Mitä Niskavuori-elokuvat opettavat puoluepolitiikan tekemisestä

Keskiviikko 4.12.2019 klo 9.22

Postin työehtosopimuskiistasta alkanut poliittinen kriisi on ollut ikävää seurattavaa. Näyttää siltä, että amerikkalaismallinen, julkisuuden kautta tapahtuva asioiden junailu on lopullisesti rantautunut osaksi päätöksentekoa. Luottamuksellisia tekstiviestejä vuodetaan julkisuuteen, toimittaja saa kesken suoran tv-lähetyksen käsiinsä puolueen sisäpiiristä peräisin olevan muistion.

Hella Wuolijoki (1886 - 1954) oli paitsi näytelmäkirjailija, myös poliitikko joka vaikutti sodanjälkeisessä Suomessa suuresti siihen, miltä politiikan tekeminen näytti ulospäin. Siihen hänelle antoi valtaa toimiminen silloisen Yleisradion pääjohtajana. Kansanedustajana Wuolijoki tunsi vallan käytävien mutkat ja kiemurat myös siltä puolelta.

Hellajoen tunnetuimpia ja rakastetuimpia tuotoksia ovat hänen Niskavuori-kirjansa, joiden tarinat päättyivät myös elokuviksi. Noissa tarinoissa nuori ja innokas talon uusi miniä kisaa usein vaikutusvallasta talon vanhan emännän kanssa.

Pian meillä taitaa olla puoluekentässä tilanne, jossa sekä demarien että Keskustan taloissa on nuori ja innokas "miniä". Mutta molemmissa taloissa häärii taustalla myös kärttyisä, edelleen vallasta kiinni pitävä vanhaisäntä.

Niskavuori-elokuvien perusteella sellaisesta ei hirveästi hyvää seuraa. Olisikohan Wuolijoki ajatellut noita tekstejä kirjoittaessaan paitsi maataloutta ja sen jatkuvuutta, myös politiikan pelejä?

Tanssilavojen Suomi -kirjani sai jo kansikuvan

Maanantai 25.11.2019 klo 9.05

Yksi olennainen osa jokaista kirjoitettua ja painettua kirjaa on sen kansikuva. Kaupallisten kustantamoiden tuottaessa kirjan, tuosta kuvasta päättää yleensä kustantaja. Toki kirjailijalta kysytään, sopiiko kuva hänen mielestään kirjan sisältöön.

Tanssilavojen Suomi -kirjani ilmestyy huhtikuussa 2020. Sen kustantaja Karisto päätti luottaa kannessa vanhaan ja hyvään, Lappeenrannan maakuntamuseosta löytyneeseen kuvaan lavatansseista.

Ja hyvä että päätti! Tuo Risulahden lava Luumäellä, josta kuva on peräisin, on minullekin tuttu paikka monilta kesäilloilta. Tosin, ensimmäistä kertaa muistan käyneeni lavalla ollessani vielä metsäkeskuksen palveluksessa. Pidimme siellä silloin metsäiltamat paikallisen metsänhoitoyhdistyksen kanssa.

Kirjan esittely löytyy Kariston nettisivuilta täältä.

Haastattelija ratkaisee, mitä kuulija saa irti esiintymisestä

Maanantai 28.10.2019 klo 8.16

Kirja-alakin tarvitsee oman ilmasto-ohjelmansa

Lauantai 26.10.2019 klo 18.52

Leena Niemi näyttää herättäneen runsaasti tyrskyjä vesilaseissa, kun hän kirjoitti Helsingin Sanomien yleisönosastoon kirjojen aiheuttamista ympäristöhaitoista 26. lokakuuta.

Kiitos omasta puolestani Leena Niemelle virkistävistä ajatuksista. Mikäli otamme ilmastonmuutoksen torjumisen tosissamme, se tarkoittaa radikaaleja muutoksia toimintatapoihin kaikkialla elinkeinoelämässä. Myös kirja-alalla.

