Hella Wuolijoki, Marie Elisabet Hackman ja monet muut - uusi videoni kertoo metsäpatruunoiden vahvoista naisista

Sunnuntai 8.3.2026

Neljäs huhtikuussa 2026 ilmestyvään Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjaan liittyvä videoni kertoo kansainvälisen naistenpäivän kunniaksi patruunoiden tärkeistä naisista ja naispatruunoista. 

Etenkin 1700- ja 1800-lukujen historiankirjoitus on laadittu hyvin miehisestä näkökulmasta. Todellisuudessa naiset olivat jo silloin merkittäviä päätöksentekijöitä ja vallankäyttäjiä. Se oli monesti seurausta leskeydestä, tai yritystä johtaneiden veljien ennenaikaisesta poismenosta. 

Avioliiton solmineet naiset saivat luvan hallita omaisuuttaan vasta 1800-luvun loppupuolella. Suomalaiseen puunjalostukseen nousi monta lahjakasta naista merkittäville johtopaikoille. Siinä joukossa on yllättäviäkin nimiä. 

Naispuolisista arkkitehdeista ja taiteilijoista tuli monesti miespatruunoiden luottonaisia. Patruunoiden vaimojen, sisarten ja muiden tärkeiden naisten mielipiteet ja arvostukset vaikuttivat siihen, miltä heidän rakennuttamansa arvorakennukset ja teettämänsä tai hankkimansa taide näyttää tänäkin päivänä. 

Metsäpatruunoiden vahvoista naisista kertovan videoni löydät täältä. Sen myötä hyvää naistenpäivää!

Aito vaiko tekoälykuva?

Sunnuntai 15.2.2026 klo 8.08

Viimeisen puolen vuoden aikana ainakin oma sosiaalisen median todellisuuteni on räjähtänyt täyteen AI:n, eli ihmisen toimintaa jäljittelevän tekoälyn tuottamia valokuvia ja videoita. Jokaisen meistä on opeteltava uudenlaista suhtautumista kuvallisen ilmaisun merkitykseen ja todistusvoimaan.

Muutoksen myötä olen itsekin opetellut joitakin perusasioita tekoälyohjelmien käytöstä. Tämän kirjoitukseni otsikkokuvan teki pyynnöstäni tekoäly. Uskon, että tekele kertoo itse katsojalle sen, ettei tilanne ole oikeasta elämästä tallennettu. Sen vuoksi en lisännyt sen alareunaan tekstiä tämä kuva on tehty Microsoftin Copilotilla.

Suurimman osan tekoälyn tuottamista kuvista ja videoista huomaa helposti keinotekoisiksi. Ihmiset eivät näytä aidoilta, he eivät liiku normaalisti tai heidät on ympätty tökerösti ympäristöönsä. Kukat ovat epätavallisen kauniita ja eläimet liki täydellisiä. Luontoon (me ihmiset mukaan luettuna) kuuluu vajavaisuus. Juuri se on se ominaisuus, joka monesti tekee kuvaamisen kohteesta tallentamisen arvoisen.

Kuvio muuttuu täysin toiseksi, jos ja kun erehdymme pitämään noita keinotekoisia luomuksia aitoina. Maailman kriisipesäkkeistä ”otetut” kuvat mellakoista, veriset lapsen kasvot, kotimainen ihmislihansyöjäpoliitikko tai jokin muu taitavasti manipuloitu kuva saa meidät ehkä valitsemaan puolemme ilman, että pysähdymme miettimään asian kaikkia puolia. Sormi käy tykkää- nappulalla. Sormet naputtelevat hetken tunnekuohussa nettiin jotakin, jota emme tunnista parin päivän päästä omien arvojemme mukaiseksi.

Me ihmiset olemme sosiaalisia eläimiä. Tunne johonkin ryhmään kuulumisesta on yksi tapa kokea itsensä merkitykselliseksi. Sellaisen ryhmän yhteen sitomiseen ja sen toiminnan suuntaamiseen tekoälykuvitus antaa jälleen yhden uuden elementin. Siitä on olemassa jo vahvaa näyttöä, ja siksi en välttämättä pidä AI:n käytön yleistymisestä kuvittamisessa ja tekstin luomisessa.

Kuvaan suurimman osan kirjoittamistani lehtijutuista itse. Tähän mennessä olen myös useimmiten kuvannut kirjoittamani kuvapitoiset kirjat. Tältä istumalta en usko, että tulen muuttamaan sitä tapaa. Oikean kuvan ottaminen on aina tietyssä hetkessä, paikassa ja tunnetilassa tapahtuva valinta: mitä minun pitää kuvalla sanoa, ja mitä se tarkoittaa sen rajaamiselle? Mitä kuva kertoo tulevaisuudessa sen katsojalle? Täydentääkö se tai kenties korvaa kirjoittamaani tekstiä?

Kunhan kelit taas lämpenevät, ryhdyn kantamaan luontoretkilläni mukana sitä parempaa kameraani. Siinä on aina oma jännityksensä, millaisia asioita Äiti Maa suo milloinkin kuvattavakseni. Joskus ei yhtään mitään. Joskus onnistaa: muistan vieläkin, kuinka onnistuin pari kesää sitten kuvaamaan helosurrin, tuon todella kauniin kukkakärpäsen. Se vain istahti eteeni päivänkakkaralle ja antautui kuvattavaksi. Sellaisia kokemuksia ei tekoälykuvan pyytäminen tietokoneelta tarjoa.

On tekoälykuvilla silti hyvät puolensa. Tykkään leikitellä kauniin kielemme sanoilla ja niiden monilla merkityksillä. Jos olisin mennyt tanssilavalla pyytämään joltakin mieskavaljeerilta että otapas nyt oikein tuskainen asento, ei lopputulos välttämättä olisi ollut hyvä hänen, hänen tanssidaaminsa eikä lopputuloksenkaan kannalta.

Donald J. Trump vs. Franklin D. Roosevelt: vuosi 2026

Keskiviikko 31.12.2025

Joulun aikaan kolusin kirjahyllyni historiallista osastoa II maailmansodan kohdalta. Emme elä nyt samanlaisen maailmanpalon aikoja, mutta mahdollisuus sellaisen syttymiseen on kasvanut. Ainakin valtioita yhdistävät ja erottavat poliittiset mannerlaatat ovat liikkumassa uuteen asentoon.

Vuoden 2026 alkaessa kukin voi tykönänsä miettiä, mitä maailman suurimman supervallan korkein päättäjä ajatteli asioista vuonna 1940, ja mitä vastaavan viran nykyinen haltija ajattelee samoista asioista.

Yhdysvallat on isoin peluri maailmanpolitiikassa. Sen vaikutusta yksittäisten kansojen hyvin- tai pahoinvointiin ei voi ohittaa tuosta vain. 1940-luvun alussa se oli vasta nousemassa demokratioiden kiistattomaksi johtajaksi. Nyt se on kiistatta länsimaista ykkönen sekä taloudessa että vaikutusvallassa. Demokratian johtajuudesta voi olla montaa mieltä.

Franklin D. Roosevelt toimi USA:n presidenttinä neljällä kaudella vuosina 1933-1945. Siinä lajissa hän on maansa ainoa, ja tullee sellaiseksi jäämäänkin Yhdysvaltain perustuslakiin myöhemmin tehdyn lisäyksen ansiosta. Roosevelt oli puoluekannaltaan demokraatti. Hän pyrki nostamaan 1930-luvun kuuluisalla New Deal -talousohjelmallaan maansa kansainvälisen lamakauden syövereistä. Osittain se myös onnistui.

