Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Niobe on kohta lukijoilla

Perjantai 10.1.2014 klo 14.39

Uusin romaanini Niobe julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirjastot ja kirjakaupat ovat ottaneet sitä kiitettävästi listoilleen.

Tämä näkymä kirjastojen verkkosivuilla saa kirjailijan mielen iloiseksi: kirja on kohta lukijoiden käsissä. He tekevät tarinaan sen toisen puolen. Millainen kokonaisuus siitä muodostuu - sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Romaani sairastaa. Miksiköhän?

Keskiviikko 30.10.2013 klo 17.42

Toimittaja Riitta Kylänpään raflaavasti otsikoitu juttu Suomen Kuvalehdessä on herättänyt keskustelua suomalaisen kirjallisuuden, eri toten romaanin tilasta. Moni kirjailijakollega tuntuu ottaneen jutun loukkauksena omaa ammattitaitoaan kohtaan.

En osaa oikein loukkaantua. Jostakin syystä Suomessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa kirjallisuudesta itsestään: on mietitty, miksei novelleja julkaista, on pelätty ja odotettu sähkökirjan tuloa, on odotettu joka ikisenä joulunalusaikana yhtä suurta hittiä jota kansa ostaisi niin että myyntikäyrät näyttäisivät yläviistoon.

Keskustelua tarvitaan. Ehkä se kertoo siitä, että kirjan asema instituutiona, yhtenä kulttuurimme peruskivenä on rapautumassa. On niin paljon kaikenlaista muuta: nopeampaa, helpommin sulavaa, visuaalisesti komeampaa...

Enemmän olen huolissani siitä, miksi käymme niin vähän keskustelua runojen, novellien ja romaanien teemoista. Niitähän kirjailijat yrittävät tuoda esille ja käsitellä.

Ainakin näin olen itse ymmärtänyt kirjallisuuden merkityksen.

Novelli elää ja voi hyvin - Short stories are alive

Lauantai 12.10.2013 klo 12.54

Tunnettu lyhyiden tarinoiden mestari, kanadalainen Alice Munro sai ansaitusti tämänvuotisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Lyhyt tarina – novelli – elää tällä hetkellä nousukautta myös Suomessa. Minultakin on tilattu teksti erääseen ensi vuonna ilmestyvään novellikokoelmaan. Mielelläni tarjoukseen tartun.

Korkeintaan parisenkymmentä sivua sisältävässä novellissa ei ole tilaa monille rinnakkaisille tarinoille. On keskityttävä vain yhteen, ja yritettävä kertoa se hyvin. Henkilöhahmot on luotava pienin keinoin, eikä kaikkea heistä voi eikä ehdi kertoa.

Eräs paljon kirjoittava ihminen lausui äskettäin lehtijutussaan, ettei kirjoittaminen ole työtä. Olen vahvasti eri mieltä – ja novellin, jos minkä kertominen asettaa tekijänsä ammattitaidon terveellisellä tavalla koetukselle.

-------------------------

Canadian Alice Munro won Nobel prize in litterature this Year. She knows how to write a short story. Short stories are coming back in Finland, too. I'm going to write one of those to collection with other writers next Year, too.

In short story there is not space to tell much. There is only one story, and You have to do it well. You have to create Your characters with little ideas.

Somebody said recently in his column that writing is not working. I don't agree with that. Especially You need a professional touch if You try to write a good short story.

Lähtevien lintujen aika on hyvä aika kirjoittaa - Birds are leaving us, it is time to write

Maanantai 7.10.2013 klo 7.51

Sanotaan, että me suomalaiset olemme raskasmielistä kansaa. Että melankolia on meille ominainen mieliala.

Voi se niinkin olla. Ainakin lokakuussa, jolloin viimeiset muuttolinnut tekevät lähtöä etelään ja soilta voi kerätä karpaloita, noita kasvukauden viimeisiä marjoja.

Nyt on hyvä aika kääntyä itsensä puoleen, kuunnella mitä on kasvukauden aikana sisäänsä kerännyt. On hyvä aika saada se ulos, luoda jotakin.

Vaikka kirjoittamalla.

--------------------

They say, that finns are very melancholy people.

