Yksinäisen ja alkoholisoituneen kirjailijan vahva legenda

Sunnuntai 8.1.2012 klo 12.40

Kirjailija Kreetta Onkeli kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehden (4/2011) kolumnissaan havainnostaan, että jokaisella merkittävään tuotantoon yltäneellä mieskirjailijalla on ollut elämässään pitkäaikainen, järkevä ja kannustava elämänkumppani. Ja että useimmat pitkän uran kirjoittaneet naiskirjailijat ovat yksineläjiä kumppaninaan erakkous, erämaa tai alkoholi.

Kolumnin aiheeseen tarttui mm. Kymen Sanomat (7.1.2012). En tiedä, kirjoittiko Kreetta Onkeli nuo lauset kurillaan. Mutta hyvin usein kirjailijan työhön liitetään mielikuvissa juuri alkoholismi ja yksinäisyys. Täytyy myöntää, en tunne yhtään pahasti alkoholisoitunutta ja edelleen aktiivisesti kirjoittavaa kirjailijaa.

Kirjan suunnittelu, kirjoittaminen ja työstö vaatii nimittäin rautaisten perslihasten lisäksi sellaista turnauskestävyyttä, jota alkoholi ei tuo. Ja yksinäisimmän tuntemani ihmisen tapasin kymmenien ihmisten muodostaman niin sanotun työyhteisön keskeltä.

Sen sijaan oikeanlaisen, ymmärtävän elämänkumppanin ja läheisen ihmisen merkitys on suuri missä tahansa ammatissa toimivalle ihmiselle. Se väite on helppo allekirjoittaa, niin miesten kuin naistenkin kohdalla.

On myös todistettu, että mieskirjailija pystyy pitämään huolta lapsistaan siinä missä nainenkin.

Kirja elää -kampanja tuli tarpeeseen

Maanantai 19.12.2011 klo 13.05

Suomen kirjastoista lainataan vuosittain komea määrä erilaista kirjallisuutta luettavaksi ja nautittavaksi joko sellaisenaan tai ystävän kanssa. Itse asiassa, Kirja elää -kampanjan nettisivujen mukaan reilusti enemmän kuin väestömäärältään paljon isommassa Ruotsissa. Hyvä juttu!

Se mikä ei ole hyvä juttu on se, että lainausmäärien perusteella teosten tekijöille maksettavan lainauskorvauksen määrä laahaa pahasti perässä muista Pohjoismaista. Suomessa korvauksiin käytettävä määräraha on nyt kolme miljoonaa euroa vuodessa, kun se on esimerkiksi Ruotsissa 14 miljoonaa euroa.

Ero on huomattava - ja se näkyy väistämättä myös kirjailijoiden ja muiden kirjantekijöiden toimeentulossa. Asiaan soisi tulevan parannusta - varsinkin pienten kustantamojen kautta julkaiseville, vähän kirjakaupassa myyville kirjailijoille lainauskorvaus voisi olla merkittävä tulonlähde.

Moni kirja elää kirjastossa ja sen käyttäjien käsissä monta elämää. Kysymyksessä on täysi ympyrä - kiinnostavat kirjat vetävät kirjastoihin taas uusia käyttäjiä, jotka luovat kirjailijoille mahdollisuuksia uuteen tuotantoon.

Lainauskorvaus on hyvin tasapuolinen, ja valtiolle edullinen tulonlähde kaikille kirjojen tekijöille. Sitä kun maksetaan suoraan vuosittaisten lainausmäärien perusteella. 

Onnittelut Finlandiasta, Rosa Liksom

Perjantai 2.12.2011 klo 6.31

Rosa Liksomin teos voitti tämänvuotisen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Varmasti hyvä valinta - Rosa Liksom on yksi niistä kirjailijoista joiden töistä joko pidetään tai ei pidetä. Se, että kirja herättää tunteita on yksi niistä syistä, miksi kirjallisuudella on oikeus olla olemassa.

