"Romaani nauraa ihmisen halulle olla jotakin muuta kuin on"

Torstai 9.8.2012 klo 7.56

Otsikon lauseen kirjoittaa Laura Norris arvioidessaan romaaniani Ristimitta 12osumaa.fi -nettisivuilla 6.8.2012.

Kritiikistä, sen puutteesta ja siitä kuinka kriitiikki ei osunut kohteeseensa puhutaan paljon kirjailijapiireissä. Täydellisiä teilauksiakin ja mielensä pahoittamista alalla tunnetaan.

Mielestäni kriitikon tehtävä ei ole olla selkääntaputtelija ja kehuja tarinankertojalle. Eikä hänen tehtävänsä ole olla kurittaja ja ruotuunpanija. Hyvä kriitikko ymmärtää, että hän voi edustaa vain ja ainostaan itseään lukijana. Niin sanottua yleistä ja yhteistä mielipidettä ei ole olemassa. Ei hyvää, eikä huonoa makua.

Mitä kirjailija sitten odottaa, jos ei kehuja? Ainakin itse olen tyytyväinen silloin, kun kriitiikko näyttää löytäneen kirjasta niitä teemoja, joita olen siihen yrittänyt leipoa. Löytää ja kertoo sen, pitipä hän sitten niistä ja niiden kerrontavasta tai ei.

Minusta Laura Norrisin kritiikki on hyvä.

Kaikki nuo kirjallisuusblogeja pitävät naiset

Maanantai 6.8.2012 klo 18.03

Eräs uutuusromaaninsa näkyvyyttä ja markkinointia pähkäilevä kirjailijakollega lähetti minulle sähköpostia. Hän äimisteli tekemäänsä havaintoa kirjallisuusblogien maailmasta.

Samalla kun kirjallisuuskritiikkien määrä perinteisessä printtimediassa vähenee, on nettiin omaksi harrastuksekseen kirjoittavien kirjallisuuskriitikoiden toivottu paikkaavan tätä yhä yhä suuremmaksi käyvää puutetta kirjojen saamassa näkyvyyydessä. Kirjablogeja löytyykin netistä melkoisen vaivatta ja paljon.

Kollegani oli tehnyt kuitenkin hämmästyttävän havainnon: kaikki ne suosituimmat kirjablogistit, joille hän oli tarjonnut teostaan tutustuttavaksi ovat ilmeisesti naisia, ja iältään melko nuoria. Tarkastin väittämän oikeellisuuden: siltä se tosiaan näyttää!

Kysyä sopii (iäkkään mieskollegan suulla), mistä tämä johtuu, ja mitä se tarkoittaa eri tyyppisten, sukupuoleltaan ja iältään erilaisten kirjailijoiden tuotosten saamassa näkyvyydessä. Painottuvatko nuorten naiskriitikoiden lukuharrastuksessa samaa sukupuolta olevien, iältään suurin piirtein samanikäisten naisten kirjoittamat kirjat?

Ja miksi miespuolisia kirjabloggaajia näyttää olevan niin vähän?

Jos Enkeli-Elisakin petti

Perjantai 20.7.2012 klo 7.17

Yksi hiljaisen uutiskesän uutisskuupeista on ollut koulukiusatun, itsemurhan tehneen Enkeli-Elisan mahdollinen paljastuminen keksityksi henkilöksi. Asiasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat. Muun muassa Hesarin päätoimittaja Mikael Pentikäinen käsitteli median pettänyttä uutiskritiikkiä kolumnissaan 13.7.

Enkeli-Elisan tarina on saanut ison määrän ihmisiä linkittämään itsensä hänestä kertoville Facebook- ja Internet-sivuille. Se tarkoittanee sitä, että tarina on koskettanut jotakin meissä. Itsekin kirjoitin näin blogissani 9. maaliskuuta.

Jos Elisan tarina osoittautuu keksityksi, on totta että ihmisiä - meitä - on huijattu. Toisaalta en osaa oikein tuntea itseäni petetyksi. Moni koulukiusattu tai kiusatun omainen on saanut purkaa tuntojaan Elisan kautta.

Melkeinpä olen pettyneempi, jos Elisan tarina on kaikesta huolimatta tosi. Vale-Elisan tapauksessa maailmassa olisi ainakin ollut yksi kiusattu ihminen vähemmän.

Mikä on kirjailijan tehtävä?

Sunnuntai 8.7.2012 klo 15.07

Kymenlaakson radion uutispäällikkö Petri Niemi haastatteli minua kuluneella viikolla radioon. Ammattitaitoisen toimittajan kanssa oli ilo asioida. Kiitos!

Petri kysyi minulta sen kysymyksen, joka kirjailijalle tehdään usein. Että millaisena näen kirjailijan ja kirjallisuuden tehtävän nykymaailmassa. Jotakin siihen taisin vastata.

