Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys ja status

Sunnuntai 3.4.2011 klo 15.44

Muutaman viikon sisällä kolme eri henkilöä on ihmetellyt minulle sitä, miksi sinne Suomen Kirjailijaliittoon on niin vaikea päästä jäseneksi. Kukaan heistä ei ollut hakenut jäsenyyttä, mutta oli lukenut vaikeudesta Hesarista tai jostakin muusta lehdestä.

Kirjailijaliiton jäseneksi hyväksymiselle on luotu perusteet, jotka löytyvät liiton nettisivuilta. Itse olen ollut parisen vuotta jäsen, hyväksyminen tuli toisella hakemiskerralla kolmannen romaanin jälkeen.

Ihmettelen, käydäänkö Metalliliiton, Palvelualojen ammattiliiton tai minkään muun ammattijärjestön jäsenyydestä samanlaista keskustelua mediassa. Ammattijärjestönä minä Kirjailijaliittoa pidän: samaa työtä tekevien ihmisten yhteisten asioiden edistäjänä. Liiton lakimies-, neuvonta- ja koulutuspalveluja olen jo käyttänyt, ja jäsenmaksun arvoisiksi havainnut.

Minusta ratkaiseva sanamuoto tuossa nettilinkissä koostuu sanoista ammatillinen taso. Kyseessä on siis kirjoittaja, joka harjoittaa kirjailijuutta enemmän tai vähemmän ammattina. Sen, mikä on tuotoksen taiteellinen taso ratkaisee kukin lukija omassa mielessään.

Maine, kunnia ja status eivät nimittäin jäsenmaksun maksamisesta vahvistu. Ei Metalliliitossa, ei Kirjailijaliitossa eikä missään muussakaan liitossa.

Kirjallisuuskritiikistä on oltava moneksi

Torstai 20.1.2011 klo 7.34

Suomen Maakuntakirjailijat järjesti Jyväskylän Kirjailijatalolla tilaisuuden, jossa käsiteltiin kirjallisuuskritiikin tilaa. Linkkinä tilaisuuden antia käsittelevä Kansan Uutisten juttu.

Kirjailija tarvitsee kritiikkiä eli palautetta työstään. Lukijoiltaan: sekä ammattikriitikoilta että heiltä jotka lukevat kirjoja huvikseen, löytääkseen niistä jotakin tärkeää, ymmärtääkseen elämää tai jostakin muusta syystä.

Ammattikriitikko tuntuu olevan sukupuuttoon kuolemassa oleva laji. Sillä palkkiotasolla, jota isot mediat maksavat kirjojen lukemisesta ja arvottamisesta freelancereina toimiville kriitikoille ei elä. Toivottavasti kysymyksessä ei ole yksi oire kirjallisuuden merkityksen vähenemisestä - tai pikemminkin sen muuttuvasta arvottamisesta.

Netin, ja siellä virtaavan vapaan ajatusvirran suhteesta kirjallisuuden arvottamiseen en ole niin huolissani kuin jotkut panelisteista näkyivät olleen. Netistä löytyy tällä hetkellä tosi upeita päiväkirjoja luetuista kirjoista, ja niiden herättämistä ajatuksista.

Palautetta - ja arvokasta sellaista - kirjailijalle se on sekin. Ilman nettiä se jäisi saamatta.

Kirjoja kirjailijasta joka kirjoittaa - narsismiako?

Sunnuntai 14.11.2010

Tämän vuoden kotimaisessa kaunokirjallisessa sadossa näkyy olevan hämmästyttävän paljon teoksia, joissa joku kirjan henkilöhahmoista on kirjailija, tai joissa asiat nähdään kirjailija-hahmon silmin. Ilmiö on ollut trendinä jo jonkin aikaa.

Kriittinen kommentoija voisi ajatella, että suomalainen kirjailijakunta on käynyt laiskaksi, etteivät he enää jaksa kerätä pohjatietoa muista ammateista ja kansanryhmistä luodakseen kertojannahkansa jonkun muun ihmisen sisälle. Tai niin, että kirjailija kohotetaan tarinan aktiivisena hahmona eliitiksi, muita hienommaksi yliminäksi.

Ei se varmaan niin ole. Kysymyksiä kuitenkin herää: millaisen maailmankuvan tästä muutenkin sirpaloituvasta maailmasta kirjoittaja voi lukijalle antaa kirjoittaessaan kirjaa kirjailijasta, jolla on vaikeuksia saada kirjoitettua sitä seuraavaa kirjaansa?