Vuoden 1940 vaaleissa Roosevelt valittiin kolmannen kerran Yhdysvaltain presidentiksi. Pitkälti siksi, että hän lupasi olla viemättä maataan osalliseksi toiseen maailmansotaan. Toisin kuitenkin kävi. Neljäs kausi alkoi vuonna 1944, mutta Roosevelt kuoli ennen sen päättymistä.

Donald J. Trumpin tausta on liikemaailmassa. Hän tuli valituksi Yhdysvaltain 45. presidentiksi republikaanien listoilta kaudelle 2017-2021, ja uudelleen 47. presidentiksi tämän vuoden alusta alkaen. Tämä kausi lienee hänen viimeisensä, vaikka Trump onkin julkisesti leikitellyt ajatuksella kausiensa jatkamista ilman kansanäänestystä.

Jokainen päättäjä reagoi puheissaan ja kirjoituksissaan sen hetkiseen tilannekuvaan nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Niinhän me kaikki muutkin teemme. Siksi eri aikojen johtajien arvoja ja ajatusmaailmaa on vaikea vertailla keskenään. Se mitä ihminen puhuu ja kirjoittaa, ennustaa historiallisten esimerkkien valossa kuitenkin  hyvin hänen tulevaa toimintaansa.

Saksalainen vallankumouksellinen nimeltään Adolf Hitler kirjoitti 1920-luvulla, istuessaan Landsbergin vankilassa, teoksen nimeltään Mein Kampf. Siinä hän hahmotteli karmaisevan tarkasti tulevan politiikkansa suuntaviivat maailmanvalloitusyrityksineen ja juutalaisten holokausteineen. Vuonna 2021 Venäjän presidentti Vladimir Putin kirjoitti huomiota herättäneen esseensä Venäjän ja Ukrainan historiallisesta yhtenäisyydestä. Seuraavan vuoden helmikuussa näimme, mitä hän sillä tarkoitti.

Tammikuussa 1941 Franklin D. Roosevelt hahmotteli kuvassa näkyvät teesit niistä vapauksista, joita Yhdysvaltain olisi edistettävä omassa maailmanpolitiikassaan. Saman vuoden lopulla Yhdysvallat liittyi jo käynnissä olleeseen maailmansotaan, mutta edisti myös sen päättymistä valtavalla teollisuuskapasiteetillaan ja Lend and Lease -sotilasavullaan.

Sodan jälkeen Yhdysvaltain Marshall-apu oli iso apu sodassa raunioituneen Euroopan jälleenrakentamisessa. Yhdysvaltain johdolla perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat (YK) ylläpitämään maailmanrauhaa ja turvallisuutta. Roosevelt oli eläessään molempien asioiden edistäjä.

Rooseveltin teesit kannattaa lukea ajatuksen kanssa, ja miettiä niiden toteutumista. Niitä voi vertailla niihin sanoihin, joita olemme kuulleet Donald Trumpin sanovan.

Parempaa alkavaa vuotta 2026.

Kersantti Viljo Heinosta ja itsenäisyyspäivästä

Perjantai 5.12.2025 klo 10.30

Kunniakirja Karhulan Sammontalon seinällä pysäyttää. Ei siksi, että tuleva 10 000 metrin juoksun ME-mies ja Euroopan mestari näyttää jääneen toiseksi. Eikä siksi, että palkintojenjako tapahtui syksyllä 1942 Äänislinnassa, jonka tunnemme nykyisin Petroskoina. Jään miettimään sitä miten järjetöntä se oli, kuinka Heinon (s. 1914) kaltaiset nuoret miehet pantiin silloinkin tappamaan toisiaan. 

Kunniakirjan mukaan koolla oli kilpailijoita Aunuksen, Karhumäen, Syvärin ja Äänislinnan rintamasuunnilta. Kysymyksessä oli nelimaaottelu. Tiedän, että Syvärin suunnalla oli tuolloin saksalainen 163. divisioona odottamassa sitä hetkeä, jolloin etelän suunnalta Leningradia saarrostaneet saksalaisjoukot tulisivat niin lähelle, että divisioona voitaisiin lähettää sulkemaan lopullisesti tuon suuren kaupungin elinhermot. 

Oliko kolmas edustajiaan kisaan nimennyt maa Italia? Purjehduskaudella 1942 Laatokalla toimi saksalais-italialainen laivasto-osasto katkaisemassa Leningradin huoltoyhteyksiä. Suomi-Saksa-Italia. Mikä mahtoi olla neljäs maa? Silloista Neuvostoliittoa tuskin laskettiin…

19-vuotias isäni aloitteli tuona samana syksynä Syvärillä omaa ”maaotteluaan” jalkaväkirykmentti 50:n riveissä. Sitä kestikin sitten aina marraskuuhun 1944 saakka. Tuskallisen moni hänen ikäluokkansa (vuonna 1923 syntyneet) edustajista keskeytti oman ottelunsa kaatumisen tai haavoittumisen vuoksi. 

Sanotaan, että aina maailmansotien aikana ihmiskunnan teknologinen kehitys ottaa jättimäisiä loikkia eteenpäin. Se sanonta on mielestäni korni: emmehän tiedä, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä noissa sodissa surmatut miljoonat lahjakkaat ihmiset olisivat saaneet aikaan, jos olisivat saaneet elää. 

Viimeiset neljä vuotta olemme jälleen eläneet kasvavan suursodan uhkan alla. Jokaisen oman kansansa vaaleilla, tai muuten valitun johtajan tärkein tehtävä tulisi olla se, että hän estää kansansa nuorten miesten ja naisten elämän uhraamisen tuollaisen suurtuhon kaiken nielevälle alttarille. Valitettavasti niin ei näytä olevan. 

Hyvää itsenäisyyspäivää.

Metsäpatruunoiden perintö hyödyttää yhä suomalaista yhteiskuntaa

Torstai 13.11.2025 klo 9.25

1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ei ollut vielä olemassa tasavaltaa nimeltään Suomi. Yhteiskunnan taiteelle, tieteelle ja muulle kulttuurille myöntämä rahoitus oli vähäistä. Valtiovallan kiristyvän taloustilanteen vuoksi olemme palaamassa samanlaisiin aikoihin: apuun toivotaan taas varakkaita, sivistyneitä ja anteliaita tukijoita takaamaan taiteen ja tieteen tekijöille leipää, ja samalla kaikelle kansalle sen kipeästi tarvitsemia sirkushuveja. 

Pauliina Susi kirjoitti helmikuussa 2025 Kirjailija-lehteen mielenkiintoisen artikkelin noista mesenaateista. Juttuaan varten hän oli löytänyt erään kirjallisuuden tukijan, joka sattumoisin on itsekin kirjailija. Yksi mahdollisuus löytää  rahoitusta omalle, sydäntään lähellä olevalle hankkeelle ovat netissä tehtävät vastikkeelliset joukkorahoituskampanjat. 

Sana mesenaatti on ymmärtääkseni peräisin kaukaisen Rooman ajoilta. Keisari Augustuksen neuvonantaja Gaius Maecenas tarjosi rahallista ja henkistä tukeaan Horatiuksen ja Vergiliuksen kaltaisille runoilijoille. Noiden kahden herran tuotoksia luetaan edelleen. Myös heidän mesenaattinsa jäi historiankirjoihin.  

Suomessa oli runsaat sata vuotta sitten lukuisia yhteiskuntaa henkisesti hyödyttänyttä työtä tukeneita rahamiehiä ja -naisia. G.A. Serlachiuksen merkitys Suomen taiteen kultakauden taiteilijoiden tukijana tunnetaan ja tunnustetaan, samoin Antti Ahlströmin panos esimerkiksi kotimaisen näyttämötaiteen ylös ajamisessa. Mutta heidän lisäkseen oli vielä monia muitakin. 