On totta, että alalla harrastetaan tuhlaamista. Kutakin painettua kirjaa luetaan aivan liian harvoja kertoja - on jopa tapauksia, ettei kirja tavoita lukijaansa ollenkaan. Paljon puhutaan e-kirjojen ja äänikirjojen mahdollisuuksista. Mutta energiaa ja muita resursseja kuluu niidenkin tekemiseen.

Ehkä turhien kirjojen tekemistä voitaisiin hillitä luomalla aiherekisteri. Vain yhdellä kirjailijalla olisi lupa kirjoittaa kustakin mielenkiintoisesta teemasta oma näkemyksensä. Tällöin se olisi automaattisesti paras ja kiinnostavin kyseisestä asiasta kirjoitettu kirja, ja löytäisi paremmin lukijansa.

Meidän kirjailijoiden määrää voitaisiin vähentää tehokkaasti esimerkiksi sillä, että vuosittain vain sata esikoiskirjailijaa saisi julkaista oman ensimmäisen tuotoksensa. Vastaavasti, sata edellisen vuoden vähiten myytyä kirjailijaa menettäisi julkaisuoikeutensa. Tuotosten taso nousisi väkisinkin vuosi vuodelta, koska yhä  harvempi haluaisi kirjoittaa jotakin.

Kirjat luonnollisesti painettaisiin tarvepainatuksena. Ei enää tonneittain kirjakauppoihin ja sieltä silppureihin kärrättyjä kirjarovioita - kirja tehtäisiin vain, jos sille olisi tiedossa sen etukäteen tilannut ostaja ja lukija.

Kuulostaako kehittämisen arvoiselta ajatukselta?

Tavataan Helsingin kirjamessuilla sunnuntaina 27. lokakuuta

Perjantai 4.10.2019 klo 7.25

Helsingin kirjamessut lähestyvät. Kerron sunnuntaina 27. lokakuuta kello 11.30-12.00 messuhallin Punavuori-lavalla Sudenmaa-rikosromaanisarjastani, ja varsinkin sen viime keväänä ilmestyneestä Impivaara-teoksesta. Minua haastattelee toimittaja Maija Kajanto.

Kello 12.40-13.00 olen paikalla Suomen dekkariseuran osastolla.

Jos liikut sunnuntaina messuilla, niin tervetuloa kuulolle ja juttelemaan! Linkki kirjamessujen ao. tapahtumaesittelyyn löytyy täältä.

Syksyn kirjasatoa, eli kuinka paljon ymmärrämme elämäämme Loirin ja Selinin kautta

Torstai 26.9.2019 klo 9.44

Tämän syksyn kirjasato alkaa olla parhaimmillaan poimittavaksi. Nimikkeitä, kirjoittajia ja aiheita riittää. Jokaiselle lukijalle löytyy varmasti jotakin.

Jäin miettimään niin sanottujen julkkisten muistelmien ja elämäkertojen suurta määrää ja merkitystä kustannusohjelmissa. Ilmiöhän ei ole uusi: esimerkiksi viime vuonna Kimi Räikkös-kirja taisi lyödä kaikki myyntiennätykset.

Kalle Päätalo kirjoitti omasta elämänkaarestaan monikymmenosaisen romaanisarjan. Väinö Linna kirjoitti omiin lapsuus- ja sotakokemuksiinsa suurelta osin pohjautuvia merkkiteoksia. Niissä, ja monissa muissa samanlaisissa teoksissa löytyi kohtaamispintaa samanlaisissa olosuhteissa kasvaneille ja eläneille ihmisille. Aikalaislukija saattoi – ja saattaa yhä – löytää kirjoista jotakin tuttua. Hän pystyi ja pystyy ymmärtämään omaa elämänkaartaan lukemaansa peilaten.