Vai onko kysymyksessä se sama kaiken viestinnän personoitumiskehitys, jonka näkee joka aamu avatessaan päivän sanomalehden: enää ei riitä, että toimittaja kertoo artikkelissa ammattitaitoisesti mitä, missä ja milloin. Ei; sen ohessa täytyy olla toimittajan kasvokuvalla varustettu kommenttilaatikko, jossa toimittaja kertoo oman mielipiteensä asiasta.

Olemmeko siis matkalla kohti yhä pahenevaa minä-ihmisten yhteiskuntaa?

Kirjailija ja hänen sisäinen pakkonsa

Torstai 14.10.2010 klo 6.52

Parnasson päätoimittaja Jarmo Papinniemi mietti blogissaan 10.10.10 (hieno päivämäärä!) kirjailijoiden ryhmittelyä sen mukaan, miten he suhtautuvat kirjoittamiseensa.

Listalta löytyy kyynistä ammattilaista, romantikkoa ja sisäisen pakkonsa ajamaa tekstinsä hiojaa.

Yhtä ryhmää jäin kaipaamaan - ellei se sitten ole jonkin toisen ryhmän sisällä. Voi olla, että joillakuilla meistä on halu yrittää tehdä näkyvää näkymättömäksi, kertoa kirjaimin maailmasta jotakin sellaista, joka saa lukijan ajattelemaan toisin.

Kirjailijuudesta ja kirjoittamisesta puhutaan nyt paljon - ehkä jopa liikaa. Siinä on jotakin samaa, kuin että metsuri välittäisi enemmän raivaussahastaan kuin siitä, miltä männyntaimikko näyttää sen jälkeen, kun hän on sahaansa siellä käyttänyt.

Onko kirjoittaminen, eli tarinan luominen sanoista siis enemmän työkalu vai tavoite? Itse toivon, että se olisi noista vaihtoehdoista ensimmäinen.

Paperinkulutusta on vähennettävä - myös kirjailijoiden

Keskiviikko 15.9.2010 klo 14.06

Akateeminen kirjakauppa aloitti tänään sähkökirjalatausten myynnin. Mauno Moilanen Sudenmaa-sarjaani kustantavasta Myllylahti Oy:stä tiedotti, että Ahventen valtakunta-romaanini oli yksi ensimmäisistä latauksista.

Mikäpä siinä. Meillä kirjailijoilla on hyvä ja paha tapa vaatia maailman parantamista. Ehkäpä voimme piakkoin tehdä itsekin jotakin asian eteen.

Esimerkiksi Kirjailijaliiton jäsenten yksi yhteinen ympäristöpäämäärä voisi olla kunkin jäsenen paperinkäytön vähentäminen.

Siinä olisi konkretiaa ja mietittävää. Itse kullekin, ja erityisesti painosten kuninkaille ja kuningattarille.

Mieluummin duunarikirjailija kuin nero

Perjantai 3.9.2010 klo 12.17

Kirjailijan työ herättää monenlaisia mielikuvia. Yle uutisoi eilen näyttävästi kirjallisuudentutkija Elina Jokisen väitöstutkimuksen kirjailijan työstä: Kirjailijasta tuli duunari.

Missähän vaiheessa kirjoittaminen on ollut jotakin muuta kuin pepullaan istumista, koneen naputtamista, tekstin hiomista, taustatietojen keräämistä? Onko edes olemassa johtavia toimihenkilökirjailijoita?

Eräs mies nimeltään Väinö Linna loi erään Suomen suurimmista kirjallisista aarteista iltatöinään, silloin kun ei ollut konepajalla sorvin ääressä. Pääosa Suomen tämän hetken vakavissaan kirjoittavista ihmisistä hankkii leipänsä aivan samalla tavalla, jostakin muualta kun apurahoista.

Uskoisin, että harva tuntee itsensä neroksi. En usko, että sukunimikaimakaan teki niin.

Hyvä puheenvuoro kustantamisesta, Irina Björkman

Perjantai 6.8.2010 klo 6.59

Toimittaja Irina Björkmanin, kokeneen kustannustoimittajan puheenvuoro Kiiltomadon nettisivuilla kirjallisuuden ja kustannustoiminnan realiteeteista ei juuri tarvitse kommentteja. Kiitos.