Kirjoitin ensi keväänä ilmestyvästä Metsäpatruunoiden perintö -tietokirjastani tiedotteen hankettani tukeneelle Metsämiesten Säätiölle. Se löytyy täältä. Kirjaa työstäessäni havahduin huomaamaan, kuinka suuri merkitys noilla oman aikansa merkkihenkilöillä on edelleen tämän yhteiskunnan henkisen elämän vireydelle. Heidän perustamiaan ja rahoittamiaan rahastoja on olemassa paitsi Suomen Kulttuurirahaston alaisuudesta, myös heidän omalla nimellään. Rahastojen käyttökohteet vaihtelevat taiteesta lääketieteeseen, pienviljelykseen ja markkinointiin. 

Kenenkään käärinliinoissa ei edelleenkään ole taskuja. Viisaasti sijoitettu raha tuottaa toisinaan kauan näkyviä, vaikuttavia ja hyvää mieltä tuottavia tuloksia. Se kannattaa myös nykyajan uusien mesenaattien muistaa.

#MMS

Muistopuheen laatimisen vaikeudesta

Sunnuntai 2.11.2025 klo 8.58

Olen viime aikoina joutunut/päässyt muutamaan kertaan miettimään sanoja, joilla muistetaan siunaus- tai muistotilaisuudessa edesmennyttä vainajaa. Sopivien sanojen valitseminen laittaa aina miettimään sitä, kuinka hyvin me todellisuudessa tunnemme toistemme ajatuksia ja tekojemme takana olevia elämänkokemuksia.

Sanotaan, että ihminen on kokonaisuus. Siihen laskettaneen ainakin ihmisen fyysinen olemus, käytös, puheet ja tiedossa olevat mielipiteet. Noita fyysisiä osasia kuvataan harvoin muistopuheissa, tai niitä ilmaistaan kiertoteitse: hän oli kova työmies tai -nainen. Tulevaisuudessa noidenkin kuvailujen käyttäminen vähenee, koska bittiaikana töistämme ja tekemisistämme jää yhä vähemmän jälkiä maan kamaralle sitten, kun olemme poissa.

Vainajan tekemistä töistä on sinänsä helppoa kirjoittaa kokonaisia lauseita. Yleensä tilaisuudessa läsnä olevat tietävät, mitä edesmennyt teki elääkseen ja sai aikaan. Ne asiat ovat tavallaan turvallisia ja neutraaleja esille nostettaviksi. Harvalla tilaisuuden läsnäolijalla on kanttia nousta seisomaan väittääkseen vastaan: ei se noin mennyt! Ei se sitä tehnyt, minähän sen tein! Ne sanat säästetään muistotilaisuuden jälkeisiin puheisiin.

Edesmenneen luonnetta voi kuvata muutamin sanoin, etenkin jos sen voi tehdä positiivisilla sanoilla. Oliko hän lempeä, oikeudenmukainen, suora tai peräti avulias ja lämminsydäminen? Jokaisessa meistä on kuitenkin monia puolia. Kuinka kuvata niitä muita, vähemmän positiivisia puolia muutamilla sanoilla, vaiko jättää ne kokonaan pois?

Elämän erilaiset käänteet ovat muistolauseiden peruskauraa: vanhemmat, lapsuus, käydyt koulut, työura, harrastukset, luottamustoimet, avioliitto, isäksi tai äidiksi tuleminen, leskeytyminen. Niistä me jäljelle jääneet tiedämme yleensä vain toteutuneet asiat. Oman elämänsä joskus jyrkistäkin käännekohdista harva tietää etukäteen.

Olisi mielenkiintoista tietää ne ajatukset ja pohdinnat, joiden tuloksena edesmennyt teki omaa elämänkulkuaan koskeneita ratkaisuja tai jätti ne tekemättä. Nykyään ihmisiä suositellaan kirjoittamaan ylös viimeinen tahtonsa siitä, miten hän haluaa fyysistä kehoaan kohdeltavan kuolemansa jälkeen, tuhkataanko se vaiko haudataan, ja tehdäänkö elinluovutustestamentti vaiko ei.

Ihmisen unelmista, haaveista ja toiveista jää yleensä jäljelle vain toisen käden tietoa. Ehkä olisi hyvä suositella myös jokaista tekemään itselleen vähän erilainen ansioluettelo. Edesmenneen itse itselleen laatima muistokirjoitus voisi nostaa esille aivan erilaisia näkökulmia.

Mielikuvitus on kriiseissä usein pahin vihollisemme

Perjantai 26.9.2025 klo 9.50

Mielikuvitus, eli kyky yhdistellä ja erotella ympäröivästä maailmasta tulevia ärsykkeitä ja havaintoja päässään uudella tavalla on ollut ihmiskunnalle välttämätön taito. Nyky-Venäjän aggressiivinen toiminta, ja siitä seuraava informaation tulva haastaa kykymme estää sitä lähtemästä laukalle.

Lähes jokainen asevelvollisuutensa suorittanut mies tai nainen joutui luullakseni jossakin vaiheessa palvelustaan vartioon eli ”väijyyn” pimeään suomalaiseen metsään. Omalta kohdaltani muistan, kuinka jossakin sotaharjoituksessa jokainen pimeästä kuulunut risahdus ja rasahdus hätkähdytti, katajien hahmot muuttuivat sen vastapuolen hiiviskeleviksi tiedustelijoiksi. Olen lukenut sodan käyneiden miesten muistelmia samasta aiheesta. ”Nikkelivarmistuksen” ampuminen vain varmuuden vuoksi etumaastoon ei ollut ollenkaan harvinaista.

Lentokenttien yllä lentävät tuntemattomat droonit, katkeilevat sähkökaapelit, itärajan lähellä tapahtuva GPS-häirintä ja muut oudot tapahtumat ovat tulleet sitten helmikuun 2022 osaksi uutismaailmaa. Ajatus sodan mahdollisuudesta myös meidän elinaikanamme on väkisinkin noussut ajatuksiin. Nykyistä rauhan tilaa on kestänyt maassamme jo noin 80 vuotta. Historiaa taakse päin katsoessa se on harvinaisen pitkä aika.

Joskus tulee toki miettineeksi, onko kaikilla ihmisillä mielikuvitusta. Tämä koskee etenkin niitä kansojensa johtajia, jotka lähettävät nuoret miehensä räjähtämään kappaleiksi, palamaan kuoliaiksi tai silpoutumaan lopuksi elämäänsä invalideiksi aina vain uusien sotien taistelukentille.

Ainakin minusta näyttää siltä että mielikuvituksella tai sen puuttumisella on usein ollut sormensa pelissä myös sotien syttymisessä. Puolaan syyskuun alussa 1939 hyökännyt Adolf Hitler ei osannut kuvitella, että Ranska ja Englanti lunastaisivat tuolle maalle antamansa lupauksen julistaa sota Saksalle. Ilmeisesti Vladimir Putinkin – saamansa informaation perusteella – kuvitteli, että Ukraina antautuisi muutamassa viikossa hänen panssaroiduille sotajoukoilleen.

Drooneilla, ja kaikenlaisilla muilla vempeleillä leikkiminen toisten valtioiden alueella perustuu sekin suurelta osin mielikuvitukseen. Niiden käyttäjä kuvittelee noiden valtioiden tulevaa käyttäytymistä, ja päivittää omia laskelmiaan sen mukaan. Noiden toisten valtioiden johto joutuu kuvittelemaan, mitä sitten tapahtuu, jos me emme reagoi mitenkään.