Sitä mietin, mitä lukija saa ja kokee lukiessaan kirjaa viihteen monitoimimies Vesa-Matti Loirin naisseikkailuista, tai filmimoguli Markus Selinin onnistumisista ja epäonnistumisista filmimaailmassa.

Samaistumista, omien kokemusten ymmärtämistä luetun kautta se tuskin on. Tirkistelyn halua toisenlaiseen elämään, ehkä? Vai haluaako hän tuntea vahingoniloa, tai saada empatian kokemuksia?

Kriitikkoa käy sääliksi hänen työssään tuollaisen kirjan äärellä.

Entäs, jos et koskaan näkisi taivaan värejä?

Keskiviikko 11.9.2019 klo 8.28

Eihän tärkeä kirja kuole kolmessa kuukaudessa!

Keskiviikko 4.9.2019 klo 8.23

Syksyllä 2017 julkaisin ensimmäisen lapsille tarkoitetun romaanini. Ilmastonmuutoksesta yhdeksänvuotiaan Katri-tytön silmin kertova Isän luokse sai hyvän vastaanoton. Romaani oli muun muassa ehdolla Lasten LukuVarkaus-palkinnon saajaksi.

Usein törmää väitteeseen, että kirja kuolee nykyään kolmessa kuukaudessa julkaisemisestaan. Ettei sillä ole sen jälkeen mitään arvoa, ja se painuu unohduksiin.

Ehkä näin onkin, jos puhumme kirjasta myyntiartikkelina. Uskon kuitenkin, että oikea ja tärkeä kirjallisuus elää paljon, paljon kauemmin ihmisten mielissä ja lukukokemuksina.

Tämä lapsenuskoni sai taas vahvistusta, kun huomasin Katrin seikkailujen olevan tänäkin syksynä usean koulun ja kirjaston lapsille antamissa lukusuosituksissa ja kirjalistoissa. Näin kävi muun muassa Liedossa.

Ehkä meidän kirjailijoiden on hyväksyttävä se, että suuri osa tuotannostamme on päiväperhoja. Mutta aina joukkoon osuu joku kaunistus, joka lentää paljon kauemmin. Ihan omasta ansiostaan ja siksi, että sen aihe on tärkeä.

Taimikonheinäysavusta saat lievitystä ilmastoahdistukseesi

Tiistai 27.8.2019 klo 15.23

Tanssilavakulttuuri on niin suomalaista, että

Tiistai 20.8.2019 klo 7.11

Aleksei Osipovin tarina vs. kirjani päähenkilön tarina: monien sattumien summa

Sunnuntai 4.8.2019 klo 18.57

Etelä-Savossa näkyy ilmestyneen viime vuoden tammikuussa Anna-Mari Haimin taitavasti kirjoittama artikkeli Aleksei Osipovista, punaisten Savon rintaman viimeisestä ylipäälliköstä keväällä 1918. Osipovin tarinaan pohjautuu myös vuonna 2015 ilmestynyt romanini Kaksi hautaa saarella (Karisto).

Joskus kirjoittaja osuu sellaiseen historialliseen tarinaan tai henkilöön, josta on vain pakko kirjoittaa jotakin. Minulle Aleksei oli sellainen, ristiriitainen mutta kiehtova ihminen. Venäläisen sotamiehen poika Voikkaalta, joka ei puhunut juuri lainkaan venäjää joutuessaan keisarikunnan armeijaan rekryytiksi. Mies jolla oli ilmeisiä sotilaallisia kykyjä - mutta myös tulinen luonne, joka ei sietänyt auktoriteetteja.

Aleksei Osipov on ilmeisesti haudattuna Haminan edustalla sijaitsevaan pieneen saareen yhdessä morsiamensa Maijan kanssa. Elin hänen kanssaan parisen vuotta kirjailijan yhteiselämää.

Rauha hänen tomulleen. Ainakin minä sain hänen monessa kohtaa raskaasta elämäntaipaleesta jotakin itselleni. Toivottavasti myös romaanini lukijat.