Kotimatkalla mietin asiaa tarkemmin. Minua paljon viisaampi ihminen on sanonut filosofian olevan sitä, että ihminen menee pimeään huoneeseen joka on täynnä kissoja löytääkseen sieltä mustan kissan. Uskonto on sitä, että ihminen menee samaan huoneeseen, nappaa yhden kissoista kiinni ja uskoo että se on se musta kissa.

Tuota ajatuskulkua voisi jatkaa. Kirjallisuuden - ja kaikkien muidenkin taiteen lajien - tärkein tehtävä on olla kiinnostunut kaiken värisistä kissoista.

Moni kirjailijaan rakastunut pettyy

Tiistai 19.6.2012 klo 19.10

”Moni rakastuu henkilöön joka nauttii sosiaalista arvonantoa. Hän saattaa olla esimerkiksi laulaja tai pianisti, nyrkkeilijä tai kilpahiihtäjä tai ehkä kirjailija.

Tutkikaamme tapausta että joku rakastuu pianistiin. Poikkeuksellista hänen tapauksessaan on musikaalisuus, ura ja menestys, koko musiikkiestradien loistava maailma, kaikki tuo on sosiaaliselta kannalta tavallisuudesta poikkeavaa. Mutta elämä pianistin rinnalla onkin jo toista. Ja sama pätee kaikkiin tämän kaltaisiin ammatteihin, sillä ytimeltään ne edellyttävät kurinalaisuutta, harjoittelua, uusiin tavoitteisiin, saavutuksiin, täydellisyyteen pyrkimistä. Yleisö ei näe kaikkea tätä vaivaa ja rutiinia, eikä rakastunut ihminenkään sitä heti näe; loistava saavutus tekee häneen vaikutuksen, eikä hän tule ajatelleeksi sitä nöyrää, yksinäistä työtä, joka on kaiken tämän välttämätön edellytys ja johon hänen on opittava osallistumaan esittämättä siinä pääosaa. Niinpä hän helposti pettyykin.”

Kirjailijan titteli tuntuu tosiaan olevan arvostettu. Itse työ ei ole mitään glitteriä ja kimallusta. Jopa neroilla - joita luojan kiitos on joukossamme vähän - arki voi olla yllättävän tylsää.

Syytä onkin nostaa hattua kaikille niille läheisille, jotka sen tylsyyden kestävät.

Lukuvinkki: Francesco Alberoni: Rakastuminen (Otava 1984)

Ristimitta kiertää lukijoiden käsissä

Tiistai 8.5.2012 klo 7.38

Maaliskuussa ilmestynyt romaanini Ristimitta on kirjastoissa nyt hyllytavarana. Varsin monissa kirjastoissa se lienee siinä uutuuksien hyllyssä näkyvällä paikalla, juuri siinä johon monet kirjastojen aktiivisimmista käyttäjistä ensimmäisenä kävelevät.

Kirjailijalle on tuskin mitään motivoivampaa seurattavaa kuin käydä kurkkaamassa eri alueiden nettikirjastoista sitä, kuinka hänen kirjoittamansa kirja kiertää. Se tekee tyytyväiseksi, kun näkee että uusin kirja ei kauan ehdi levätä hyllyssä.

Yhä uudet kädet tarttuvat kirjaan, vievät sen lainaustiskille ja siitä edelleen kotiin selattavaksi ja luettavaksi. Joka ikinen kerta siitä tarinan puolikkaasta, jonka kirjailija on paperille luonut syntyy täysin uusi, uniikki kokonainen tarina.

Ristimitta näkyy kiertävän hyvin esimerkiksi Satakunnan kirjastoissa. Minkähän laisia tarinoita länsirannikolla sen teemoista syntyy?

Huumori on kirjoittajalle taitolaji

Tiistai 17.4.2012 klo 6.47

Kuluneen vuoden aikana perussuomalaisen eduskuntaryhmän sanomisia, tekemisiä ja kirjoittamisia on selitetty useampaankin otteeseen huumoriksi. Näin kävi viimeksi viime viikolla, kun kansanedustaja James Hirvisaari selitti avustajansa nettikirjoituksia väärin ymmärretyksi, satiiriseksi huumoriksi.

Huumori on taitolaji. Jokaisella meistä on erilainen huumorintaju. Se, mikä saa toisen ihmisen nauramaan ei naurata toista yhtään. Jokaisella on oltava oikeus omanlaiseensa huumoriin - paha vain, että usein se, mikä naurattaa toista ihmistä on loukkaus jotakin toista ihmistä kohtaan.

Satiiri on sanakirjan mukaan pilkkaruno, -romaani, -näytelmä tai elokuva. Täytyy kysyä, että jos Hirvisaaren avustajan hihamerkkikirjoitus oli satiiria, niin kuka tai mikä oli sen pilkan kohde.