Elämme vaarallisia aikoja. Useampi kuin yksi sota on syttynyt vääristä kuvitelmista vedetyistä onnettomista johtopäätöksistä.

Kirjani metsäpatruunoiden perinnöstä ilmestyy huhtikuussa 2026

Keskiviikko 10.9.2025 klo 14.13

Kirjan suunnittelu ja kirjoittaminen on pääosin aikaa vievää puurtamista. Allekirjoitan täysin sen väitteen, että kirjailijan työ on suurimmaksi osaksi hyviä istumalihaksia. Siinäkin on silti omat huippuhetkensä.

Saavutin tällä viikolla yhden noista hetkistä, kun sovimme seuraavan kirjani kustantajan kanssa sen ulkoasusta ja julkaisuajankohdasta. Itse sisällön, eli kuvien ja tekstien kanssa olen tehnyt yhteistyötä osaavan kustannustoimittajan kanssa jo jonkin aikaa.

Työ ensi keväänä ilmestyvän Metsäpatruunoiden perintö -kirjan parissa on vienyt minut potkimaan ratakiskoja jotka eivät johda enää minnekään, kuuluisan mäkihyppytornin juurelle, astelemaan Juhani Ahon mielirannoille ja ihastelemaan suu auki huikeaa suomalaista kirkkoarkkitehtuuria.

Kirja on kirjoittajalleen aina ajatuksia avartava matka. Sitä se on ollut etenkin tällä kertaa. Uskon ja toivon, että tämä kirja tulee olemaan sitä myös monelle metsistä, niiden käytöstä ja suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä kiinnostuneelle lukijalleen.

Lisätietoa seuraa Reuna Publishing Housen kevään 2026 Bulletin-julkaisuluettelossa.

#mmsaatio

Ann-Christin Antell aloittaa Haminan syksyn kirjailijakahvilat

Keskiviikko 27.8.2025 klo 8.08

Haminan kaupungin kirjastopalvelut järjestää tänäkin syksynä neljä kirjailijakahvilailtaa pääkirjaston Kasper-salissa. Tiistai-iltaisin kello 17.00-18.30 pidettäviin tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Minulla on tänäkin vuonna kunnia haastatella hyvin erilaisten kirjojen tekijöitä.

Vierailujen sarjan aloittaa 16. syyskuuta turkulainen kirjailija Ann-Christin Antell. Hänen kolmiosainen, historiallista romantiikkaa edustava Puuvillatehdas-sarjansa on ollut sekä arvostelu- että myyntimenestys. Sen käännösoikeudet on myyty useisiin maihin. Tänä vuonna ilmestynyt Valkea lilja aloittaa uuden, turkulaisen Adelin perheen lahjakkaista tyttäristä kertovan sarjan.

14. lokakuuta Kasper-salissa tutustutaan lastenkirjan kirjoittamisen ja kuvittamisen maailmaan, kun haastateltaviksi saapuvat haminalaiset Varpu Eronen ja Tuukka Sandström. Heidän kuusi yhteistä lastenkirjaansa ovat saaneet kiitosta kauneudestaan ja nokkeluudestaan. Tänä vuonna ilmestynyt Kärppähässäkkä on villi ja vauhdikas runokirja.

Marraskuun 18. päivän vieras on kotkalaislähtöinen Raija-Sinikka Rantala. Hänet tunnetaan paitsi monipuolisena kirjailijana, myös ansioituneena teatterijohtajana ja -ohjaajana. Hänen kuudes romaaninsa, tänä vuonna ilmestynyt Elli pohjautuu Vehkalahdella vuonna 1880 syntyneen, ja Helsingissä vuonna 1962 kuolleen näyttelijä Elli Tompurin värikkääseen elämäntarinaan.

Kauden kirjailijavierailut päättää 9. joulukuuta Suomen Tietokirjailijat ry:n myöntämän vuoden 2024 Tietokirjapalkinnon viime vuonna saanut savitaipalelainen kasvitieteilijä ja luontotoimittaja Seppo Vuokko. Yleisradion Luontoillan alkuperäiseen asiantuntijaraatiin yli 30 vuoden ajan kuulunut Vuokko on julkaissut useita teoksia, joista viimeisimpänä kolumnikokoelma Metsäläisen mietteitä viime vuonna. Hänet tunnetaan aktiivisena, innostavana ja kantaa ottavana suomalaisen luonnon seuraajana.

Lainauskorvaus on kirjailijalle elintärkeä tulolähde

Tiistai 19.8.2025 klo 7.36

Viime vuosi oli tilastojen valossa hyvää aikaa yleisten kirjastojen kävijä- ja lainausmäärille. Painettujen kirjojen lainausmäärä nousi useilla prosenteilla. Niitä lainattiin kirjastoista yhtä paljon viimeksi vuonna 2005. Jokaisesta lainatusta kirjasta kilahtaa muutama roponen kirjailijan tilille.

Lainauskorvauksia kirjailijoille jakava Sanasto tilittää niitä meille seuraavan kerran lokakuussa. Sanaston nettipalvelusta kukin saaja voi jo tarkastaa omien kirjojensa viimevuotiset lainausmäärät. Minullakin on näköjään useita tuhansia syitä kumartaa kirjojeni lukijoille. Nöyrät kiitokset!

Tilille kilahtava raha toki lämmittää – sitä herkkua kun työkseen kirjoittava saa nauttia harmittavan harvoin. Melkeinpä suuremman ilon tuottaa kuitenkin havainto siitä, kuinka yleinen kirjasto jatkaa kirjojeni elinaikaa useilla vuosilla. Se jos mikä on sitä oikeaa ajatusten jakamista, jalostamista ja kiertotaloutta.

Edellinen oma kirjani, nuoren Urho Kekkosen elämästä Kajaanissa ja Haminassa sisällissodan aikana kertova romaani Tämä Nuori maa ilmestyi vuonna 2022. Hyvin sekin näkyy viihtyneen lukijoiden käsissä.

Kärkipaikkaa lainauksissa piti kuitenkin jo vuonna 2017 ilmestynyt lastenkirja Isän luokse. Siitä olen iloinen: Tuon teoksen kirjoittamista mietin pitkään. Mutta kun tomera Katri ilmestyi koneeni ruudulle ratkomaan maailman ilmasto-ongelmia ihan konkreettisesti, niin se oli menoa se!

Toiseksi lainatuimpien kirjojeni listalla pääsi jo vuonna 2012 Metsäkustannuksen kautta ilmestynyt tietokirjani Metsänomistajan rahakirja. Uusien tietokirjojen myynti ei käynyt viime vuonna niin hyvin kuin ehkä toivottiin. Vähän vanhempienkin kirjojen kiertäminen lukijoilla kertoo kuitenkin että niitä edelleen tarvitaan, eikä kaikki tieto vanhene heti huomenna.

Dekkaribuumista ei kirjallisuuspiireissä ole vähään aikaan kohuttu. Oma rikoksia ratkova rikosylikonstaapelini Reijo Sudenmaa näkyy voivan edelleen hyvin: sekä Impivaara (2019), Rakkausarpia (2015) että Kasvuaikaa (2017) täydentävät lainatuimpien kirjojeni kuusikon.

Kiitos. Tästä on hyvä jatkaa.

Tietyn lajityypin romaanin kirjoittaminen vaatii osaamista

Tiistai 1.7.2025 klo 10.57

Kaunokirjallisuutta on tapana jakaa eri lajityyppeihin. Ranskan kielellä tuota jakojäännöstä kutsutaan eri genrelajeiksi teosten temaattisten, rakenteellisten ja tyylillisten eroavaisuuksien vuoksi. Tarkasti omaa lajityyppiään seuraavaa romaania lukiessaan on helppo hymähdellä sen tarinan ennalta arvattavuudelle. Ehkä ei kuitenkaan pitäisi.