Visiot, strategiat ja markkinointimixit vaikuttavat myös kirjallisessa kentässä. Sitä ei tule ajatelleeksi, kun nauttii hyvästä kirjasta.

Minkähän takia?

Sofi Oksasen lähtö WSOY:ltä hyvä asia?

Torstai 17.6.2010 klo 7.39

Tällä viikolla näyttävästi uutisoitu kirjailija Sofi Oksasen lähtö WSOY:n kirjailijaringistä oli tietenkin ikävä asia.

Toivottavasti asiassa on myös valoisa puoli: jos yhteistyö on ollut rikkonaista, on kummallakin sopijaosapuolella tästä eteenpäin parempi työskentelyrauha.

Luulen, että Sofi Oksasella on vielä paljon annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle.

Piraattipuolue on oikealla asialla - ehkä

Tiistai 18.5.2010 klo 12.44

Mediassa olleiden tietojen mukaan Piraattipuolue aikoo ratsastaa seuraavissa eduskuntavaaleissa Arkadianmäelle sananvapaudella. Tervetuloa kärryille! Sananvapauden vankkureissa on aina tilaa.

Jos olen oikein ymmärtänyt, Piraattipuolue puolustaa maksullisista tekijänoikeuksista vapaata tiedon ja viihteen julkaisua netissä ja muissakin medioissa. Siihenkään ylevään tavoitteeseen minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana.

Niitä ihmisiä, jotka nyt saavat oman elantonsa tekijänoikeuksien myynnillä Piraattipuolue kehottaa muutoksen hyväksymiseen ja luovuuteen. Hyviä asioita!

Satun kuulumaan noihin tekijänoikeuksien myyjiin. Kun lehti tilaa kirjoittamani artikkelin, tai joku ostaa kirjani saan nykysäännöillä palkkaa työstäni. Eli työstä, opiskelusta ammattitaidon eteen, rahaa yrittäjäeläkemaksun maksamiseen etc. Joskus työ kannattaa, joskus ei.

Ja meitä on paljon. Jotenkin tuntuu, että pelkkä sananvapauden julistaminen ei riitä. Ilmaisten tekijänoikeuksien korvikkeeksi voi olla markkinataloudessa vaikea kehittää uutta ansaintalogiikkaa. Onko ideoita, piraatit?

Kirjoittaako itsestään - vai jostakusta muusta?

Sunnuntai 30.8.2009 klo 14.58

Tämän päivän (30.8.) Kymen Sanomissa Kari Hotakainen on haastattelussa sitä mieltä, että "romaanikirjailijalle on tuhoisaa kirjoittaa itsestään. Hänen persoonapronomininsa ei ole minä vaan hän."

Asiasta olen kollegan kanssa totisesti samaa mieltä. Olen, vaikka kokovartalopeili tuntuukin kuuluvan yhä yleisemmin nykyihmisen kalustukseen, ja kirjailijaltakin odotetaan enemmän mielipiteitä kirjoittamisestaan kuin sen tuotoksista.

Niin sanottu terapiakirjoittaminen on tietenkin asia erikseen. Tämä väheksyttykin kirjoittamisen muoto on eräs jaloimpia ja hyödyllisimpiä tekstitaiteen lajeja.

Mutta sen paikka ei ehkä aina ole fiktiivisessä romaanissa.

Kirja-ale on kirjailijan painajainen

Tiistai 13.1.2009 klo 6.59

Taas on se aika, kun kirjakaupoista saa edullisesti luettavaa. Kirja, jonka ohjeellinen vähittäismyyntihinta puoli vuotta sitten oli 30 euroa lähtee nyt kolmella eurolla.

Täysihintaisesta kirjasta kirjailijan osuus tuotosta lienee keskimäärin kolme euroa. Samassa suhteessa laskettuna alekirjasta rapsahtaa tilille 0,3 euroa.

Kirjailijaliiton uusi puheenjohtaja Tuula-Liina Varis peräänkuulutti maanantaina tv-uutisissa valtiovallan vastuuta kulttuurin alkutuottajien ansiomahdollisuuksista. Oikein on, että asiasta pidetään ääntä.

Mutta suurin syy tilanteeseen taitaa olla huonosti toteutuvassa markkinataloudessa: miten on mahdollista, että hyvänkin kirjailijan kirja vanhenee puolessa vuodessa kymmenesosaan alkuperäisestä hinnastaan? Miten kustantamon kannnattaa painattaa "ylisuuri" painos? Miten kirjakaupan kannattaa myydä se pois tuolla hinnalla?

