Aito vaiko tekoälykuva?

Sunnuntai 15.2.2026 klo 8.08

Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin oma sosiaalisen median todellisuuteni on räjähtänyt täyteen AI:n, eli ihmisen toimintaa jäljittelevän tekoälyn tuottamia valokuvia ja videoita. Jokaisen meistä on opeteltava uudenlaista suhtautumista kuvallisen ilmaisun merkitykseen ja todistusvoimaan.

Muutoksen myötä olen itsekin opetellut joitakin perusasioita tekoälyohjelmien käytöstä. Tämän kirjoitukseni otsikkokuvan teki pyynnöstäni tekoäly. Uskon, että tekele kertoo itse katsojalle sen, ettei tilanne ole oikeasta elämästä tallennettu. Sen vuoksi en lisännyt sen alareunaan tekstiä tämä kuva on tehty Microsoftin Copilotilla.

Suurimman osan tekoälyn tuottamista kuvista ja videoista huomaa helposti keinotekoisiksi. Ihmiset eivät näytä aidoilta, he eivät liiku normaalisti tai heidät on ympätty tökerösti ympäristöönsä. Kukat ovat epätavallisen kauniita ja eläimet liki täydellisiä. Luontoon (me ihmiset mukaan luettuna) kuuluu vajavaisuus. Juuri se on se ominaisuus, joka monesti tekee kuvaamisen kohteesta tallentamisen arvoisen.

Kuvio muuttuu täysin toiseksi, jos ja kun erehdymme pitämään noita keinotekoisia luomuksia aitoina. Maailman kriisipesäkkeistä ”otetut” kuvat mellakoista, veriset lapsen kasvot, kotimainen ihmislihansyöjäpoliitikko tai jokin muu taitavasti manipuloitu kuva saa meidät ehkä valitsemaan puolemme ilman, että pysähdymme miettimään asian kaikkia puolia. Sormi käy tykkää- nappulalla. Sormet naputtelevat hetken tunnekuohussa nettiin jotakin, jota emme tunnista parin päivän päästä omien arvojemme mukaiseksi.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tunne johonkin ryhmään kuulumisesta on yksi tapa kokea itsensä merkitykselliseksi. Sellaisen ryhmän yhteen sitomiseen ja sen toiminnan suuntaamiseen tekoälykuvitus antaa jälleen yhden uuden elementin. Siitä on olemassa jo vahvaa näyttöä, ja siksi en välttämättä pidä AI:n käytön yleistymisestä kuvittamisessa ja tekstin luomisessa.

Kuvaan suurimman osan kirjoittamistani lehtijutuista itse. Tähän mennessä olen myös useimmiten kuvannut kirjoittamani kuvapitoiset kirjat. Tältä istumalta en usko, että tulen muuttamaan sitä tapaa. Oikean kuvan ottaminen on aina tietyssä hetkessä, paikassa ja tunnetilassa tapahtuva valinta: mitä minun pitää kuvalla sanoa, ja mitä se tarkoittaa sen rajaamiselle? Mitä kuva kertoo tulevaisuudessa sen katsojalle? Täydentääkö se tai kenties korvaa kirjoittamaani tekstiä?

Kunhan kelit taas lämpenevät, ryhdyn kantamaan luontoretkilläni mukana sitä parempaa kameraani. Siinä on aina oma jännityksensä, millaisia asioita Äiti Maa suo milloinkin kuvattavakseni. Joskus ei yhtään mitään. Joskus onnistaa: muistan vieläkin, kuinka onnistuin pari kesää sitten kuvaamaan helosurrin, tuon todella kauniin kukkakärpäsen. Se vain istahti eteeni päivänkakkaralle ja antautui kuvattavaksi. Sellaisia kokemuksia ei tekoälykuvan pyytäminen tietokoneelta tarjoa.

On tekoälykuvilla silti hyvät puolensa. Tykkään leikitellä kauniin kielemme sanoilla ja niiden monilla merkityksillä. Jos olisin mennyt tanssilavalla pyytämään joltakin mieskavaljeerilta että otapas nyt oikein tuskainen asento, ei lopputulos välttämättä olisi ollut hyvä hänen, hänen tanssidaaminsa eikä lopputuloksenkaan kannalta.