Olen jo toistakymmentä vuotta tehnyt syksyisin kirjailijahaastatteluja Haminan pääkirjaston Kirjailijakahvilassa. Yksi tuon urakan suurimmista haasteista ja iloista on tutustua kirjallisuuden moniin eri lajeihin ja niiden kirjoittajiin.

Luen parhaillaan läpi erään ensi syksynä vieraakseni tulevan kirjailijan tuotantoa. Jossakin kirjaluettelossa hänen tuotantoaan luokitellaan romantasiaksi. Tuo kait enklannin kielestä rumasti suomeksi viännetty sana tarkoittanee mielikuvituksen yhdistämistä romantiikkaan.

Itselleni tästä lajityypistä tulevat mieleen ensimmäiseksi lukemattomat julkaistut kartanoromaanisarjat. Niissä päähenkilön (yleensä nainen) tie käy ryysyistä rikkauksiin, ei vähiten hänen likakuorensa alta vähitellen paljastuvan uskomattoman kauneuden tähden. Myös miesten kuuluu olla komeita ja monessa tapauksessa rikkaita.

Toki voi käydä niinkin, että kaunotar valitsee sydämensä ääntä kuunnellen paronin sijaan rakkaakseen sen köyhän, mutta käytökseltään miellyttävän tallirengin, joka sattuman oikusta osoittautuukin lopussa vähintään markiisiksi. Matkalle mahtuu monenlaista sydämentykytystä, kylmiä jos kaipaaviakin katseita ja sivullisten ylenkatsetta.

Rikosromaanit, matkakertomukset, avaruusseikkailut… mahtuuhan maailmaan erilaisia tyylilajeja, ja niille kullekin löytyy oma lukijakuntansa. Jollekin muulle lukijalle ne eivät anna yhtään mitään.

Nyt käsillä olevan luku-urakkani aikana olen pysähtynyt miettimään sitä valtavaa tietomäärää, jonka romantasia-teoksen kirjoittaja on kerännyt kirjaansa varten. Löytyy aikalaiskuvausta, tietoa sen ajan poliittisesta historiasta, arkkitehtuuria, kasvitiedettä, arkeologiaa…

Kari Hotakainen on joskus sanonut, että kirjoittaessaan formulahirmu Kimi Räikkösen elämänkerran hän halusi kirjoittaa kirjan aiheesta, josta ei tiedä mitään. Luulenpa kuitenkin, että hänkin joutui tekemään pirskatisti pohjatöitä, ehkä jopa vaihtamaan koneeseensa öljyt.

Aleksei Osipov eli lyhyen mutta mielenkiintoisen elämän

Keskiviikko 28.5.2025 klo 8.56

Kymmenen vuotta sitten ilmestyi Kariston kustantamana romaanini Kaksi hautaa saarella. Se kertoo Aleksei Osipovista, Voikkaan Mannerheimiksikin kutsutusta kevään 1918 punaisten sotapäälliköstä. Kirjailijan työssä aihe valitsee monesti kirjoittajansa. Tarina Haminan Majasaareen haudatusta miehestä oli juuri sellainen.

Silmiini osui toimittaja Kirsi Partasen Ylen nettisivuille toukokuussa 2015 tekemä haastattelu silloisesta uutuusteoksestani. Sitä lukiessa mieleeni palautui monia asioita romaanin työstämisen ajalta.

Kaksi hautaa saarella -romaanin juuret juontuvat retkelle, jonka tein Majasaari -nimiselle Suomenlahden saarelle monta vuotta ennen kuin tiesin kirjoittavani Alekseista yhtään mitään. Patikoin saarella ihastelemassa sen karua luontoa, kun törmäsin nimettömään hautaan. Hauta se selvästi oli, vaikka olikin melko hoitamattoman näköinen.

Hauta unohtui, kunnes palasi taas mieleen kun luin jonkin kirjan punaisten ja valkoisten välisistä taisteluista Savon radan suunnalla keväällä 1918. Todennäköisesti kirjassa mainittiin, että punaisia tuolloin johtanut Osipov on haudattu jollekin saarelle Haminan edustalla.

Oliko se juuri se hauta? Osipov? Miksi suomalaisia johtaneella miehellä oli venäläinen nimi? Miksi hänen hautansa on saarella? Miten hän sinne päätyi, ja kuka hänet surmasi?

Olipa kysymyksessä romaani tai tietokirja, pohjatöiden tekeminen on yksi antoisimmista vaiheista sen kirjoittamisessa. Tietokoneelle, paperille ja mappeihin kertyy kaikenlaista sälää ja sekundaa, joskus myös oikeita helmiä. On varottava heittämästä mitään pois: koskaan ei voi tietää, mille pienelle yksityiskohdalle tulee olemaan käyttöä.

Romaanissani on hieman vajaat 300 sivua. Pohjatöiden kautta kertyi paljon totena pidettyä materiaalia ajasta ja ihmisistä sata vuotta sitten. Paljon jäi myös aukkoja, noita fiktiivisen tarinan kirjoittajalle välttämättömiä mielikuvittelun paikkoja. Romaanin kirjoittaja ei varmaan koskaan esitä itselleen riittävästi kysymyksiä: Miksi? Milloin? Missä? Millainen? Miten?

Olen vain 30-vuotiaana traagisesti kuolleelle Alekseille kiitollinen saamastani tehtävästä. Romaanin kirjoittajalle hän oli täydellinen päähenkilö: ristiriitainen, selvästi älykäs ja monella tavoin lahjakas, yhtä aikaa vihattu ja rakastettu ja ennen kaikkea ihminen, jonka elämä herättää paljon kysymyksiä.

Tämän artikkelin kuva on otettu eräältä Majasaaren rantakallioista. Romaanin ilmestymisen jälkeen kävin uudelleen saarella. Ehkä Aleksei seisoi Maijansa kanssa toukokuussa 1918 juuri tuolla samalla paikalla odottamassa horisonttiin ilmestyvää laivaa. Ja jännitti, tietäisikö laiva pelastumista vaiko jotakin muuta.

Elämme yhtä aikaa menneessä, nykyisessä ja tulevassa ajassa

Torstai 22.5.2025 klo 16.13

Kirjallisuudella ei mene juuri nyt erityisen hyvin. Kirjailijoiden tulot vähentyvät digitalisaation etenemisen ja julkisen vallan säästötoimien myötä, eikä kirjojen lukeminen saati niistä keskusteleminen tunnu muutenkaan olevan suuressa suosiossa. Se on sääli, sillä juuri kirjallisuus pystyy nivomaan yhteen elämämme kolme eri aikatasoa.

Vanhan rukouksen sanoja mukaillen meidän on syötävä jokapäiväinen leipämme otsamme hiessä juuri tänään. Tämä hetki on täynnä asioiden ja päätösten tekemistä ja/tai tekemättä jättämistä. Usein on kuitenkin niin, että tämän päivän ajankäytön tulokset tai menetykset ymmärtää vasta jälkeenpäin.

Matkan varrella opitut asiat, saavutetut menestykset ja koetut menetykset muodostavat suurelta osin sen pohjan, jolla tämä päiväni seisoo. Monista aikoinaan tärkeinä pitämistäni asioista on tullut vähäpätöisiä. Jotkut pikkuruisina syntyneet ajatukset ja pienet teot ovat kasvaneet isommiksi. Ihminen tarvitsee kaikesta elämästään, kokemastaan ja tuntemastaan kovaksi tallautuneen pohjan pysyäkseen pystyssä. Ikävä kyllä, monen kohdalla se lattia tuntuu olevan pahuksen paljon kallellaan.