I agree with that. It feels that way in October, when last migratory birds are leaving us. Peatlands are covered by cranberries.

It is time to listen those things I collected to my mind during long summer days. Maybe something new is growing there.

It is time to write.

Kesän paras dekkari, kuulemma - Mr. Poirette said nice things about my book

Tiistai 10.9.2013 klo 7.31

Turha kai sanoakaan, että kirjailija kaipaa palautetta siitä mitä hän on kirjoittanut. Tietoa siitä, mikä hänen luomassaan teoksessa on koskettanut, mikä on toiminut, mikä on antanut ajattelemisen aihetta. Siinä kirjailijan työ ei eroa millään lailla muista ammateista.

Erityisesti olen tällä hetkellä kiinnostunut Ahventen valtakunnan ranskannoksen keräämistä kommenteista. Radio Tele Luxembourgin aamussa 7. syyskuuta kriitikko Bernard Poirette piti kirjaa parhaana tänä kesänä lukemanaan dekkarina.

Se tietenkin lämmitti mieltä. Mutta erityisen hyvältä tuntuu se, että hän oli löytänyt kirjasta juuri niitä asioita, joita olin yrittänytkin sen sisään kirjoittaa.

-------------------------------------

Writer like me wants to hear feedback about novel he/she has written. If it has touched it's readers. If it has worked in that way I wanted. If it has given something to think.

Especially - of course - I'm now interested about feedback concerning Le Royaume des perches, my novel that was translated to french this year. Mr. Bernard Poirette from Radio Tele Luxembourg said 7th september nice things about my book. He said, that it was best crime story he has read this summer.

Thank You, Mr. Poirette! I'm glad You found just those things from book I wanted You to find.

Link: http://www.rtl.fr/emission/c-est-a-lire/ecouter/le-royaume-des-perches-de-martti-linna-7764356068

Sarjakirjailija on ajan trendi

Keskiviikko 4.9.2013 klo 7.18

Arvostamani kirjailijakollega, kouvolalainen Jukka Behm kertoo tämän aamun (4.9.) Kymen Sanomissa uuden Lahjoja norsujumalalle-romaaninsa taustoista. Jutussa kerrotaan, että sarjat ovat jännityskirjallisuudessa vahva trendi. Niin myös fantasiassa, ja nykynaisten elämää kevyesti kuvaavassa chick lit -kirjallisuudessa. Jukan kertoman mukaan idea jännärisarjasta tuli kustantamolta.

Mikäpä siinä. Itsekin kirjoitan ”irtokappaleiden” lisäksi Sudenmaa-romaanisarjaa. Lukijana olen nautiskellut Henning Mankellin, Donald Westlaken, Rex Stoutin ja monen muun ”sarjakirjailijan” tuotannosta.

Usean saman päähenkilön ympärille, kenties samaan ympäristöön sijoittuvan romaanin kirjoittaminen aiheuttaa myös kysymyksiä. Kuinka paljon jo aikaisemmin kerrottujen asioiden tuttuus lukijoiden keskuudessa aiheuttaa rajoituksia kirjoittajalle? Entä aiheuttaako se joskus sitä, ettei kirjailija voikaan käsitellä jotakin häntä kiinnostavaa aihetta, koska se rikkoisi sarjan tyylin ja hengen?

Pieniä, mutta isoja kysymyksiä kirjoittajalle. Sarjakirjoittaminen on ookoo, mutta kirjoittajalla täytyy säilyä vapaus hypätä pois sarjasta, jos jokin käsittelyä kaipaava teema sitä vaatii. Muutoin kysymys on – niin luulen – omien näkemystensä huoraamisesta.

Vain tarinan kertoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Joskus - onneksi aika usein - kirjailija ei sitä itsekään tiedä.

Kaikilla linnuilla on oikeus tulla kuulluiksi

Maanantai 5.8.2013 klo 8.31

"Metsässä olisi hyvin hiljaista, jos vain ne linnut laulaisivat jotka laulavat parhaiten."

Tämän silmiini osuneen aforismin lausui aikoinaan Henry van Dyke, amerikkalainen kirjailija (1852-1933).