Markku Aro, ja muut tanssilavojen 60-luvulla aloittaneet kestosuosikit

Perjantai 26.7.2019 klo 8.39

Siitä kuinka maailmamme sirpaloituu yhä pienemmiksi palasiksi

Maanantai 15.7.2019 klo 8.21

Mieltäni askarruttaa eräs asia. Haluan saada sen tiimoilta muitakin mielipiteitä.

Satun kuulumaan netissä keskusteluryhmään, jossa tiedän olevan muitakin samasta aihepiiristä kiinnostuneita. Kirjoitan aiheesta pari lausetta tuohon ryhmään, ja saan heti muutamia kiinnostavia vastauksia. Osa mielipiteistä on erilaisia kuin omani, mutta kun kirjoittajat tuntevat alkuperäisen aiheeni syyn ja taustat, voin saada niistä rakennuspuita oman mielipiteeni tarkistamiseen. Olen tyytyväinen.

Rohkaistun laittamaan saman kysymyksen nettiin avoimeen keskustelupiiriin. Saan heti vastauksia. Osassa ihmetellään, olenko ollenkaan täysjärkinen. Osassa alkuperäisen kysymykseni korvaa joku toinen, kirjoittajalle paljon henkilökohtaisempi asia. Toki saan joitakin vastauksia, joita jään miettimään.

Täysjärkisyydestäni en ole ollenkaan varma, mutta en myöskään tiedä, onko minulla pätevyyttä lähteä keskustelemaan noista toisten ongelmista. En ainakaan osaa niissä neuvoa - en edes yritä. Riittäisikö pelkkä keskusteluapu? Mietinnän alle päässeistä kysymyksistä vaihdetaan muutama viesti. Sitten sekin ketju kuolee.

En enää ihmettele, miksi jokaisen meistä on paljon helpompaa elää omassa mediakuplassan nykypäivän viestimaailmassa. Vanhan ajan torikahvilateltassa on välillä pakko altistaa itsensä erilaisille näkemyksille.

Kas kun sen pullan ja kahvin nauttimiseen tarvitsee sen tuolin ja pöytäpaikan. Vaikka vähän "huonommassakin" seurassa.

Vieraat tekohampaat rintataskussa, ja muita sattumuksia lavatansseista

Tiistai 25.6.2019 klo 6.37

Radio Suomen toimittaja Kiira Ikävalko haastatteli minua tanssilavakirjani tiimoilta eilen kotkalaisen Tampsan tanssilavan luona. Haastattelu on kuultavissa Yle Areenassa täällä.

Taitava toimittaja sai lyhyeen lähetykseen mahtumaan kaikenlaista laajasta aiheesta. Hän sanoi käyneensä kerran elämässään lavatansseissa, eikä kukaan hakenut tanssimaan.

Harmittaa se, kuinka monelle ensikertalaiselle tuo kerta voi tuosta samasta syystä jäädä myös viimeiseksi. Tutustumismatka hienoon, sosiaaliseen ja perinteikkääseen liikuntamuotoon jää kokematta.

Sama koskee muuten kaikkia harrastusmuotoja. Sen ekan kokemuksen pitäisi olla kiva. Siinäpä haastetta kaikille tämän liian vähän liikkuvan maamme tuhansille liikuttaville seuroille ja yhdistyksille!

Olen kiinnostunut tanssilavamuistoistasi

Perjantai 14.6.2019 klo 14.29

Suomalainen tanssilavakulttuuri on vanhempaa perua kuin itsenäinen Suomi. Tanssilavoillamme on iloittu, surtu ja tanssittu vastakkaisen sukupuolen edustajien – eli tulevien puolisoiden, lastemme äitien ja isien – kanssa kaikilla vuosikymmenillä.