Elämme kukin – toivottavasti – myös kolmannessa aikatasossa. Monen tänäänkin päätettävän tai tehtävän asian tulos selviää vasta myöhemmin. Koskaan ei voi olla varma, millainen se tulevaisuus on. Se tieto luo epävarmuutta, mutta antaa myös lohtua ja toivoa paremmasta.

Elämämme ensimmäiselle (mennyt aika), toiselle (nykyhetki) ja kolmannelle (tulevaisuus) aikatasolle on yhteistä ainakin se, ettei meillä ole käytössämme täydellistä tietoa yhtään mistään. Historia on aina tulkinta tapahtuneesta. Nykyhetkeäkään emme voi täysin hallita.

Onneksi meillä on kirjat. Joku on jo tulkinnut niihin menneitä aikoja ajatustemme pohjaksi. Kirjallisuus yrittää selittää tekojamme ja ympäristöämme myös nykyhetkessä. Se yrittää kertoa miten asiat ovat, miksi ne ovat niin ja mitä niistä voisi ajatella.

Tulevaisuuttakin on moni kuvitellut. Joku on joskus jopa osunut oikeaan. Jos et usko, luepa vaikka George Orwellin mainio romaani Vuonna 1984.

Rauhanaate ja miinakauhu sopivat yhteen

Perjantai 4.4.2025 klo 9.28

Suomen tulossa oleva päätös jalkaväkimiinoista luopumisesta on saanut toiset hihkumaan ilosta, toiset kauhistelemaan sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen jatkuvaa rapautumista. Rauhanaatteessa eli pasifismissa on se ikävä puoli, että se harvoin pääsee valtaan hyökkääjävaltioissa.

Itsekin kannatan periaatteessa maailmanlaajuista aseistariisuntaa, ja Ottawan miinasopimuksen laajentamista koskemaan kaikkia valtioita. En valitettavasti kuitenkaan usko, että ihmiskunta on vielä valmis luopumaan keskinäisistä sodistaan. Lajimme syntyi eri arvioiden mukaan noin 2 – 2,5 miljoonaa vuotta sitten. Luolapiirrokset, hautalöydöt, riimukirjoitukset ja nuorempana aikana ylös kirjatut historiat kertovat jatkuvista sodista ja väkivallasta.

Kysymyksessä on usein ollut taistelu orjista, arvokkaista luonnonvaroista, ravinnosta ja elintilasta. Usein myös silkasta vallanpitäjien halusta miellyttää massoja, saada nimensä historiaan ja pysyä vallassa. Päivän uutisia katsoessa nuo väkivallan motiivit eivät ole kadonneet mihinkään.

Aseisiin – mukaan lukien miinat – tarttumisessa on usein ollut kysymys pakosta. On ollut pakko puolustaa itseään, läheisiään ja elämäänsä. Itse asiassa, pakko ohjaa tänäkin päivänä yllättävän paljon käytöstämme. On pakko syödä. On pakko noudattaa liikennesääntöjä, jos aikoo pysyä hengissä. Ihmisten väliset suhteet on pakko järjestää jonkinlaisten sääntöjen mukaan, jotta ei tarvitsisi sotia pientenkään ihmisyhteisöjen kesken. Väkivalta syntyy usein siitä, ettei sääntöjen määräämää pakkoa noudateta.

Pidin itse Suomen luopumista jalkaväkimiinoista huonona ratkaisuna jo silloin, kun maamme liittyi Ottawan sopimukseen. Pidin, vaikka kuvat miinojen vammauttamista miehistä, naisista ja lapsista ovatkin kammottavia. Pidin, vaikka tiedänkin poliitikkojen puheet siviileille vaarattomista suomalaismiinoista hölynpölyksi. Siellä, missä ihmiset tappavat toisiaan, sodan sumu vallitsee sankkana. Tieto miinoitteista ja miinoittajista katoaa pommien ja kranaattien räjähdyksiin, eikä tieto välity jälkipolville.

Miinaa on joskus kutsuttu köyhän miehen ydinaseeksi. Koskaan et tiedä, mihin se on piilotettu. Sotakronikat niin toisen maailmansodan ajalta, Vietnamista, Afganistanista kuin muistakin tuoreemmista sodista kertovat, että kätkettyjen räjähteiden aiheuttama miinakauhu on ollut yksi suurimmista hyökkäävän suurvallan liikkumista ja etenemistä hidastaneista tekijöistä.

Niin kornia kuin se onkin, rauhaa kannattavan, vähäväkisen ja maarajoiltaan pitkän pienen valtion kannattaa edelleenkin opetella piilottamaan miinoja maaperäänsä. Ehkä se omalta osaltaan hillitsee suuremman vallan halua lähettää sotilaitaan rajojen yli.

Miksi julkinen rahoitus on tärkeä asia kulttuurille

Lauantai 8.2.2025 klo 8.24

Tulolähteistä ja menokohteista tehtävät päätökset ovat politiikassa aina myös arvovalintoja. Nykyisessä säästöjenetsintäkurimuksessa kulttuuripalvelut ovat usein lähde, josta menovähennyksiä haetaan. En pidä kulttuurin tuottamisen hinnasta käytävää keskustelua huonona asiana, kunhan muistetaan myös sen merkitys ja vaihtoehtoiskustannukset.

Sana kulttuuri tarkoittaa laajaa kirjoa erilaisia asioita. Oma sivistyssanakirjani antaa sille tällaiset selitykset: sivistys, valistus; sivilisaatio, yhteiskunta; jonkin suppean alueen tavat ja muoti-ilmiöt. Jo nuo selitykset kertovat, mistä kulttuurissa pohjimmiltaan on kysymys: yhteisistä tavoista elää ja olla.

Noita tapoja on hyvin vaikea kuvitella ilman yhteistä kieltä. Sivistynyt yhteiskunta tarvitsee edes jossakin määrin yhtenäisiä käyttäytymiskoodeja: nämä asiat ovat meidän yhteisössämme sallittuja ja hyvästä, nämä kiellettyjä tai ainakin pahasta. Samassa kulttuurissa elävien on myös hyvä tietää jotakin sen historiasta ja kaikista niistä erilaisista ihmisistä, jotka siinä elävät.

Yhteinen kieli, käytöstavat, kuva historiasta ja erilaisista ihmisistä voidaan toki juntata saman kulttuurin sisällä asuville ihmisille väkisin, äärimmäisessä tapauksessa väkivalloin. Tätä tapaa on harrastettu maailman sivu, eikä se ole tuntematon tapa tänäkään päivänä. Jos et usko, avaa päivän lehti tai katso, mitä otsikoita netin uutissivustolta löytyy.

Kulttuuria voidaan toki muokata halutun laiseksi paljolla rahalla. Etenkin 1990-luvulta lähtien alkanut ajanjakso on ollut viestintä- ja markkinointitutkimuksen kulta-aikaa. Yhteisöjen jäsenten asenteita, makuja ja mielipiteitä seurataan, ja niihin pyritään aktiivisesti vaikuttamaan. Samanlaisten työkalujen hyödyntäminen on tullut normaaliksi osaksi harjoitettua päivänpolitiikkaa: ei ole sattumaa, että viestintätoimistoissa tämänkin kevään vaaleja varten eri puolueille muokatut iskulauseet muistuttavat hämmästyttävän paljon toisiaan.

