Romaanien henkilöhahmojen ohuudesta

Lauantai 16.11.2024 klo 8.43

Lopetin juuri erään sotaromaanin viimeisen sivun lukemisen. Silloin, kun kirjoista tehtiin vielä sanomalehtiin kritiikkejä, kriitikot moittivat joskus niiden henkilöhahmoja liian ohuiksi. Luulen nyt tietäväni, mitä he tarkoittivat.

Lukemani romaanin päähenkilössä ei ole sinänsä mitään vikaa. Hän on urheilullinen nuorukainen, joka ominaisuuksiensa vuoksi nostetaan johtamaan kaltaisiaan siinä verisessä tappamisen työssä, jota kutsutaan sodaksi. Sotaromaaninen kieli on kirjailijalla vielä vanhahtavaa: ryssiä tapetaan. Nykyterminologiassa sotilaat kutsuvat tuota miinoilla silpomista, kranaatinsirpaleilla repimistä ja luodin ampumista vatsaan viholliseen vaikuttamiseksi.

Lukemisen edistyessä mietin yhä enemmän sitä, paljonko lopulta opin tuntemaan tarinan päähenkilöä. Hänen taustastaan tulin tietämään vain sen kaupungin josta hän oli kotoisin, ja hänen ammattinsa. Ennen sotaa oli ollut joku tyttökin. Se, millaisia arvoja ja muita eväitä nuorukainen oli noista tarpeista elämäänsä varten saanut, ei selvinnyt.

Avoimeksi jäi myös se, miten hän käymänsä taistelut koki. Romaanissa hän ampuu aina ensin ja jää eloon. Pelkureista hän ei pidä, mutta hyvin suoriutuneet asetoverit saavat taputuksia selkään. Taistelujen välillä ryypätään roisisti. Sitä, mitä päähenkilö ajattelee tappamistaan ihmisistä ihmisinä, ei kerrota. Ei edes sitä, miltä tappaminen tuntuu.

Sama koskee myös hänen asetovereitaan. Kuin muodon vuoksi romaanissa on myös tuo joka paikkaan ehtivä suruton karjalainen aseveli. Sitä, miten hän pystyy olemaan tuon helvetin keskellä aina niin iloinen ja vitsaileva, ei kerrota.

Romaanille täytyy siis antaa kiitosta. Se aiheutti minulle mieltä vaivaavia kysymyksiä. Ihminen on – käsitykseni mukaan – aina enemmän tai vähemmän rikkonainen ruukku. Häntä on vaikea tulkita, jos säröistä ja liimauksista ei ole mitään näkyvissä.

Kun kirjailija saa kiitosta romaaninsa päähenkilöstä...

Lauantai 6.4.2019 klo 7.49

"Martti Linnan lastenromaanin päähenkilö, yhdeksänvuotias Katri, on hurmaava tuttavuus. Hän on nykylastenkirjallisuudessa harvinainen asialleen omistautunut uhmamieli, jonka viiltävän tarkka havaintokyky ja itseironia tuovat mieleen ruotsalaisen Barbro Lindgrenin lastenkirjojen tytöt."

Näin kirjoittaa Rouva Huu kirjablogissaan 29.3.19 lastenromaanistani Isän luokse. Kirjailija kiittää ja kumartaa!

On vaikea kirjoittaa romaania ilman päähenkilöä tai -henkilöitä. Niin vaikea, etten ole koskaan edes yrittänyt. Ehkä pitäisi - jos kirjoittaja ei uskalla rikkoa erilaisia rajoja työssään, jää kädenjälki helposti vanhan toistamiseksi.

Ihan alussa päähenkilö elää enemmän tai vähemmän minun ajatuksillani. Mutta Katri kuuluu niihin vahvoihin tapauksiin, jotka hyvin pian ottavat ohjakset kirjailijan sormista itselleen ja alkavat tehdä tarinasta omansa näköistä. Muistan vieläkin hyvin, kuinka hämmästynyt olin naputeltuani Isän luokse -romaanin ensimmäiseen versioon viimeisen pisteen monta vuotta sitten. Ai tällainenko tästä tulikin?

Päähenkilö ei ole kirjoittajansa egon jatke. Ei ainakaan minulla ole koskaan ollut. Ei myöskään täysvartalokuva eikä karikatyyri kenestäkään elävästä ihmisestä. Siitäkin joskus kysytään.

Ei; kyllä hänen täytyy elää ihan itse.