Jaetut vertaukset ja sananlaskut ovat iso voimavara

Perjantai 25.7.2025 klo 8.48

Kirjojen lukemisen väheneminen vaikuttaa salakavalasti myös puhuttuun kieleen ja siihen, kuinka ilmaisemme ja hahmotamme tunteita ja asioita toisillemme. Ilman yhdessä jaettua kulttuuriperintöä on tosi vaikea päästä edessä aukeavan suon ylitse niin että heilahtaa.

1950-luvulta lähtien olemme saaneet kuvata raisua etenemisyritystä Väinö Linnan kapteeni Kaarnan suuhun kirjoittamalla lausahduksella suon ylityksestä. Kiitos Tuntematon sotilas-romaanin ja elokuvan, suurin piirtein jokainen suomalainen on kuullut tuon sanonnan ja pystyy hahmottamaan mielessään sen tarkoituksen. Kuten vänrikki Kariluoto sanoi: ei saa jäädä tuleen makaamaan.

Kielen yhteiset vertaukset ja sananlaskut ovat tärkeitä. Asia konkretisoitui itselleni hiljattain eräällä matkailijaopastuksella. Erinomainen oppaamme kehotti meitä tukkimaan hetkeksi korvamme, jotta emme kuulisi toista ryhmää vetävän toisen oppaan seireenien laulua. Yksi ryhmästämme kysyi, mitä se sellainen laulu on. Taitava opas kertoi lyhyesti kysyjälle Homeroksen aikoinaan ylös kirjaaman tarinan seireeneistä, jotka yrittivät houkutella Odysseuksen miehiä ihanalla laulullaan luokseen.

Vanha kreikkalainen tarusto on täynnään samanlaisia, tänäkin päivänä mielikuvien rikastuttajiksi käypäisiä vertauksia. Meistä jokaisella on Akilleen kantapäämme. Omaa kaunista kuvaansa lähteestä tuijottava Narkissos tulee monesti mieleen, kun katselee ihmisten sosiaaliseen mediaan lataamaa kuvavirtaa. Damokleen miekka riippuu tälläkin hetkellä monen suurta valtaa käyttävän henkilön pään päällä, uhaten katkaista hänen menestyksensä.

Raamattu ja muu uskonnollinen kirjallisuus on täynnä arvokkaita vertauksia ja sananlaskuja. Salomonin tuomio, jossa lapsi pantaisiin tasan kahden hänestä riitelevän äidin kanssa, on vahva mielikuva. Ison Goljatin kaataneesta Davidin lingosta puhutaan vieläkin uutisissa, sillä tosin tarkoitetaan israelilaista ilmapuolustusjärjestelmää. Jeesuksen vuorisaarnan hienot opetukset – esimerkiksi toisenkin posken kääntäminen sinua lyöneelle vastustajalle – ovat jotakin, jota käytetään edelleen aivan arkisessa kielessä.

Eri aikoina luotu kirjallisuus on täynnä samanlaisia, yhteisiä mielikuvia ja kenties myös yhteistä arvopohjaa luovia sanontoja. Jää nähtäväksi, pystyvätkö tekoälyn ja algoritmien muovaama sosiaalinen media, saati nykyisin kulttuurituotannoksi luokiteltava peliteollisuus tuottamaan samanlaisia, yhtä hyvin aikaa kestäviä viisauksia.

Suurten kehyskertomusten aika on ohi

Tiistai 18.4.2023 klo 8.54

Raamatun ja Koraanin kaltaiset uskonnolliset tarinakokoelmat ovat halki vuosituhanten olleet isolle joukolle ihmisiä heidän elämänsä yhteisiä ohjekirjoja. Tuntematon sotilas oli romaani, joka antoi tuhansille suomalaisille sotaveteraaneille yhteisen pohjan työstää kokemaansa helvettiä. Onko meidän ajassamme löydettävissä samanlaisia, isommalle joukolle yhteistä elämänpohjaa antavia tarinoita? Ainakaan minä en näe sellaisia ympärilläni.

Ei yhteisten kehyskertomusten aina tarvitse olla vuosituhansia vanhoja pergamenttikääröjä, jotta ne voivat antaa ihmisille kokemuksia yhteisöllisyydestä. Opin aikoinaan lukemaan tarinoita itseäni ympäröineestä maailmasta Keskisuomalaisesta. Sama maakuntalehti taisi tulla melkein joka savuun sillä kulmakunnalla. Sen uutisoinnin pohjalta siilattiin näkemyksiä historiasta ja omasta elämästä. Niin, ja tietenkin Urho Kekkosesta, joka tuntui hallitsevan aina ja iäti.

Yhteisillä kehyskertomuksilla on oma sijansa pienen ihmisen elämässä. Niiden avulla voi määritellä itseään suhteessa muihin ihmisiin ja muuhun maailmaan. Syntyy ajatus ”meistä” ja ”heistä”. Parhaimmillaan voi syntyä ymmärrys siitä, miksi jossakin toisessa savussa luetaankin sen Keskisuomalaisen sijasta Sosiaalidemokraattia tai Kansan Uutisia. Voi jopa käydä niin, että oma käsi tarttuu erilaiseen tapaan tarinoida, koska ihminen yrittää yleensä ymmärtää toista ihmistä.

Internetissä ja sähköisessä tiedonvälityksessä on omat hyvät puolensa. Ykkösenä niistä lienee informaation nopea jakelu ja sen saamisen helppous. Näin on ainakin totuttu ajattelemaan. Ikävä vain, että samalla olemme näköjään menettämässä ne suuret, yhteiset kehyskertomukset.

