Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Sunnuntai 14.11.2010

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?

Persoonallisuuden viisi piirrettä

Perjantai 9.7.2010 klo 14.14

Valmistelen Kotkan opiston ensi syksyn kirjoittajakurssia. Ajatus on harjoituttaa kurssilaisia myös henkilöhahmon rakentamisen jalossa taidossa. Pohjatöitä tehdessä itsellekin tulee ahaa-elämyksiä.

Joidenkin ajattelijoiden mukaan ihmisen persoonallisuus syntyy viidestä piirteestä, joita kutsutaan yhteisnimellä Big Five. Ne ovat ihmisen sisään- tai ulospäinsuuntautuneisuus, neuroottisuus, tunnollisuus, miellyttävyys ja avoimuus.

Ihmisen veemäisyyttä ei tuon mukaan ole oikeasti olemassa. Se on helpottava havainto, joskin kirjoittajalle vaikea pala. Veemäisenä pidetty hahmo kun tuntuu helposti siltä kaikkein kiinnostavimmalta.

Montako henkilöä on romaanissa tarpeeksi?

Keskiviikko 2.7.2008 klo 16.00 - Martti Linna

Luen parhaillaan Anneli Poukan kirjoittamaa dekkaria Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä (Myllylahti 2008). Anneli osallistui tällä tarinallaan Kouvolan Dekkaripäivien vuoden 2006 dekkarikäsikirjoituskilpailuun, ja oli siellä kuuden parhaan joukossa.

Tarinointi on sujuvaa, ja käänteitä riittää. Useammalla kuin yhdellä henkilöllä on ollut syynsä syyllistyä siihen veritekoon, jota Hannu Hannula, ja muut poliisit tutkivat. Erityisesti nautin niistä jaksoista, jolloin Anneli Poukka käyttää oman alueensa, eli Turun seudun murretta. Miten monipolvinen kieli suomi onkaan!

Syyllinen, syyllisempi, syyttäjä sai minut miettimään sitä, miten paljon erilaisia henkilöhahmoja romaani tarvitsee toimiakseen. Ja toisaalta, miten paljon se niitä kestää. Anneli Poukan romaanissa riittää erilaisia hahmoja ihan mukavasti. Täytyy tunnustaa: jossakin vaiheessa minä kadotin useana iltana sen, kuka nyt on kukakin.

Paljonko on tarpeeksi? Ja montako henkilöä on riittävästi? Minä, kuten moni muukin lukija luen kirjaa mielelläni illalla kello yhdeksän jälkeen, kun päivän muu häsellys on päättynyt. Eli vireystila on jo selvästi laskeva...