Kuten monet aforismit, tuokin pieni ajatus soveltuu moneen eri asiaan. Jokaisella julkaistavalla kirjalla on arvonsa. Ilman huonoja kirjoja ei olisi niitä hyviäkään. Jokaisella on oltava oikeus lausua asioista oma mielipiteensä, oikeus olla omasta näkökulmastaan oikeassa.

Maailman tapahtumista kiinnostuneelle kirjailijalle ajatus sisältää vahvan muistutuksen. On niin helppoa mennä mukaan pintaliitoon, peesata muiden ajatuksia, kuulla vain niitä jotka huutavat eniten.

Siellä jossakin syrjässä, siellä mihin muut eivät katso voi kuitenkin olla piilossa kertomisen arvoinen tarina.

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7.07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

Kirjailija käy tänään tulevalla rikospaikallaan

Torstai 4.7.2013

Vierailen tänään itäisen Suomenlahden saarella. Sinne aion sijoittaa erään lähitulevaisuudessa työn alle tulevan tarinani. En tiedä vielä, tuleeko siitä romaani, pino novelleja vaiko jotakin muuta. Tähän astisten pohjatöiden onnistuttua hyvin uskon, että tuo työ toteutuu.

Käynti tapahtumien näyttämöllä on kirjailijalle jännittävä kokemus. Minulla on päässäni kuva saaresta sen perusteella, mitä olen lukenut ja kuullut – mutta noinkohan saari on sellainen? Todennäköisesti jo kirjoittamani lyhyet luonnehdinnat tarinan tapahtumista tulevat elämään sen mukaan, mitä tänään näen, kuulen, haistan, maistan ja aistin.

Tuolla saarella ovat aikoinaan eläneet ja hengittäneet ne ihmiset, joista aion kirjoittaa fiktiivisen tarinani. Ehkä tulen tuntemaan myös heidän läsnäolonsa. Tai ainakin saan tuntumaa siihen, millaista heidän elämänsä oli.

Kirjailijaksi synnytään - entä kirvesmieheksi?

Perjantai 21.6.2013 klo 9.50

Helsingin Sanomissa haastateltiin 20. kesäkuuta kirjailija Henna Helmi Heinosta. Hän on julkaissut yhden romaanin, ja ensi keväänä tulee jutun mukaan ulos nuortenkirja. En ole tutustunut Heinosen tuotantoon, mutta onnittelen hienosta saavutuksesta. Jokainen kirja on suuren työn tulosta.

Luin kuitenkin kirjailijahaastattelua hieman hämmentyneenä, kuten aikaisempiakin Heinosta koskevia lehtijuttuja. Niissä keskitytään häneen persoonana, ja hänen palavaan haluunsa olla kirjailija. Toimittajaminäni miettii, onko näkökulma jutun kirjoittajan vaiko jutun kohteen itsensä valinta.

On upea asia, jos joku haluaa olla kirjailija. Mutta silti näkisin mieluummin kaiken keskiössä tarinan. Sen kirjailijan luoman melkein totta olevan sadun, jolla hän yrittää saada jonkinlaista otetta tästä maailmasta, yrittää muuttaa jotakin näkymätöntä näkyväksi lukijoilleen.

Ehkä joku muu haluaa olla palavasti kirvesmies. Hän haluaa rakentaa talon, ja kertoo siitä kaikille. Se tulenpalava kirvesmies voi olla ihan kiva tyyppi, ja kenties taitava rakentajakin. Jostakin syystä haluaisin kuitenkin tietää enemmän itse talosta kuin sen rakentajasta.

Hyvällä tarinalla, ja hyvällä talolla kun on ainakin yksi yhteinen ominaisuus. Niihin kumpaankin jää mielellään pidemmäksi aikaa asumaan.

Viina on masenne, sanoi toimittaja Eve Mantu

Perjantai 24.5.2013 klo 7.12

Satuin avaamaan tiistain automatkalla Radio Puheen hyvään aikaan. Toimittaja Eve Mantu oli tehnyt ajatuksia herättävän dokumentin Lapualla Minnesota-menetelmän avulla ihmisiä viinasta vieroittavasta hoitopaikasta.