Samoin voi kysyä sitä, onko huumori hyvää ja osuvaa silloin, kun se on selitettävä huumoriksi. Huumori kun on määritelmänsa mukaan kykyä tajuta huvittavat asiat.

Uusi käsikirjoitus on matka tuntemattomaan

Keskiviikko 11.4.2012 klo 8.28

Aloitan parhaillaan uuden romaanikäsikirjoituksen ensimmäisen version kirjoittamista. Minulla on päässäni epämääräisenä möykkynä ajatus teemasta, josta haluan irroittaa lihat näkösälle tarinankerronnan julmalla veitsellä. Jokin outo ääni kuiskuttelee korvaani, että voisin löytää teemasta jotakin uutta, jotakin jota ei ole vielä kerrottu.

Ruutupaperivihkossa on kuukausien aikana kertyneitä ranskalaisia viivoja kysymyksistä, joiden avulla toivon voivani potkia tarinaa eteenpäin. Alitajunnassa, vielä aika syvällä odottaa koko joukko kohtauksia, joissa luomani ihmishahmot elävät, kuolevat, rakastavat, vihaavat ja antavat teemalle kasvot.

Tarinan ensimmäisen version kirjoittaminen on minulle kuin juopunutta harhailua liian leveällä jalkakäytävällä. Ei oikein tiedä, että mihin sitä on menossa. Tai luulee tietävänsä, mutta jalat eivät tottele, eikä pää. Voi olla, että päädyn ison, kauniin, kiinnostavan teemani kanssa aivan jonnekin muualle kuin minne olen luullut olevani matkalla.

Tämä tarinankertojan ammatti on yhtä helvettiä. En suosittele tätä kenellekään. Jostakin syystä pidän tästä enemmän kuin juuri mistään muusta.

Enkeli-Elisan sivuilla kerrotaan miltä tuntuu

Perjantai 9.3.2012 klo 6.48

Kaltaiseni toimittaja-kirjailija viettää paljon aikaansa Internetin äärellä keräten pohjatietoa, juttuideoita, etsien yhteyshenkilöitä, yrittäen pysyä kärryillä siitä, mihin tämä maailma ja me ihmiset olemme matkalla.

Monesti Internetin, ja varsinkin niin sanotun sosiaalisen median sisältö turruttaa. Moni kirjaus tuntuu turhalta läpänheitolta, joka olisi saanut jäädä kirjoittamatta. Päälle kaatuva mainonta uuvuttaa.

Siksi kai sitä havahtuu aina, kun löytää jotakin, joka on kirjoitettu vakavasti ja vakavasta aiheesta. Kuten vaikkapa Enkeli-Elisaan, eli koulukiusaamiseen liittyvät sivut Internetissä ja Facebookissa. Sivut, jotka saivat alkunsa kun nuori ihminen päätti elämänsä kiusaamisen takia.

Tuon kaltaisilla sivuilla jaetaan tunteita, puhutaan siitä miltä tuntuu. Internet todellakin yhdistää ihmisiä ja ajatuksia. Ehkä se johtaa tekoihin.

Ehkä meillä on vielä toivoa.

Kuinka romaani kuuluu aloittaa

Torstai 1.3.2012 klo 8.12

Varmaankin jokaisella kirjoittajakurssilla puhutaan tarinan aloittamisen tärkeydestä. Siitä, kuinka aloituksen tulisi imaista lukija mukaansa tarinaan ja kertoa jotakin tarinan teemoista ja henkilöistä. Samalla aloituksen tulisi asettaa jo niitä kysymyksiä, jotka saavat vastauksensa vasta viimeisellä sivulla.

Ei ihan helppo tehtävä. Alla näkyy se tapa, jolla minä päätin aloittaa tämän kevään romaanini Ristimitan tarinan kutomisen. Ne, jotka kirjani (toivottavasti) lukevat loppuun asti voivat vastata kysymykseen, löytyykö kaikkia noita asioita seuraavista sanoista.

Lumi lensi vasten auton tuulilasia. Se yritti päästä autoon sisälle. Anopin ääni lensi niskaani. Se yritti päästä päähän sisälle.

   ”Minähän sanoin, että tällä Tomilla on kultaiset kädet.”

   Lumi paakkuuntui lasinpyyhkimiin ja tuulilasin reunoille, eivätkä pyyhkimet jaksaneet työntää sitä pois. Anopin ääni porautui kalloon, se iski jokaisen sanansa perille ja paakkuuntui päähän. Anopin nimi oli Dagmar. Se oli hyvä nimi hänelle.

   ”Niin on hienot ja raskaat työhön. Koskaan ne ei saa mitään valmiiksi. Kaiken se jättää kesken, tämä meidän Tomi.”