Kirjallisuuspalkintojen merkitystä voi aina pohtia. Saajalleen - sekä kirjailijalle että yhdelle kirjalle - se on aina merkittävä tunnustus. Mutta kuka muistaa vaikkapa viideltä viime vuodelta edes kolme Finlandian voittanutta teosta?

Ei varmaan tarvitsekaan muistaa. Jokainen taideteos on aina oma uniikki itsensä. Merkitystä on vain sillä, mitä tuntemuksia se kokijassaan - eli kirjan kohdalla lukijassaan - herättää.

Kirjailijat eivät uskalla kirjoittaa, sanoo Mäkinen

Lauantai 19.11.2011 klo 6.49

Hesarin kulttuuritoimittaja, Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoraadissa kaksi vuotta istunut Esa Mäkinen on tätä mieltä lehden lauantaiesseessään 19. marraskuuta. Kirjoittajat ovat suoltaneet perinteistä ja tylsää tekstiä, sanoo hän.

Mäkinen valittaa sitä, että esikoiset ovat perinteisiä romaaneja, eivätkä niiden kirjoittajat harrasta tarpeeksi kokeiluja eivätkä hassutteluja. Syntyy kerrontaa ilman raikkautta ja kunnianhimoa.

Ehkä se tuolta näyttääkin - jos lukee putkeen sata esikoisteosta, eikä juuri muuta. Esikoisen kirjoittaja tyhjentää aikamoisen pajatson tekstiinsä. Monelle sen tarinan aihe on hyvin omakohtaista ja itse koettua - eikä siinä tee juuri mieli kikkailla.

Uskon että Mäkisenkin näkökulma muuttuisi tyystin toiseksi, jos hän lukisi ja seuraisi esikoisensa julkaisseiden kirjailijoiden teoksia sarjana aina siihen viidenteen tai kuudenteen teokseen saakka. Jokaisessa ammatissa kehittyy, myös kirjailijana. Ensimmäinen kustannustoimittajani - Mikko Aarne Otavalta - sanoi, että monesti kirjalijan neljäs teos on hänen parhaaansa.

Toki ripaus kokeilua ja omaperäisyyttä ei ole koskaan pahaksi. Ilman niitä ei Anthony Burgessin Kellopeliappelsiinin (1962) kaltainen mestariteos olisi koskaan syntynyt. Ei muuten ollut esikoinen: Time for a Tiger oli ilmestynyt jo kuusi vuotta aikaisemmin.

Kuinka kirjailija ja kriitikko eroavat toisistaan

Keskiviikko 12.10.2011 klo 6.53

Sain rakentavan, pitkän analyysin eräästä romaaniprojektistani kirjailijakollegalta. Kiitos ja kumarrus, sinä kansainvälisestikin menestynyt kollegani, jonka nimi jääköön meidän salaisuudeksi - ainakin vielä.

Oli jännä huomata se ero, kuinka ammattikirjailijan ja kriitikon - siis hänen, joka työkseen arvostelee kirjoja mutta ei itse kirjoita niitä - tavat käsitellä tarinoita erosivat ainakin tässä tapauksessa toisistaan.

Kriitikko hakee kirjasta yleistyksiä, vertaa sitä kaikkeen muuhun mitä on jo kirjoitettu ja arvottaa tekstiä sen mukaan. Itsekin tarinoita punova kirjailijakollega jätti kaiken tuon sivuun: hän pureutui siihen mitä kirjailijan kova työ on: kuinka teemat toimivat, kuinka henkilöhahmot suhtautuvat toisiinsa, onko joku henkilöhahmo tarpeen tarinassa vai ei.

Kaikkia niitä pieniä asioita, joita monisatasivuisen teoksen punoja joutuu itse miettimään koko ajan tykönänsä - varsinkin siinä vaiheessa, kun on tullut aika kirjoittaa käsikirjoituksesta se toinen, ja kolmas, ja ... versio, ja hauskuus on kirjoittamisesta kaukana.

Molemmissa lukutavoissa on puolensa. Mutta kollega tietää tämän asian paremmin: tarina on kirjoittajalleen Pomo.