Alkoholismin seuraukset koskettavat järkyttävän suurta osaa meistä suomalaisista. Siitä huolimatta tuosta sairaudesta - sillä sairautta sen täytyy olla, tuon vahvan riippuvuuden viinaan - puhutaan vähän. Mieluummin puhutaan mielenterveyden ongelmista, työelämän ongelmista, väestön liian vähäisestä liikkumisesta, ylipaino-ongelmasta...

Mantu oli valinnut toimittajana työtavakseen fiksun tien. Hän peilasi koko ajan hoitolaitoksessa näkemäänsä ja kokemaansa omiin kokemuksiinsa alkoholistin omaisena ja läheisenä. Tuloksena oli lämmin, rohkea ja koskettava tarina.

Toimittajan, kuten kirjailijankin työssä on vaarana etukenoinen pönöttäminen kokovartalopeilin edessä. Silloin tuloksena on vain peilikuva, ei mitään kuvaa siitä mitä sen peilin takana ehkä on piilossa. Sen vaaran Mantu mielestäni vältti.

Viina on masenne! on kuunneltavissa Yle Areenassa

Arkistoissa on kansakunnan muisti

Keskiviikko 22.5.2013 klo 7.37

Vietin eilisen päivän Helsingissä, Sörnäisissä sijaitsevassa Työväen arkistossa.

On väärä luulo, että tällaiset arkistot ovat paikkoja joissa kuivat tutkijat istuvat pölypilvien keskellä tutkimassa kellastuneita papereita, joita narisevat arkistovirkailijat heille vastentahtoisesti hakevat pimeistä, kylmistä ja rottia vilisevistä kellareista. Kiitos erinomaisesta palvelusta, arkistoväki!

Kirjailijalle arkistot ovat monesti kullanarvoisia paikkoja, kun hän hankkii lisätietoa ja tunnelmia siitä ajasta johon hän tarinansa aikoo sijoittaa. Onneksi meillä on paljon tällaisia, Työväen arkiston ja vaikkapa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kaltaisia paikkoja. Toivottavasti yhteiskuntaan levinnyt hillitön säästämis- ja tehokkuusvimma ei vie meiltä näitä yhteisen muistitiedon pankkeja.

Minä etsin Sörnäisistä tietoa tapahtumista Kymenlaaksossa vuonna 1918. Dokumentit ovat toki kiinnostavia, mutta erityisesti runsas muistitietoaineisto mykisti: vanhan ihmisen käsialalla kirjoitettu tarina Tammisaaren leirin nälkäisten punavankien kuorettomiksi kaluamista männyistä lähti Helsingistä mukaani seuraavan yön uniin.

Todellisuus on todellakin todellisuutta, sanoi aikanaan eräs menestynyt mäkihyppääjä. Kirjailija voi vain yrittääymmärtää, ja kysyä fiktion keinoin että miksi.

Edgar Rice Burroughsin neuvot romaanin kirjoittajalle

Keskiviikko 10.4.2013 klo 8.01

Kirjailijalta kysytään aika usein neuvoja kirjoittamiseen. Niitä on hankala antaa, kas kun jokaisella meistä on erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet jonkin uuden luomiselle. Kun kysytään, sitä yrittää mumista sellaisen vastauksen, jollaista luulee kysyjän odottavan.

Tarzanin, ja monen muun legendaarisen hahmon luoja Edgar Rice Burroughs (1875-1950) kiteytti mielestäni osuvasti jotakin olennaista kirjoittamisesta. Hänen mielestään hyvän romaanin kirjoittajan täytyy olla

1 pettynyt ja masentunut.
2 olla epäonnistunut kaikessa mitä hän on tehnyt.
3 hänen on täytynyt viettää sietämättömän yksitoikkoista ja mielenkiinnotonta elämää.
4 hänen täytyy olla sydämensä pohjasta kyllästynyt sivistykseen.
5 hänen ei tarvitse piitata kieliopista eikä hän lue paljon.
6 hän omistaa keskitason aivot ja tavalliset taipumukset.
7 hän osaa olla käsittelemättä sellaisia aiheita, joista hän ymmärtää jotakin.