Olen itse naamakirjassa ja bloggaan tänne kotisivuilleni. Olen kuullut, että naamakirjaheimon lisäksi kanssakulkijani jakautuvat nykyään moneksi muun muassa Twitterissä, TikTokissa, Instagramissa ja monessa muussa sosiaalisessa mediassa. Silloin harvoin kun istun television ääreen, voisin valita kymmenistä eri lähetyskanavista sen, joka minua eniten miellyttää. Lapsuudessani tuosta lasitutista näkyi aluksi vain kaksi kanavaa. Niiden ohjelmista kuulin aikuisten puhuvan keskenään. Oli helppo puhua, kun kaikki katsoivat niitä samoja harvoja kanavia.

Maallistuminen on jo syönyt suuren osan Raamatun ja Koraanin kaltaisten pyhien kirjojen jaetusta tehosta. Esimerkiksi luomiskertomus, eli tarina Aatamin ja Eevan elosta siinä ensimmäisessä paratiisissa olisi kirjailijalle himskatin hieno miljöö käytettäväksi naisen ja miehen suhteesta kertovassa novellissa. Mutta mitenkäs sitä käytät, jos suurin osa mahdollisista lukijoista ei tunne koko ajattelemaani kehyskertomusta?

Sirpaloituva maailma tuottaa sirpaleisia tarinoita, joista ei välttämättä ole lukijalle, näkijälle ja muulle kokijalle hänen minäkuvansa muovaajaksi. Sellaisista tarinoista syntyy enemmänkin ulkopuolisuuden kokemuksia. Suurten yhteisten kehyskertomusten puuttuminen voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi nykyisin tapaa niin usein pirstaleina omassa kehossaan asuvia ihmisiä.

Kaikki nuo mainiot luetut kirjat, jotka tekivät minusta kirjailijan

Maanantai 26.6.2017 klo 14.32

Olen huomannut monen muun ammatikseen kirjoittavan ihmisen lailla, että kävelylenkki työnteon välissä virkistää paitsi ruumista, myös aivoja. Paras tulos ei aina synny istumalla sinnikkäästi koneella. Tarvitaan niitä taukoja, jolloin aivot saavat rullata vapaasti.

Tänä aamuna pohdin tuolla happihypyllä niitä kirjoja, joita olen elämäni aikana lukenut. Monet ovat vaipuneet unholaan. Moni kirja palaa mieleen, kun jokin asia tai tapahtuma niistä muistuttaa. Ne kaikkein tärkeimmät kirjat muistan varmasti aina.

Seitsemän vuoden iässä luin läpi Raamatun. Miksi? Kas, kun kaikki muu kodistani löytynyt kirjallinen materiaali oli siihen mennessä jo luettu. Lukukokemus oli ilmeisen vahva: muistan vieläkin monia tuon ison kirjan sananlaskuja ja muita hienoja lauseita ulkoa. Niitä olen hyödyntänyt muun muassa Sudenmaa-sarjassani. Onhan sen päähenkilö, rikosylikonstaapeli Reijo Sudenmaa rovastin poika.

Kellopeliappelsiini, Anthony Burgessin vuonna 1962 ilmestynyt kelpo romaani opetti minulle, ettei romaanin kielen tarvitse olla lineaarista ja jäykkää, jotta se pystyy kertomaan tarinansa. Tuo kirja on silkkaa kielen ilotulitusta - silti nautittavaa ja aidosti erilaista.

Joseph Hellerin Catch-22 on suosikkiromaanini. Kirjalla on selkeä teema: ihmisen elämässä tulee aina vastaan sääntö, joka korvaa edellisen säännön. Tämä sääntö, Catch-22 elää koko ajan mukana romaanissa, mutta ei tee sitä päälleliimatun oloisesti. Kirjan olen lukenut lukemattomia kertoja, mutta en vieläkään tajua miten Heller pystyi pitämään kasassa lähes parinkymmenen henkilötarinan eepoksen.

Pentti Linkolan Johdatus 1990-luvun ajatteluun nousi ehkä yllättäenkin metsälenkilläni mieleen vahvana lukukokemuksena. Kyllä, se oli tajunnan räjäyttävä lukukokemus nuorelle miehelle. Sen jäljet näkyvät vahvana vaikkapa ensi syksynä ilmestyvässä ensimmäisessä lastenromaanissani Isän luokse.

Menkää lenkille, ihmiset. Tajunta laajenee.

Tee oma listasi vahingollisista kirjoista

Sunnuntai 20.3.2011 klo 7.28

Human Events julkaisi muutama vuosi sitten listan maailman kaikkien aikojen vahingollisimmista kirjoista. Lista löytyy täältä.

Ei ole yllätys, että listalta löytyy Maon ja Leninin teoksia sekä Karl Marx. Ei myöskään se, että Mein Kampf kamppailee kärkisijoista: kun pahuus on poliittisesti tunnustettu ja tunnustaminen on saanut kannatusta, siitä voidaan nuijia pöytään yhteinen päätös - vaikka kirjan alkuperäinen tarkoitus ei ollutkaan pahuuden julistaminen, eikä teosta poliittisista syistä julistettu pahaksi julkaisuhetkellään.

Amerikkalaisuus, ja amerikkalainen konservatiivisuus näkyy listasta. Kinsey-raportin viides sija ihmetyttää. Human Eventsin lista heijastelee vielä kylmän sodan, kommunismin ja kapitalismin taiston aikoja. Voi olla, että moni nykyisistä libyalaisista nostaisi Muammar Gaddafin kuuluisan vihreän kirjan aivan mitalisijoille.

Lieneekö amerikkalaisuutta myös se, että Raamattu, Koraani ja muu uskonnollinen kirjallisuus puuttuu tyystin listalta. Ainakin se on erikoista. Uskonsota poikineen kun löytyy joka ikisenä aamuna päivälehden sivuilta.