Apurahakeskustelu velloo taas

Perjantai 7.10.2011 klo 6.36

Kirjailijan työn rahoitusta koskeva keskustelu näkyy taas käyvän kiivaana, varsinkin Hesarin kulttuurisivuilla. Pontimena keskustelulle ovat toimineet hiljattain julkaistu Kirjailijaliiton selvitys kirjailijoiden tuloista sekä HS:n kuukausiliitteen selvitys kirjastoapurahojen käytöstä viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Avoimuus on hyvästä. Valitettavasti olemme niin pieni kielialue, että ilman julkisin varoin tapahtuvaa suomalaisen kirjallisuuden tukemista meillä ei juurikaan kotimaista kirjallisuutta tuotettaisi. Ei olisi kirjailijoita, joita ilman tärkeitä - ja vähemmän tärkeitä - tarinoita ja lyriikkaa ei synny. Toisaalta, kotimainen kirjallisuus työllistää tänä päivänä useita tuhansia ihmisiä kustantamoissa, kirjapainoissa, kirjakaupoissa, kirjastoissa ja niin edelleen.

Varmasti apurahojen jakomenettelyissä on parantamisen varaa. Ainakin se siltä kuulostaa, jos tosiaan on näin että kirjailija on voinut saada jotakin apurahaa kymmenen vuoden ajan joka vuosi, vaikka julkaisuja on kertynyt vain yksi. Nuoria, uransa alussa olevia kirjailijoita on paljon. Monella heistä voi olla tärkeää sanottavaa.

Apuraha ei ainakaan minun mielestäni ole sosiaalinen etuus vaan ennakkomaksu tehtävästä työstä. Kirjailija saa sen työsuunnitelmaa vastaan. Kun työ on tehty, eli kirja on valmis on aika arvioida oliko panostus vaivan väärtti.

Ja sen arvioinnin tekee jokainen lukija kohdallaan. Ei mikään edustuksellinen taho, joka tietäisi mikä on hyvää ja mikä huonoa ja merkityksetöntä. Ja siksi me tarvitsemme paljon, ja hyvin erilaista kirjallisuutta.

Kirjailijan ego ja naama kirjan liepeessä

Tiistai 4.10.2011 klo 6.49

Viikonloppuna otatin promokuvia itsestäni ensi keväänä ilmestyvän seuraavan romaanini markkinointia varten. Romaanin tulee julkaisemaan Karisto, hyvä perinteikäs 110-vuotias hämeenlinnalaisyritys. Mukavaa saada nimensä Kariston kirjailijalistalle, jolta löytyy Eino Leinon kaltaisia suuruuksia.

Kirjailijan kuvan kirjan etuliepeessä pitäisi kai erottaa hänet kaikista muista kirjailijoista - noin markkinoinnin näkökulmasta. Se ei taida ihan onnistua meikäläisellä: ilman rillejä muistutan näköjään pahasti Hannu Raittilaa, ja niiden kanssa kuulemma Kari Hotakaista. Mikäpä siinä, erinomaisia kirjailijoita molemmat.

Tiedän, että kirjailijapiireissä vähän hymähdellään sille että kirjoja, noita ajatusten pyhäkköjä myydään niiden kirjoittajien naamakuvilla. Monelle oman itsen tuominen esiin kirjoittamansa teoksen takaa on vaikeaa.

Mutta siihen on kai vain totuttava, tähän kaiken personoitumiseen yhteiskunnassa. Lukija haluaa kenties tietää, minkä näköinen ihminen on juuri tämän tarinan takana. Kenties sillä on jotakin vaikutusta lukukokemukseen?

J.D. Salinger, vaiennut ja vaiennettu kirjailija

Tiistai 13.9.2011 klo 6.37

Luin loppuun Kenneth Slawenskin teoksen J.D. Salinger - Kirjailijan elämä. Paksu opus kuin mikä, mutta samalla monipuolinen esittely J.D. Salingerista (1912-2010), yhdestä amerikkalaisen kirjallisuuden suurista ikoneista.