Lähde: Curt Riess: Bestseller (Otava 1963)

Uutuuskirja kiertää lukijalta toiselle

Keskiviikko 6.3.2013 klo 8.22

Tämä näkymä kirjaston nettisivuilta piristää kirjailijan mieltä. Uusi kirja kiertää lukijoidensa käsissä. Sitä jopa jonotetaan. Se tarinan puolikas, jonka olen kirjoittajana luonut kovien kansien väliin täydentyy kunkin lukijan ajatusmaailman, arvojen ja elämänkokemuksen myötä täydeksi tarinaksi.

Parempaa motivaattoria työn jatkamiselle en juuri keksi.

Alaston kirjailija vaiko paljastava tarina?

Torstai 7.2.2013 klo 8.43

Tämän aamun lehdessä oli kuva tunnetusta suomalaisesta kirjailijasta sängyssään, sylissään pieni lapsi. Hellyttävä ja onnistunut kuva. Haastattelussa kirjailija kertoi suhteestaan nukkumiseen ja uniin.

Haastattelu, ja eritoten tuo kuva jäi mietityttämään kirjallisuuden tehtävää ja sen mahdollista muuttumista yhteiskunnan mukana. Mikä on kirjailijan tehtävä nyt ja tulevaisuudessa? Onko se enemmän kertominen itsestään, vaiko kertominen ihmisestä ja siitä ympäristöstä jossa me itse kukin yksin ja yhdessä elämme?

Kun kirjailija kertoo itsestään, hän supistaa samalla kokemusmaailmansa ja tarinansa omaan itseensä, historiaansa ja siihen, kuinka hän on tämänhetkisen minuutensa rakentanut. Se voi tapahtua vaikka niin, että kirjailija kertoo lehden sivuilla alastonkuvan kera suhteestaan alastomuuteen.

Tuo voi toimia. Itse kuitenkin arvostan enemmän tarinoita, joista näkee että kirjailija on yrittänyt päästä ulos omista nahkoistaan ja asettua jonkun muun asemaan, katsomaan maailmaa jonkun toisen silmin.

Kukaan meistä ei elä täällä yksin. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin me menetämme halun yrittää ymmärtää toista ihmistä.

Yksinäisyys, tuo ihailtu ja vihattu olotila

Lauantai 26.1.2013 klo 14.33

Lauantain 26.1. Hesarissa oli Tuomo Tammisen kirjoittama erinomainen artikkeli yksinäisyydestä. Jutun ingressissä väitettiin, että Suomessa on yhtä paljon yksinäisiä ihmisiä kuin Vantaalla on asukkaita. Tokkopa riittänee...

Jutun mukaan yksinäisyys on evoluution kehittämä tapa muistuttaa meitä siitä, ettei kukaan meistä pärjää täällä yksin. Yksinäisyys aiheuttaa aivoissa samanlaista liikehdintää kuin fyysinen kipu. Se sattuu.

Vähän aikaa sitten pohdiskelimme eräässä työpalaverissa yksinäisyyden kokemista. Eräs suuresti kunnioittamani, hyvin paljon ihmiskontakteja tuottavassa työssä palveleva henkilö sanoi, että välillä hän huomaa olevansa yksinäinen jopa monilapsisen perheensä keskellä.

Paljon lienee merkitystä sillä, onko koettu yksinäisyys itse valittu olotila vaiko tila, johon on ajauduttu. Tänään kävelin kahden tunnin pitkän lenkin auringon valaisemilla talvihangilla. En kokenut yksinäisyyttä vaan onnellisuutta.

Moni kirjailija on - ainakin myöhemmin kirjoitettujen henkilökuviensa mukaan - ollut hyvin yksinäinen henkilö. Monia heistä pidetään nykyisin suurina ajattelijoina. Tunnistan tuon yksinäisyyden tarpeen joskus työssäni. Hälinässä syntyy yleensä vain lisää hälinää.

Mutta jos yksinäisyys ei olekaan oma valinta? Hesarin jutun mukaan moni yksinäinen tyytyy mieluummin ankeaan arkeensa kuin ryhtyy tavoittelemaan epävarmaa onnea.

Surullista!

Helsingin kirjamessut takana

Maanantai 29.10.2012 klo 7.12

Sunnuntainen vierailu Helsingin kirjamessuilla on takana. Päällimmäinen tunne on tyytyväisyys: kirjallisia tarinoita päivät pitkät pusaavasta oli hienoa taas huomata, kuinka paljon ne edelleen kiinnostavat ihmisiä. Syntyy jaettuja kokemuksia, fiktiivisiä ja tosia.

