilla jaetaan tunteita, puhutaan siitä miltä tuntuu. Internet todellakin yhdistää ihmisiä ja ajatuksia. Ehkä se johtaa tekoihin.

Ehkä meillä on vielä toivoa.

Kuinka romaani kuuluu aloittaa

Torstai 1.3.2012 klo 8.12

Varmaankin jokaisella kirjoittajakurssilla puhutaan tarinan aloittamisen tärkeydestä. Siitä, kuinka aloituksen tulisi imaista lukija mukaansa tarinaan ja kertoa jotakin tarinan teemoista ja henkilöistä. Samalla aloituksen tulisi asettaa jo niitä kysymyksiä, jotka saavat vastauksensa vasta viimeisellä sivulla.

Ei ihan helppo tehtävä. Alla näkyy se tapa, jolla minä päätin aloittaa tämän kevään romaanini Ristimitan tarinan kutomisen. Ne, jotka kirjani (toivottavasti) lukevat loppuun asti voivat vastata kysymykseen, löytyykö kaikkia noita asioita seuraavista sanoista.

Lumi lensi vasten auton tuulilasia. Se yritti päästä autoon sisälle. Anopin ääni lensi niskaani. Se yritti päästä päähän sisälle.

   ”Minähän sanoin, että tällä Tomilla on kultaiset kädet.”

   Lumi paakkuuntui lasinpyyhkimiin ja tuulilasin reunoille, eivätkä pyyhkimet jaksaneet työntää sitä pois. Anopin ääni porautui kalloon, se iski jokaisen sanansa perille ja paakkuuntui päähän. Anopin nimi oli Dagmar. Se oli hyvä nimi hänelle.

   ”Niin on hienot ja raskaat työhön. Koskaan ne ei saa mitään valmiiksi. Kaiken se jättää kesken, tämä meidän Tomi.”

   Alku oli Dag Dag Dag, ja loppu oli Mar Mar Mar. Anopin ääni takoi. Vaihdoin pitkiltä lyhyille, vaihdoin takaisin. Valkoinen seinä tuli kohti, muuttui pilkuiksi, tuli taas.

   ”Sinä olisit tyttö saanut paljon parempiakin miehiä.”

   ”Saihan se.”

   ”Mitä?”

Järki ja onnellisuus eivät sovi samaan päähän, sanoo Mark Twain

Lauantai 18.2.2012 klo 12.32

"Etkö tosiaan ole huomannut, että järki ja onnellisuus ovat mahdoton yhdistelmä? Selväjärkinen ihminen ei voi olla onnellinen, koska hänelle elämä on todellista ja hän näkee, kuinka älytöntä se on. Vain mielenvikainen voi olla onnellinen, eikä moni heistäkään ole. Ne muutamat ovat onnellisia, jotka kuvittelevat itsensä kuninkaiksi ja jumaliksi, loput heistä eivät ole onnellisempia kuin täysijärkiset. Tietenkään kukaan ihminen ei ole koskaan täysin järjissään, mutta olenkin käyttänyt jyrkkiä esimerkkejä."

Mark Twain laittaa nämä sanat saatanan suuhun teoksessaan Salaperäinen vieras ja muita tarinoita (Savukeidas 2011). Lyhyinä, häviävän pieninä hetkinä sitä luulee olevansa onnellinen. Onko se siis merkki täysjärkisyyden puutteesta - ja ylisuurista kuvitelmista?

Sairasta, kieroutunutta mieltä on usein pidetty yhtenä taiteilijoiden suuren luovuuden lähteenä. Vaikka niin ei olisi, sairasta mieltä on kuvattu paljon varsinkin kirjallisuudessa. Sen kautta katsottuna maailma on erilainen.

Ainakin nuo Mark Twainin sanat panevat ajattelemaan.