Vastaus taitaa löytyä siitä, että kirjailija ei ole tällä hetkellä yrittäjä, vaikka hänellä onkin teokseensa tekijänoikeus. Jos ennen kustannussopimuksen allekirjoittamista kirjailijalta vaadittaisiin Y-tunnus ja merkintä ennakkoperintärekisterissä, voisi ala tervehtyä ja kilpailun toimimattomuus vähentyä.

Tai ainakin suurin osa kirjailijoista oppisi tekemään itselleen katetuottolaskelman. Kilpailluista markkinoista kirjallisuudessakin on kysymys. Käykää alessa katsomassa jos ette usko.

Syksy alkaa - ja apurahahaku

Maanantai 4.8.2008 klo 9.02

Syksyllä jaetaan pääosa maamme monista kirjallisuuspalkinnoista. Melkein kaikille meistä kynäilijöistä tärkeämpiä kuin palkintojen jakopäivät ovat ne päivät, jolloin ensi vuoden apurahat täytyy viimeistään hakea, tai kun tiedot keväällä haettavina olleiden apurahojen saajista julkaistaan. Pääosa noista tärkeistä päivämääristä kuuluu syksyyn.

Apurahamarkkinoilla anojia riittää... Olisi mielenkiintoista tietää, moniko kirjoittamiseen apurahaa hakevista sen saa, edes jostakin tuutista. Pidän siitä, että suurimmat yksityiset säätiöt (esimerkiksi Kordelin ja Wihuri) julkaisevat nettisivuillaan tiedot jakamiensa rahojen saajista. Mikähän lie syy, että moiseen avoimuuteen ei ole päästy esimerkiksi ns. kirjastoapurahojen kohdalla?

Jakopäätöksiä tekeviä ihmisiä ei käy kateeksi. Muutamalla aanelosella hakija yrittää selvittää sen omasta mielestään huisan kirjaidean, jonka hän haluaa toteuttaa. Mikä lie se pisteytysjärjestelmä, millä ne huisuudet pannaan jonoon?

Missä asennossa olen, kun kirjoitan romaania?

Sunnuntai 20.7.2008 klo 8.38

Tämän aamun Hesarissa (20.7.2008) kolmea suomalaista kirjailijaa oli pyydetty kertomaan siitä, missä asennossa, ja missä paikassa he kirjoittavat kirjansa. Mikko Rimminen, Helena Sinervo ja Miina Supinen kertoivat asiasta kukin omalta kohdaltaan.

Kysymys on mielenkiintoinen, nimenomaan kysymyksenä joka esitetään kirjailijalle. Olen nähnyt myös haastattelun, jossa kysyttiin kirjailijoilta sitä ovatko he koskaan kokeilleet kirjoittamista alastomina.

Tällaisten kysymysten esittämiseen löysin kaksi mahdollista syytä. Ensimmäinen on se, että jutun tehnyt toimittaja on löytänyt tutkimustietoa siitä, missä asennossa/vaatetusasteessa luovaa työtä tekevän ihmisen ajatus kulkee parhaiten. Siinä tapauksessa olisi ollut hyvä, jos toimittaja olisi lisännyt jutun yhteyteen faktalaatikon niistä tuloksista, joita ko. tutkimuksessa oli saatu. Siitä olisi ollut meikäläisellekin suoranaista ammatillista hyötyä.

Se toinen vaihtoehto juttuidean syntymisestä on nimittäin karmeampi. Toimittaja ei ole keksinyt näiden, eikä muidenkaan kirjoittajien varsinaisesta työstä, siis niistä teoksista joita he ovat kirjoittaneet mitään sellaista, mikä olisi antanut aiheen pohtia elämää, ja sen mutkaisia kulkuja.

Ehkäpä tämäkin Hesarin haastattelu sopii siihen samaan sarjaan kysymyksiä, joilla kysytään että pitääkö kirjailijan olla onneton kirjoittaakseen hyvin. Eikä helvetissä pidä! Kirjoittaminen on työtä, ihan samanlaista kuin muukin työ. Minä en ainakaan halua kohdata maantien suoralla venäläistä rekkakuskia, joka on niin onneton että tekee työnsä paremmin kuin koskaan. Enkä vaatekaupan myyjää, joka palvelee minua hyvin, koska tuntee kaiken elämässään olevan viturallaan.