Olen lukenut Salingerin pääteoksena pidetyn Siepparin ruispellossa (1951). Teos ei kuulu omiin suosikkeihini, mutta ymmärrän kyllä miksi se vetoaa amerikkalaisiin lukijoihin. Tarinaa irrallaan omassa elämässään ajelehtivasta Holden Caulfieldista voi ehkä pitää amerikkalaisen unelman kääntöpuolena.

J.D. Salinger tunnetaan siitä, että 1960-luvun jälkeen hän ei enää julkaissut yhtään teosta. Ei, vaikka kustantajiksi halukkaita ei teoksilta olisi puuttunut. Samalla kun kirjailijan hiljaisuus jatkui, kasvoi myytti hänen erakoitumisestaan ja siitä suuresta romaanista, jota hän ehkä oli kirjoittamassa. Ja jota ei koskaan julkaistu. Tarina kirjailijasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen teoksensa.

Ehkä Salinger koki, ettei hänellä ollut enää mitään sanottavaa. Että kaikki tärkeä oli jo sanottu. Kunnioitettava päätös, jota amerikkalaista nopeaa unelmaansa elävät aikalaiset eivät tajunneet.

Kirjailija on aina töissä - Salovaaran mukaan

Perjantai 19.8.2011 klo 7.20

Hyvät, eli puhuttelevat ja ajatuksia herättävät esipuheet ovat kirjoissa harvinaisia. Nyt tuli yksi sellainen vastaan, Kyösti Salovaaran laatimana Suomen eturivin kirjailijoiden yhteisessä rikosnovellikokoelmassa Intohimosta rikokseen (Gummerrus 2002).

Mielenkiintoinen on esimerkiksi Salovaaran havainto, että kirjallisuus - niin kuin elokuvakin - on täynnä kohtalokkaita naisia. Femme fatale luo heti positiivisen mielleyhtymän, tuo kaunis ja salaperäinen nainen on se joku, joka vie tarinaa eteenpäin, ja joka usein kantaa raskasta ja surullista salaisuutta josta mies haluaa päästä selville.

Sen sijaan kohtalokkaita miehiä ei taiteessa esiinny. Don Juanit, Auervaarat ja gigolot ovat tyyppejä, joita tarinoissa ei juuri kunnioiteta. Miksiköhän?

Toinen Kyösti Salovaaran havainto on se, että rikollisen ja kirjailijan mielellä ja työllä on paljon yhteistä. Heidän (siis Salovaaran mielestä) pitää osata sulautua joukkoon, vaieta ja viekastella, käyttää hyväkseen kanssaihmisiä ennen kuin nämä huomaavat mitään ja kun huomaavat, kaikki on jo myöhäistä; rikollinen on vienyt lompakon, kirjailija elämäsi tarinan.

Tiedä tuosta. Ainakin eläminen sekä kirjailijana, että hänen läheisenään olisi tuolla tavoin ajateltuna yhtä helvettiä. Mutta tämä Salovaaran kiteytys on ehkä hyvä kuitenkin muistaa: Meidän on aina oltava varuillamme kun kohtaamme rikollisen tai taiteilijan. Hän saattaa olla työssään vaikka me emme sitä tiedä.

Maistiainen kirjasta, ole hyvä

Lauantai 13.8.2011

Elisan e-kirjakaupasta näkyy löytyvän netissä luettavissa oleva näyte viime keväänä ilmestyneestä romaanistani Liian iso juttu.

Tällaisten tekstinäytteiden käyttö on yleistynyt muuallakin kuin netissä: ihan tavallisessa kivijalkakirjakaupassa voidaan kävijän kouraan tarjota pieni vihkonen, josta löytyy lyhyt pätkä jostakin vasta ilmestyneestä hittikirjasta.

Mikäpä siinä. Ehkä tällaiset maistiaiset saavat jotkut lukijoista löytämään itselleen mieleistä luettavaa. Ainakin meille kirjoittajille se korostaa tarinan vetävän aloituksen merkitystä.

