Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Suomalaista kulttuuria uhkaa sukupuuttoaalto

Torstai 11.4.2024 klo 8.13

Sanalla kulttuuri tarkoitetaan monenlaisia asioita. Se on kansalaisten sivistämistä, valistamista, henkisten nautintojen tuottamista, yhteisiä tapoja ja muoti-ilmiöitä. Sen varaan yhteiskunta on pitkälti rakentanut yhtenäistä omakuvaansa. Kansakunnan harmaantuessa suomalaiselta kulttuurilta on rapistumassa sen arvokas kivijalka.

Kulttuurin rahoituksesta puhutaan tällä hetkellä vahvoilla äänenpainoilla. Julkinen valta, eli valtio ja kunnat, ovat rahapulassaan leikkaamassa erilaiselle kulttuuritoiminnalle myöntämäänsä rahallista tukea. Se johtanee erilaisten kulttuuripalvelujen tarjonnan supistumiseen, kulttuurin alalla työskentelevien ihmisten työmahdollisuuksien vähenemiseen, ja vähenevien resurssien suuntaamiseen oletetusti tehokkaammalla tavalla.

Säästöpäätökset ja -puheet ovat saaneet kulttuurintekijätkin keskustelemaan eri areenoilla siitä, minkälainen kulttuuri on tärkeää. Onko tärkeämpää rahoittaa lastenkulttuuria kuin käännösrunoutta? Mihin tarvitaan ”kankeita” laitosteattereita kun ketterät ja itsenäiset tuotannot pystyvät viemään näytöskappaleet sinne, missä ihmiset ovat?

Jokaisella argumentille löytyy oma perustelunsa, ja sille vastaperustelu. Oman mielikuvituksensa ruokkiminen ja käyttäminen suhteessa ympäristöön tullee olemaan jatkossakin yksi kansalaisten perustaidoista. Yhä suurempi osa tulevista suomalaisista on sukujuuriltaan kotoisin jostakin muualta kuin täältä koto-Suomesta. Kulttuuritarjonta on perinteisesti ollut se liima, jolla nuoret on milteipä huomaamatta sitoutettu osaksi yhteiskuntaa. Miten käy, jos sitä liimaa on yhä vähemmän tarjolla?

Paitsi säästöjen etsintä, on käynnissä myös uusien verotettavien tulolähteiden metsästys. Erilaiset varakkaat, tutkimus- ja taiteelliseen työhön apurahoja myöntävät säätiöt ovat nauttineet tähän saakka valtiovallan erityistä suojelusta. Niiden rooli on korostunut kulttuurin tukemisessa, kun julkinen raha on vähentynyt. Rahansa nämä säätiöt saavat suurelta osin pörssisijoituksista. Miten käy niiden kulttuurin tekijöille myöntämien tukien, jos osinkoverotuksessa kiristetään veroprosentteja?

Median tutkakatveeseen on tähän saakka jäänyt eräs kulttuurista kivijalkaamme nakertava tekijä. Se on aika. Eläkeläisillä ja muilla ikäihmisillä on tunnetusti aikaa ja halua kuluttaa kulttuuripalveluita. Se ei ole vitsi, että suomalaista kulttuuria ylläpitävät osin keski-iän ylittäneet naiset. Tuonen viikate niittää aikanaan jokaisen meistä mukaansa. Se koskee sekä kulttuurin tekijöitä että sen kuluttajia.

Nyt eletään vuosikokousten ja ensi syksyn toimintasuunnitelmien laadinta-aikaa. Monessa kansantanssi-, kuoro-, näytelmäkerho- ja muussa yhdistyksessä tuskaillaan vastuunkantajien vähenemistä luonnollisen poistuman kautta.

Se koskee myös yhtä omaa suosikkilajiani, lavatansseja: monella tanssinjärjestäjällä on jo harmaata ohimoilla. Olen monesti istunut tanssilattian reunalla iloiten siitä, kuinka edestäni menee monta tulevaisuuteen siirtyvää, tai kenties kokonaan tekemättä jäävää tekonivelleikkausta ja mielenterveysongelman diagnoosia.

Kaikki vaikuttaa maailmassa kaikkeen. Kulttuurin tekeminen vaatii tekijöitä, eikä viimeinen luku kulu- ja/tai tulosarakkeen alareunassa ole koskaan koko totuus.