Toisaalta, en ole lukenut yhtään tutkimusta, jossa todettaisiin että täysin samanmieliset työ- ja harrastuspiirit olisivat kaikkein hedelmällisimpiä kasvuolosuhteita ihmisyhteisöjen suotuisalle kehitykselle. Päin vastoin: on runsaasti näyttöä siitä että kun erilaiset mielipiteet kohtaavat ja ottavat mittaa toisistaan, voi syntyä jotakin uutta, ja aikaisempaa parempaa. Tällainen tulos on todennäköisin sellaisessa kulttuurissa, jonka sisällä erilaisilla ihmisillä on mahdollisuus ilmaista turvallisesti omia ajatuksiaan ja mielipiteitään.

Moni itsevaltias pitänee itseään sinä kuuluisana ”valistuneena diktaattorina”. Varmaankin itänaapurin Josef Stalinkin teki niin. Tiedetäänhän, että hän piti elokuvista ja kuunteli musiikkia. Toki hänenkin aikanaan tehtiin hienoa kulttuurityötä: moni taiteilija oppi käyttämään ilmaisussaan kirjailija Mihail Bulgakovin tapaan taitavia kiertoilmaisuja pitääkseen henkensä, ja saadakseen tehdä sitä työtä jonka näki tärkeäksi. Emme kuitenkaan saa koskaan tietää, mitä kaikkea menetimme niiden miljoonien ihmisten mukana, jotka katosivat loputtomaan vankileirien saaristoon.

Teen tällä hetkellä pohjatöitä tietokirjaan, joka kertoo suomalaisten 1800-luvun lopun, ja 1900-luvun alun metsäpatruunoiden merkityksestä suomalaiselle kulttuurille, lähtien maalaustaiteesta ja arkkitehtuurista, ja päätyen merenkäyntiin ja rautateiden rakentamiseen. Lukuisat vihreällä kullalla rikastuneet patruunat olivat anteliaita mesenaatteja. Heidän kartuttamansa varallisuus näkyy tänäkin päivänä Suomessa hienoina rakennuksina, taideapurahoja jakavien säätiöiden myönteisinä päätöksinä ja monina muina hienoina asioina.

Patruunoidenkin arvokkaaseen tukeen sisältyi kuitenkin myös vaihtoehtoiskustannus: kun omana aikanaan, omissa tehdasyhteisöissään lähes kaikkivaltiaat patruunat valitsivat itselleen suojatteja kulttuurintekijöiden keskuudesta, niin keitä muita he jättivät huomiotta? Millaisia asioita me jälkipolvet mahdoimme menettää?

Kulttuuri typistetään usein julkisessa keskustelussa vain taiteeseen, suppeimmillaan vain sen tekemisessä tarvittaviin rakenteisiin. Metsäpatruunoiden kulta-aikana taiteen rahoitus oli pitkälti yksityistä rahaa. Sen tuloksia voimme käydä ihailemassa vaikkapa Ateneumissa. Julkinen raha alkoi tulla kuvioihin vasta toisen maailmansodan jälkeen, Suomen hiljalleen vaurastuessa.

Kulttuurin julkinen tuki antaa parhaimmillaan äänen myös maan hiljaisille, tarjoten turvallisen kasvulaatikon monenlaisille kukinnoille. Uskon sen olevan monessa tapauksessa yhteisön kannalta turvallinen ja tuottava tapa sivistää, valistaa, luoda yhteisiä tapoja ja pitää yhteisön kommunikaatioonsa tarvitsemaa kieltä elävänä ja rikkaana.

Kulttuuria – ja varsinkaan taidetta – ei valmisteta missään metritavarana. Sen kehittämiseen kuuluvat olennaisina osina epäonnistuminen, uudelleen yrittäminen ja väärin ymmärretyksi tuleminen. Kirjailijakaan ei voi sanoa alkaessaan kirjoittaa uutta romaania, että tällainen se tulee olemaan. Voi olla, että vasta sen yhdeksäs versio on se, joka lähtee aikanaan painoon, ja herättää ehkä yhteisön tarvitsemia tunteita, ajatuksia ja keskusteluja.

Idealismi ei yksin riitä maan ja veden viljan hyödyntämisessä

Keskiviikko 8.1.2025 klo 9.44

Suomalaiset ovat kautta aikojen matkustaneet kauas merten taakse pystyttämään sosialismin, kasvissyönnin, rauhanaatteen tai rokotusvastaisuuden kaltaisten aatteiden varaan ihanneyhteisöjä. Yhteistä lähes kaikille yhteisöille on ollut, että ne ovat pian sortuneet joko ristiriitoihin, osaamattomuuteen, huonoon johtamiseen ja/tai ulkoa tulleisiin maallisen elämän paineisiin. Puhdasotsainen idealismi on tänäkin päivänä hieno, mutta myös vaarallinen päätöksenteon pohja.

Yksi joulun aikana lukemistani kirjoista oli Teuvo Peltoniemen kirjoittama teos Paratiiseja rakentamassa – Suomalaisten utopiayhteisöjen historiaa (SKS Kirjat 2024). Kirjoittajan syvälle asioihin perehtymiselle, ja teoksen huolelliselle toimittamiselle täytyy antaa kiitokset. Se täytti hyvin yhden kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä, eli antoi ainakin tälle lukijalle uutta tietoa ja herätti ajatuksia.

Keskustelin hiljattain erään tuttavani kanssa tapaamistamme karismaattisista ihmisistä. Tiedättehän ne sellaiset henkilöt, joiden astuessa huoneeseen tietää vaistomaisesti, että Hän on paikalla? Olen tavannut eläessäni muutaman sellaisen, koko tilan jollakin täyttävän ihmisen. Karisman täytyy olla jotakin, jota ihmisessä luontaisesti on, tai sitten ei ole.

Useat Peltoniemen kuvaamista ihanneyhteisöistä eli utopioista syntyivät juuri tällaisten karismaattisten ihmisten ympärille Australiaan, Kanadaan, Dominikaaniseen tasavaltaan, Brasiliaan tai vaikkapa Itä-Karjalaan. Valitettavasti karisma ei ole synonyymi sanoille ammatti- ja johtamistaito. Päin vastoin: jääräpäinen sitoutuminen ennalta lukkoon lyötyihin ihanteisiin on aikojen saatossa koitunut useamman kuin yhden ihanneyhteisön tuhoksi.

Idealismi elää ja voi hyvin tänäkin päivänä, vaikka se ei välttämättä tarkoita matkustamista kuokkimaan uutta kalevalaista asuinyhteisöä Brasilian sademetsiin. Puhutaanpa uskosta kaikkivoipaiseen markkinatalouteen, kaikille kasvupohjille sopivasta metsien jatkuvasta kasvatuksesta taikka sähköautojen maailman pelastavasta vaikutuksesta, on aina enemmän tai vähemmän kysymys ihanteista.

Sattumoisin kuuntelin heti kirjan luettuani radiosta keskusteluohjelman lihantuotannon kaikinpuolisesta turmiollisuudesta maailmalle. Ihanteidensa puolesta vahvasti liputtanut puhuja kritisoi nautojen ja sikojen kaltaisten tuotantoeläinten liiallista jalostamista, sitä etteivät ne voi toteuttaa luonnollisia taipumuksiaan sekä sitä, että vasikat erotetaan jo niin varhain emolehmistään.

Kaikki nuo ovat tosiasioita, enkä tuomitse niiden vapaata paheksumista. Pienen maatilan kasvattina muistan vieläkin sen verisen vasikanpään, joka odotti koulusta palaajaa syksyisenä päivänä, jolloin tuo eläin oli tapettu perheemme tulevan talven tarpeisiin.