Kas kun tuo näytepala taidetaan yleensä ottaa niistä kirjan ensimmäisistä sivuista.

Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Moni kirjailija vaihtaa syksyllä kustantajaa

Keskiviikko 6.7.2011 klo 7.16

Posti toi erään keskisuuren suomalaiskustantamon julkaisun, jossa kustantamo esittelee ensi syksynä julkaistavia kirjoja. Kirjastossa selasin muiden kustantamoiden vastaavia opuksia.

Kustannusmaailman murros näyttää olevan totta, monen kirjailijan kohdalla. He ovat vaihtamassa kustantamoa, ainakin seuraavan teoksensa osalta. He ovat tarjonneet käsikirjoitustaan jollekin muulle kuin perinteiselle kustantamolleen, siitä on pidetty ja sopimus sen julkaisemisesta on syntynyt. Näin näkyy tehneen moni tunnettu tekijä.

Asiassa voi nähdä sekä hyviä että huonoja puolia: ehkä kirjailija saa tällä tavalla julkaistuksi sellaisen käsikirjoituksensa, johon vakikustantamossa on suhtauduttu nihkeästi. Kysymys voi olla kirjailijan kannalta aivan uudenlaisesta lajityypistä. Toisaalta, kustantamoissa ehkä huomataan, että hyvistä kirjailijasuhteista kannattaa pitää kiinni, niin taloudellisesti kuin muutenkin: jokainen meistä voi äänestää jaloillaan.

Kääntöpuoliakin löytyy. Kirjailijat kilpailevat kustantamoiden julkaisuohjelmia laadittaessa käsikirjoituksillaan. Tätä kilpailua on turha häpeillä ja väittää, ettei sitä ole. Kun jonkun teos julkaistaan, se tarkoittaa että jonkun toisen tärkeä käsikirjoitus saa ei-vastauksen. Se on ikävä asia.

Mutta vastaavasti, kirjailijan - ainakin väliaikaisesti - menettänyt kustantamo voi katsoa peiliin. Ja se joutuu etsimään uutta julkaistavaa - eli niitä kirjailijoita, joilla on se hyvä käsikirjoitus. Vaikkapa sellainen, joka ei jollekin toiselle kelvannut.

Niistähän tässä kaikessa on kysymys.

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8.13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7.22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Kirja-agentit muuttavat kirjamarkkinoita

Keskiviikko 18.5.2011 klo 10.21

Sattui silmiin amerikkalaisen, menestyksekkään kirja-agentin Andrew Wylien haastattelu Harvard Magazinessa. Linkki löytyy tästä.

Wylie on tehnyt monet asiat toisin kuin suurten kustantamoiden markkinointiosastot. Hän korostaa kustantamon "backlistin", eli kirjailijoiden entisen tuotannon merkitystä suhteessa "frontlistiin", eli kunkin sesongin uutuuskirjasatoon.

Toisaalta Wylie uskoo myös pienten kirjakauppojen ja verkkokirjakaupan tulevaisuuteen, ja ennustaa ketjuuntuneiden kirjakauppojen toiminnan taantuvan. Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa kirjakauppaketjut päättävät hyvin pitkälle sen, mitä kirjoja pidetään esillä.

Wyliellä on monia hyviä ajatuksia ennen kaikkea tekijänoikeuksien tärkeydestä. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, että Suomessa näiden aineettomien oikeuksien arvoa ei vielä täysin ymmärretä, saati arvosteta. Kirjailija, joka pystyy tuottamaan 40 vuoden aikana monta tärkeää teosta, voi olla sekä kulttuurisesti että taloudellisesti yhteiskunnalle aivan yhtä tärkeä voimavara kuin sen yhden suuren bestsellerin kirjoittaja.

Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys ja status

Sunnuntai 3.4.2011 klo 15.44

Muutaman viikon sisällä kolme eri henkilöä on ihmetellyt minulle sitä, miksi sinne Suomen Kirjailijaliittoon on niin vaikea päästä jäseneksi. Kukaan heistä ei ollut hakenut jäsenyyttä, mutta oli lukenut vaikeudesta Hesarista tai jostakin muusta lehdestä.

Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksymiselle on luotu perusteet, jotka löytyvät liiton nettisivuilta. Itse olen ollut parisen vuotta jäsen, hyväksyminen tuli toisella hakemiskerralla kolmannen romaanin jälkeen.

Ihmettelen, käydäänkö Metalliliiton, Palvelualojen ammattiliiton tai minkään muun ammattijärjestön jäsenyydestä samanlaista keskustelua mediassa. Ammattijärjestönä minä Kirjailijaliittoa pidän: samaa työtä tekevien ihmisten yhteisten asioiden edistäjänä. Liiton lakimies-, neuvonta- ja koulutuspalveluja olen jo käyttänyt, ja jäsenmaksun arvoisiksi havainnut.

Minusta ratkaiseva sanamuoto tuossa nettilinkissä koostuu sanoista ammatillinen taso. Kyseessä on siis kirjoittaja, joka harjoittaa kirjailijuutta enemmän tai vähemmän ammattina. Sen, mikä on tuotoksen taiteellinen taso ratkaisee kukin lukija omassa mielessään.

Maine, kunnia ja status eivät nimittäin jäsenmaksun maksamisesta vahvistu. Ei Metalliliitossa, ei Kirjailijaliitossa eikä missään muussakaan liitossa.

Tee oma listasi vahingollisista kirjoista

Sunnuntai 20.3.2011 klo 7.28

Human Events julkaisi muutama vuosi sitten listan maailman kaikkien aikojen vahingollisimmista kirjoista. Lista löytyy täältä.

Ei ole yllätys, että listalta löytyy Maon ja Leninin teoksia sekä Karl Marx. Ei myöskään se, että Mein Kampf kamppailee kärkisijoista: kun pahuus on poliittisesti tunnustettu ja tunnustaminen on saanut kannatusta, siitä voidaan nuijia pöytään yhteinen päätös - vaikka kirjan alkuperäinen tarkoitus ei ollutkaan pahuuden julistaminen, eikä teosta poliittisista syistä julistettu pahaksi julkaisuhetkellään.

Amerikkalaisuus, ja amerikkalainen konservatiivisuus näkyy listasta. Kinsey-raportin viides sija ihmetyttää. Human Eventsin lista heijastelee vielä kylmän sodan, kommunismin ja kapitalismin taiston aikoja. Voi olla, että moni nykyisistä libyalaisista nostaisi Muammar Gaddafin kuuluisan vihreän kirjan aivan mitalisijoille.

Lieneekö amerikkalaisuutta myös se, että Raamattu, Koraani ja muu uskonnollinen kirjallisuus puuttuu tyystin listalta. Ainakin se on erikoista. Uskonsota poikineen kun löytyy joka ikisenä aamuna päivälehden sivuilta.

Listat, pylväät ja piirakat eivät kerro kaikkea

Sunnuntai 13.3.2011

Me ihmiset olemme kovin nohevia tekemään listauksia erilaisista asioista. Kaupasta tarvittavat ostokset muistaa paremmin hyllyjen äärellä, kun ne listaa jo kotona valmiiksi. Moni listaa keltaisen muistikuution lapuille ne asiat, jotka tänä päivänä täytyy työpaikalla tehdä. Piirakan erivärisiksi viipaleiksi pankin ilmaisohjelmaan väännetty kuva kotitalouden veloista ja varallisuudesta näyttää hienolta.

Kirjallisuuttakin käsitellään julkisessa sanassa usein piirakoiden, taulukoiden ja pylväiden avulla. Kirjojen myyntikärki kultakin kuulta löytyy säännöllisesti monen päivälehden kulttuurisivuilta. Vastikään Hesari arvotti suomalaista kirjankustannuskenttää matemaattisin yhtälöin, sen mukaan kuinka paljon kukin kustantamo oli saanut erilaisia palkintoja ja myytyjä painoksia.