Itsekin lavatansseja harrastavana kirjoitan parhaillaan tietokirjaa rikkaasta suomalaisesta tanssilavakulttuurista. Kustannusyhtiö Karisto julkaisee teoksen keväällä 2020.

Tartu sinäkin kynään! Kaikenlaiset muistot ja muistelukset vielä toimivilta ja jo sammuneilta tanssilavoilta ovat arvokkaita. Millainen on kaunein tanssireissumuistosi, ja miltä lavalta? Kuka lauloi lavalla juuri silloin, kun tapasit Sen viejän tai vietävän? Millaista oli olla talkootöissä tanssilavalla kesäisenä iltana? Kuka artisti sykähdytti, milloin ja miksi? Mitä muuta on jäänyt mieleesi tanssivuosiesi varrelta?

Muistojasi voit lähettää sähköpostilla osoitteeseen martti.linna@luukku.com tai postitse Martti Linna, Harjulankuja 19 49510 Husula. Kerättävää aineistoa käytetään luvallasi teoksen taustamateriaalina.

Karisto arpoo kaikkien muistojaan lähettäneiden kesken kymmenen kappaletta tulevaa tanssikirjaa. Kannattaa siis vastata!

Minun suosituksiani Dekkariviikon lukulistalle

Torstai 13.6.2019 klo 6.44

Tällä viikolla vietetään Suomessa Dekkariviikkoa. Erilaisia teemaviikkoja ja -päiviä riittää nykyään yltäkyllin, mutta kyllä tälläkin nostolla on sijansa. Dekkarit, jännitysromaanit - hyvällä lapsella monta nimeä - ovat kirjastoista sitä kaikkein lainatuinta aineistoa.

Moni näkyy kirjaavan lehtiin ja nettiin omia suosikkejaan dekkareista. Ajattelin laittaa tähän pienen listauksen sellaisista teoksista jotka olen lukenut joskus nuoruudessani, ja joihin taas palattuani olen huomannut niiden pitäneen ryhtinsä kansilleen kertyneistä ikälustoista huolimatta.

Victor Canning: Murhaaja etsii murhaajaa. Tiivistunnelmainen trilleri syyttömänä tuomitusta miehestä etsimässä sitä oikeaa tekijää. Englantilaista laatua!

Brian Callison: Maltan kaappari. Yhtä paljon veijari- kuin jännitys- ja sotaromaanikin toisen maailmansodan Välimereltä. Kapteeni Trapp miehistöineen on kyllä jotakin, mitä en haluaisi kohdata oikeassa elämässä.

Donald Westlake: Ottakaa pankki kiinni. Herrat Dortmunder ja Kelp ovat humoristisessa tarinassa tosi kovan haasteen edessä: kuinka ryöstää pankki, joka liikkuu? Voisi olla hyvä johdanto Westlaken "kevyempään" tuotantoon.

Robert Bloch: Huivi. Psykon kirjoittajan esikoisromaanissa kirjailijasta, jolla on pakkomielteinen halu murhata rakastajattariaan, ei ole mitään hauskaa. Päähenkilön aivokopan sisälmysten liikkeitä on kuitenkin kuvattu niin hyvin, että pelottaa ajatella millaisia pohjatöitä Bloch aikoinaan teki romaaninsa eteen...

Jokaisella pitäisi olla oma mielirunoilija

Perjantai 7.6.2019 klo 6.04

Kasvikunnan kauneutta kameran kautta

Perjantai 31.5.2019 klo 8.21

Jo useampia vuosia olen napannut kameran mukaani aina kun lähden lenkille metsään, pelloille, teille. Nykyään se on helppoa, kun kamera kulkee aina mukana puhelimessa. Itse suosin silti enemmän perinteistä järjestelmäkameraa.

Kevätihmisenä etsin silmiini kukkaansa ensimmäistä kertaa aukeavia kasveja. Vähitellen silmä tottuu hakemaan uudenlaisia värejä, lehtiasentoja ja kasvutapoja. Joskus tunnistan kasvin heti, joskus sen määritteleminen vaatii kasvikirjaan tarttumista.