Irja Sinivaara haastatteli minua Takauma-lavalla osana Kirjailijaliiton ohjelmaa. Liitto on jo vakiintunut toimija maan suurimman kirjallisuustapahtuman järjestelyissä. Niin pitää ollakin: liittomme yli 600 jäsentä ovat kuitenkin se ydinjoukko, joka vastaa pääosasta vuosittain julkaistavasta ja ostettavasta tarinatuotannosta.

Samalla Suomen Kirjailijaliitto on oikeastaan ainoa kirjailijoita edustava organisaatio, jonka sanaa kuunnellaan valtakunnallisesti silloin, kun puhutaan kirjailijoiden toimeentulosta ja työolosuhteista. Siinä roolissa liitto tekee paljon hyvää työtä myös siihen kuulumattomien nykyisten ja tulevien kirjailijoiden eteen.

Veikko Huovisen kieli elää yhä

Torstai 20.9.2012 klo 6.56

"Yhtä kylmä kuin yö oli ollut, yhtä kuumaksi muodostui päivä. Sinisen taivaan aavikolla ujelsi taivaanvuohen siipi ja männyn niljakas kuorikaistale liehui unettavasti joen pohjalla kirkkaan säilykepurkin vierellä. Vesi tuoksui pihkalle ja tuulella oli pehmeät sormet. Virran kimaltava vilinä vei tajuni mennessään unen suvannolle saakka...."

Näin päättyy Veikko Huovisen novelli Eräs keltainen juttu Siltalan tänä vuonna julkaisemassa, vuonna 2009 kuolleen kirjailijan kirjoittamia tarinoita sisältävässä kokoelmassa Luonnonkierto.

Huovisen kieli on kaunista ja elävää myös tuossa hänen tuotantonsa alkupään tekstissä. Kokoelman tarinat ovat vuosilta 1950-2001. Olen vasta aloittamassa lukemista. On jännittävää seurata, miten mestarismiehen tapa kertoa muuttui hänen uransa aikana. Kirjailijakin voi, ja hänen pitää kehittyä omassa työssään.

Veikko Huovinen ei tunnetusti viihtynyt Helsingin kulttuurisalongeissa vaan loi tuotantonsa Sotkamon hiljaisessa elämänmenossa. Tuotannon, jossa riittää ammennettavaa ja suuria teemoja.

Siinä on oppia meille nuoremmillekin kynäilijöille: Ei se elämä ole aina muualla, kuten joskus väitetään. Se on tässä ja nyt.

Onneksi Sofi Oksanen ei ole humoristi

Lauantai 1.9.2012 klo 7.55

Olin eilen esiintymässä Hämeenlinnan Kirjan aika-tapahtumassa. Vanha Verkatehdas tarjosi hyvät puitteet omaleimaiselle kirjallisuustapahtumalle.

Huomiota kiinnitti se, että useissa esiintymisissä ja kirjailijahaastatteluissa käsiteltiin huumoria ja teosten naurattavuutta. Kirjailijan teosta mainostettiin lukijoille sen sisältämällä huumorilla ja tragikomedialla. Kirjailijalta kysyttiin, naurattiko häntä itseään, kun hän työsti käsikirjoitusta.

Toivottavasti kirjallisuudella nähdään vielä muitakin arvoja kuin sen kyky laukaista ihmisen elämänstressiä pika-annoksella nopeaa naurua. Mielihyvää voi tuottaa myös tarinan sisältämä syvempi ajatus. Sellainen, jota joutuu itse miettimään ja työstämään omassa päässään.

Tuohon liittyen - kuuma kysymys tuntuu nyt olevan, ovatko suomalaiset kirjailijat kateellisia Sofi Oksaselle hänen menestyksestään vai eivät. Omasta puolestani vastaan että en ole, vaan kumarran syvään. Hänen menestyksensä on iso asia koko suomalaiselle kirjallisuudelle, ja hän on ansainnut sen omalla työllään.

Hän on löytänyt oman tapansa kirjoittaa noita syviä ajatuksia niin, että ne tavoittavat lukijassa jotakin.