Suuri yleisömäärä ei saa olla kulttuurissa itsetarkoitus

Maanantai 27.4.2026 klo 13.59

Havaintojeni mukaan kulttuuritapahtumissa pätee sama 20/80-sääntö, joka toteutuu monella muullakin elämänalalla. Suhteellisen pieni osa kirjailijoista, taidemaalareista ja muista kulttuurityöläisistä kerää suurimman osan yleisöstä ja medianäkyvyydestä. Kaikella kunnioituksella tuota hyvin pärjäävää vähemmistöä kohtaan on toivottavaa, että myös alan ”rikkaruohot” pysyvät elossa ja tuottavina.

Olin hiljattain kuulijana eräässä yleisötapahtumassa. Vieraaksi saapuneesta kirjailijasta kiinnostuneet kuulijat täyttivät tarkoitukseen varatun salin ääriään myöten. Kirjailija puhui hyvin, hän oli tuttu muualtakin kuin kirjahyllyiltä ja hänen luentonsa aihe oli ajankohtainen. Kaikki kunnia hänelle, toivottavasti hän kiinnostaa ihmisiä jatkossakin.

Tyhjien tuolien syndrooma lienee tuttu monelle muullekin kirjailijalle kuin minulle. Olen puhunut eräästä kirjastani isossa auditoriossa kolmelle ihmiselle. Heistä yksi oli tilaisuuden koolle kutsuja. Olen joskus odottanut kirjani signeeraukseen varatun pöydän luona turhaan sitä ensimmäistä omistuskirjoituksen haluajaa.

Olivatko nuo tilaisuudet turhaa ajan ja rahan haaskausta? En usko. Meillä syntyi noiden kolmen kuulijan kanssa hieno kohtaaminen, josta uskon jokaisen saaneen itselleen jotakin. Signeeraukset jäivät ehkä kirjoittamatta, mutta arvostan sitä että minulle tarjottiin siihen tilaisuus. Tiedänpä erään nykyisin arvostetun kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan, jonka esikoisteosta myytiin hulppeat 200 kappaletta.

Tänä laatujärjestelmien luvattuna aikana päätetään helposti, ettei mitään sellaista kannata tehdä minkä tuotosta ei voi mitata numeroilla. Sellainen insinöörimäinen ajattelu valtaa helposti alaa myös kulttuurissa: rahoituksensa puolesta kamppaileva kaupunginkirjasto kutsuu ehkä vieraakseen menestyskirjailijan sen paikallisesti ehkä kiinnostavan, mutta takuuvarmasti vähäyleisöisen esikoiskirjailijan sijasta kirjatakseen ison kävijämäärän.

Monipuolisuus ja tarjonnan kirjavuus on kuitenkin yksi taiteen ja muun kulttuurin tärkeimmistä elinehdoista. Koskaan ei voi tietää, mikä ja kuka puhuttelee sitä yksittäistä katsojaa, kuulijaa ja kokijaa eniten. Ilman vaikuttavia kokemuksia, ja toisaalta ilman kuuluisalle epämukavuusalueelle astumista ei omalle maulle, ajatuksille ja arvostuksille jää välttämättä tilaa kehittyä. Ihmisen on usein helpompi mennä joukon mukana kuin löytää jotakin itse.

Kuulijakunnassa – siinä pienessäkin – voi myös olla niitä tulevia kulttuurintekijöitä, jotka kiertävät tilaisuuksissa hakemassa rohkaisua ylittääkseen itsekin jonkin rajan sisällään. Muistanpa eräänkin nuoren kirjoittamisesta kiinnostuneen miehen, joka kävi erinäisissä kirjallisuustapahtumissa kuuntelemassa sellaisia miehiä ja naisia, jotka olivat jo jotakin julkaisseet.

Tuo silloinen nuori mies on muuten julkaissut tähän mennessä jo melko monta nimikettä. Ja ainakin palautteesta päätellen 20 henkilöä sadasta on saanut noista nimikkeistä jotakin itselleen.