Ihanteiden rinnalle tarvitaan kuitenkin konkreettisia toimia, mikäli lihantuotannosta aiotaan joskus oikeasti luopua. Jos jokin puolue esittää tulevissa vaaleissa konkreettisia, euroihin sidottuja ohjelmia siitä, miten tuo muutos tehdään turvaten samalla paitsi maaseudun asumis- ja yrittämismahdollisuudet, myös riittävä ravinto meille kaikille riistämättä sitä jonkun muun maapallon asukkaan suusta, saatan hyvinkin harkita ääneni antamista.

Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Kohti lihatonta kirjallisuutta

Maanantai 9.12.2024

Suosittujen Tatu ja Patu -lastenkirjojen tekijät ilmoittivat tällä viikolla poistavansa tuotannostaan viittaukset liha- ja maitotuotteisiin. Kunnioitan tuota päätöstä, sillä kirjailijankin on toimittava omien eettisten arvojensa mukaisesti. Se, että heidän päätöksensä koskee takautuvasti myös aikaisempien teosten uusintapainoksia, voi kuitenkin toimia vaarallisena ennakkotapauksena.

Kirjallisuuden ja muun taiteen on oltava kiinni siinä ajassa, jota kussakin teoksessa eletään. Vegaanisuus ei tietenkään ole uusi asia maailmassa. Itse asiassa, Suomessakin liha- ja maitotuotteet tulivat osaksi miltei jokapäiväistä ruokavaliota monessa kodissa vasta 1950-luvulla, kun kylmälaitteet ja valmisruokateollisuus alkoivat valtaamaan koteja ja markkinoita.

Lihaa on kuitenkin syöty maailman sivu. Historian muokkaaminen jälkikäteen kunkin aikakauden ajatusvirran mukaiseksi on osoittautunut huonoksi tavaksi suunnata kohti tulevaa. Historia on aina tulkintaa. Meillä on itänaapurina varoittava esimerkki kokonaisesta valtiosta, jossa systemaattisesti pyritään vaientamaan menneitä vuosikymmeniä koskevien tulkintojen tekemistä. Ei tuo ilmiö ole tuntematon meilläkään.

Kirjailijana tunnen huolta, jos lihaa ja maitoa koskevien muokkausten tekeminen yleistyy laajemminkin menneitä aikoja kuvaavassa taiteessa. Millaista kuvaa ihmiskunnan kehityksestä se silloin antaa tuleville lukijasukupolville? Muutama esimerkki.

Jos mestarikirjailija Veikko Huovisen tuotannon oikeuksien omistajat päättävät ryhtyä toimeen, katoaa Lampaansyöjät ilman muuta kirjastojen hyllyiltä. Myös Hamsterit-teokseen, erääseen omista suosikeistani, tulee oleellisia muutoksia. James Fennimore Cooperin Hirventappajasta tulee ehkä Sadonkorjaaja. Anneli Saulin tähdittämästä Hilja maitotyttö – elokuvastakin tulee Hilja kauramaitohenkilö.

Tunnen syvää huolta monista muistakin klassikoista. Pujopartainen Kit Carson on ehdoton suosikkihahmoni villiä länttä kuvaavissa Tex Willer -sarjakuvakirjoissa. Kun Kit ja Tex ratsastavat uuteen kaupunkiin, Kitin ensimmäinen toive on saada paikallisessa saluunassa eteensä keko paistinperunoita, sekä lautasen kokoinen pihvi.

En tiedä, tuntuisiko noiden pistooli- ja nyrkkisankareiden seikkailuiden lukeminen yhtään samalta, jos Kit haaveilisikin niiden sijasta salaattiannoksesta, ja lautasellisesta paistettua tofua.

Talvisota on minulle The Sotaelokuva

Perjantai 6.12.2024

Kävin aikoinaan peruskoulun ala-asteen pienissä kyläkouluissa. Kaikkien seinällä oli kunniapaikalla kivinen taulu, johon oli kaiverrettu nuorena kuolleiden miesten nimiä. Monen nimen perässä luki sana Taipale. Silloin en sitä ymmärtänyt.

Marraskuussa tuli kuluneeksi 85 vuotta talvisodan syttymisestä. Ajanjakson, jota on kutsuttu myös nimellä 105 kunnian päivää. Ne miehet ja naiset, jotka joutuivat noina päivinä taistelemaan henkensä puolesta, tuskin käyttivät niistä sellaista nimitystä.

Tänään vietetään Suomen itsenäisyyspäivää. Televisiosta näkyy tulevan taas Edvin Laineen ohjaama klassikkoelokuva Tuntematon sotilas vuodelta 1955. Arvostan toki sitäkin sodan kuvauksena, mutta vielä enemmän arvostan Pekka Parikan vuonna 1989 valmistunutta elokuvaa Talvisota.

Parikan koruton, Antti Tuurin romaaniin perustuva elokuva kertoo pohjalaisten sotilaiden taisteluista Taipaleen verisillä tapahtumapaikoilla. Pohjalaisten kanssa etulinjassa vuorottelivat synnyinseutujeni jalkaväkirykmentti 30:een kuuluneet miehet. Tappiot olivat raskaita myös heidän joukossaan.

Näin tuon elokuvan ensimmäisen kerran muutamaa vuotta sen jälkeen, kun oli suorittanut oman asevelvollisuuteni. Sen vuoksi pystyin edes jonkin verran samaistumaan elokuvan kovia kärsivien henkilöhahmojen tuntoihin. Tummiin kivitauluihin kaiverrettujen nimien merkitys tuli konkreettiseksi.

Nuo pienet kyläkoulut on sittemmin suljettu. Toivottavasti kivitaulut ovat saaneet arvoisensa uudet paikat. Minun omassa mielessäni ne, sekä tuo elokuva saavuttivat tarkoituksensa. Sodankäynti on yksi ihmiskunnan suurimmista typeryyden osoituksista.

Tavataan Kolmikulman Joulumarkkinoilla

Maanantai 11.11.2024 klo 11.20

Ennen joulua järjestettävät monituiset markkinatapahtumat ovat kirjailijalle hyvä paikka tavata lukijoitaan. Olen kirjoineni mukana Karhulassa sunnuntaina 17. marraskuuta pidettävillä Kolmikulman Joulumarkkinoilla.

Laajan tietokirjan tai romaanin kirjoittaminen vaatii keskittymistä. Se taas vaatii – ainakin minulla – sitä, että vietän aikaani tiiviisti työpöytäni ääressä, ja jatkan aina kirjoittamista siitä, mihin se viimeksi jäi. Olen kyllä lukenut kollegoista, jotka tekevät työtään kahvilapöydissä ja kirjastojen lukusaleissa. Ihailtavaa, ei onnistuisi minulta.

Vaikka elämmekin minäminä -aikaa, ei kirjailija luo kokonaisia maailmoita, tai niiden uusia järjestyksiä itseään varten. Tullakseen täydeksi tarina vaatii aina lukijakseen ja kokijakseen toisen ihmisen. Välillä on hyvä käydä kuulemassa, millaisia maailmoja omiin havaintoihini ja ajatuksiini pohjautuvat tarinanpuolikkaat ovat saaneet aikaan.

Noihin Karhulan joulumarkkinoihin liittyy kohdaltani vinkeä historiallinen yhteensattuma. Ne pidetään William Ruthin kadun varrella. Ruth (1839-1913) oli metsäpatruuna, joka loi nykyisin Kotkaan kuuluvaan Karhulaan yhden maamme tärkeimmistä teollisuuskeskittymistä.

Hän syntyi Kivijärvellä Keski-Suomessa köyhään kappalaisen perheeseen. Ensi sunnuntaina eräs toinen kivijärveläissyntyinen puhuu hänen mukaansa nimetyn kadun varrella omista tuotoksistaan.