   Alku oli Dag Dag Dag, ja loppu oli Mar Mar Mar. Anopin ääni takoi. Vaihdoin pitkiltä lyhyille, vaihdoin takaisin. Valkoinen seinä tuli kohti, muuttui pilkuiksi, tuli taas.

   ”Sinä olisit tyttö saanut paljon parempiakin miehiä.”

   ”Saihan se.”

   ”Mitä?”

Järki ja onnellisuus eivät sovi samaan päähän, sanoo Mark Twain

Lauantai 18.2.2012 klo 12.32

"Etkö tosiaan ole huomannut, että järki ja onnellisuus ovat mahdoton yhdistelmä? Selväjärkinen ihminen ei voi olla onnellinen, koska hänelle elämä on todellista ja hän näkee, kuinka älytöntä se on. Vain mielenvikainen voi olla onnellinen, eikä moni heistäkään ole. Ne muutamat ovat onnellisia, jotka kuvittelevat itsensä kuninkaiksi ja jumaliksi, loput heistä eivät ole onnellisempia kuin täysijärkiset. Tietenkään kukaan ihminen ei ole koskaan täysin järjissään, mutta olenkin käyttänyt jyrkkiä esimerkkejä."

Mark Twain laittaa nämä sanat saatanan suuhun teoksessaan Salaperäinen vieras ja muita tarinoita (Savukeidas 2011). Lyhyinä, häviävän pieninä hetkinä sitä luulee olevansa onnellinen. Onko se siis merkki täysjärkisyyden puutteesta - ja ylisuurista kuvitelmista?

Sairasta, kieroutunutta mieltä on usein pidetty yhtenä taiteilijoiden suuren luovuuden lähteenä. Vaikka niin ei olisi, sairasta mieltä on kuvattu paljon varsinkin kirjallisuudessa. Sen kautta katsottuna maailma on erilainen.

Ainakin nuo Mark Twainin sanat panevat ajattelemaan.

20 vuotta kirjoittajauraa takana - ilman täydellistä tarinaa

Sunnuntai 12.2.2012 klo 13.10

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä hetkestä, josta katson kirjoittajan urani varsinaisesti alkaneen. Vuonna 1992 osallistuin Kansanrunousarkiston ja Toimihenkilöjärjestöjen Sivistysliiton Työttömän tarina -kirjoituskilpailuun. Suomessa oli tuolloin lähes puoli miljoonaa työtöntä ihmistä - ja minä olin yksi heistä, nuori, työtön ja vihainen vastavalmistunut metsätalousinsinööri.

Kilpailuun osallistui lähes 1 200 kirjoittajaa. Noita tarinoita, joukossa hyvin traagisiakin voi lukea tänäkin päivänä kirjoituksista kootusta antologiasta Työttömän tarina (SKS 1993). Olin yksi kahdestatoista Helsinkiin palkittavaksi kutsutusta kirjoittajasta. Mitähän lie käynyt kaikille niille muille yhdelletoista ihmiselle? Ja mitähän kuuluu 1 200:lle, ja puolelle miljoonalle muulle?

Tekstini Palveluksessanne - metsätalousinsinöörin tarina löytyy tuosta antologiasta. Sain siitä silloin paljon myönteistä palautetta. Jos kirjoittaisin saman tarinan tänä päivänä, osaisin ehkä kirjoittaa sen teknisesti paljon kypsemmin.

Mutta yhä, 20 vuotta myöhemmin pitäisin tekstin ajatuksen edelleen samana. Nyt tiedän sen, että en tule koskaan kirjoittamaan täydellistä tarinaa.

Ristimitan oikoluku on tehty

Keskiviikko 1.2.2012 klo 12.02

Karisto toimitti minulle Ristimitan, maaliskuussa ilmestyvän seuraavan romaanini käsikirjoituksen viime viikolla oikoluettavaksi. Nyt tuo lukeminen on tehty, muutama tavutusvirhe korjattu ja korjaukset toimitettu kustannustoimittajalle. Seuraavan kerran näen tekstin, kun kirjan uunituoreet tekijänkappaleet saapuvat kirjailijalle joskus maaliskuussa.

Käsikirjoituksen oikoluku on se vaihe kirjan kirjoittamisessa josta nautin kaikkein eniten. Lähetin tekstin sähköisenä tiedostona joskus syksyllä Karistoon. Sen jälkeen sen on käynnyt lävitse kustannustoimittaja ja taittaja. Oikovedos on jo kirjan näköinen, siitä näkee millainen lopullinen tekstiosuus kirjasta tulee olemaan.

Oikovedoksen tarkastaminen on se vaihe, jolloin tiedän varmasti että kirja on kohta valmis. Että muutkin ihmiset tekevät jo töitä sen kanssa.

Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6.31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.