Tiedotusvälineet ovat yhä enemmän menossa lista- ja pylväsajattelun suuntaan. Tämä näkyy erityisesti nyt keväällä, eduskuntavaalien alla. Gallup-kyselyiden pylväiden korkeuden arviointi tuntuu olevan tärkeämpää kuin ne asiat, joita noiden kannatuslukujen takana on – tai joita siellä ainakin pitäisi olla.

On ehkä helpompaa käsitellä pylvästä kuin nostaa esille yksi iso asia, ja saada kysymyksiinsä ristiriitaisia vastauksia. Pylväs sojottaa aina johonkin suuntaan - neljäntoista ihmisen mielipiteet yhdestä ja samasta asiasta eivät.

Matematiikka on hieno apuväline. Mutta en ainakaan itse halua, että piirakat, pylväät ja enemmistöltä näyttävä iso luku ratkaisevat sen, mitä puoluetta äänestän ja minkä kirjan seuraavaksi luen.

Kuinka portinvartija arvottaa hyvää kirjallisuutta

Torstai 24.2.2011 klo 7.22

"Tutkimustulokset osoittavat, että kirjallinen eliitti perustaa arvolausumansa yhtä lailla teoksen muodollisiin kuin sisällöllisiinkin piirteisiin. Muodollisista piirteistä kirjailijan käyttämään kieleen on kiinnitetty eniten huomiota. Pelkkä kielellinen tai rakenteellinen näppäryys ei kuitenkaan riitä, vaan yhtä lailla teokselta odotetaan yhä temaattista syvyyttä, riittävän painokasta sanottavaa. Kaikki portinvartijat pitävät keskeisenä arvottamisen perusteena myös teoksen suhdetta kirjalliseen traditioon."

Tämä lainaus on peräisin Karisto Oy:n nykyisen kustannuspäällikön Sanna Vartiaisen pro gradu -tutkielmasta Hyvän kirjallisuuden kriteerit Jyväskylän yliopiston kirjallisuuden laitoksella vuonna 1998. Se osui silmiini netistä. Gradussaan Vartiainen arvioi kustantajien, kriitikoiden ja kirjallisuuspalkintolautakuntien merkitystä kirjallisuuden arvottamisessa. Mielenkiintoista pohdiskelua.

Kirjallisuuden arvottaminen absoluuttisesti hyväksi tai huonoksi lienee mahdotonta. Miksi kirja, jota joku toinen kehuu vuolaasti, ja joka on saanut jos jonkinlaisia palkintoja jättää minut lukijana tunnetasolla täysin kylmäksi? Ja toisin päin, miksi kirja, josta itse pidin hullun lailla saa toisessa ihmisessä aikaan vain hymähdyksen?

Yllä oleva lainaus saa minut monessakin mielessä mietteliääksi. "Portinvartijat", nuo paljon parjatut ja pelätyt henkilöt lukevat vuosittain kymmeniä ja taas kymmeniä käsikirjoituksia ja valmiita kirjoja. Mitä tapahtuu ajan kuluessa heidän omalle suhteelleen noihin moniin kohtiin, joita he kirjallisuudessa arvostavat? Mikä on se kirjallisuusammattilaisen valkoinen paperi, jollaisen valokuvaaja asettaa kameransa linssin eteen saadakseen työvälineensä valkotasapainon taas kalibroitua?

Kirjallisuudella on niin monta erilaista tehtävää. Esimerkiksi, vetämissäni kirjoittajaryhmissä olen kuullut turhan monta kertaa lauseen "... tämä minun kirjoittamiseni on vaan tällaista terapiakirjoittamista."

Arvokasta terapiakirjoittamista, joka voi tuottaa kirjoittajan lisäksi jollekin muullekin terapialukemista. Esimerkiksi siitä kirjallisuuden tehtävästä ei lainauksen arvottamisperusteissa puhuta mitään.