Täytyy tunnustaa: uusien kasvien löytämiseen tulee himo. Iloakin se tuottaa: kaikki maailman pahuus ja puheet maailman tuhoutumisesta asettuvat uuteen valoon, kun näkee sen uutteruuden jolla kasvit puskevat kukintojaan kohti valoa. Aina kukinnon ei tarvitse edes olla värikäs ja näyttävä.

Kasvikuntaan liittyy myös lukemattomia tarinoita, ovathan sen edustajat olleet meille ihmisille välttämättömiä elämän kannalta halki vuosisatojen. Kasveihin on uskottu liittyvän salaisia ominaisuuksia, jotka parantavat sairauksia, auttavat lemmenvaivoissa ja muuttavat raudan kullaksi. Olen jakanut noita tarinoita Facebook-sivuillani, toivottavasti lukijoiden iloksi.



Kasvien kuvaamisesta on tullut hauska harrastus, ei vaikea eikä edes kallis. Suosittelen!

Kävin tapaamassa tuttuja 25-vuotiaita hiilensitojakoivuja

Maanantai 13.5.2019 klo 7.17

1990-luvun alussa kotitilaltani Keski-Suomessa kaadettiin koivikkoa. Ikä oli tullut kauniille valkokylkiselle metsikölle vastaan: koivujen latvat alkoivat kuolla ja harsuuntua, tyvissä oli jo lahoa. Koivikko lienee aikanaan saanut alkunsa kasketulle maalle ja siellä laidunsivat myös lehmät.

Istutimme kaadettujen puiden tilalle hentoja, 30-senttisiä rauduskoivun taimia. Sen jälkeen taimien hyvinvoinnista on pidetty huolta perkaamalla niiden vihreille, yhteyttäville latvuksille pariin kertaan elintilaa poistamalla ympäriltä kilpailevaa lehtipuustoa.

Äitienpäiväviikonloppuna kävin katsomassa, mitä noille koivuille nyt kuuluu. Hyvää kuuluu: laskin että koivikko kasvaa tänä kesänä sellaiset kahdeksan kuutiometriä puuta hehtaarille. Siis kasvaa, ellei mitään tuhoja satu. Se tarkoittaa hiilensidonnassa, tuossa tämän hetken muotiasiassa sellaista seitsemää hiilidioksiditonnia kasvuun sidottua kasvihuonekaasua hehtaarille.

Nyt - osin hallitusneuvotteluihinkin liittyen - Suomessa keskustellaan paljon siitä, paljonko metsiämme voidaan kestävästi hakata. Toivottavasti päätöksissä muistetaan, että kaikki elollinen kuolee joskus. Hoitamaton lehtipuuvitikko, jossa latvukset eivät ole kunnossa, ei juuri hiiltä runkoihinsa sido.

Se sama pätee sekä ihmiseen että puuhun täällä Impivaaran mailla: latvaansa kannattaa kurottaa ylöspäin ja pitää kunnossa.

Palautetta Impivaarasta - sellainen lämmittää aina mieltä

Tiistai 7.5.2019 klo 7.51

Sain meiliini palautetta tämän kevään Reijo Sudenmaa -rikosromaanistani. Lukija kertoi pitäneensä kirjasta ja varsinkin sen eräästä kohtauksesta. Hänen mielestään olin kuvannut tuon hänellekin tutun miljöön juuri sellaisena kuin se oikeasti on.

Lukijan palaute on aina hyvää, vaikka kiitoksia ja kehuja ei tulisikaan. Hienointa on, jos lukija on löytänyt tekstistäni jotakin sellaista, johon hän itse pystyy samaistumaan, tai jota hän on itsekin miettinyt ehkä eri näkökulmasta.

Moni himolukija - kuten tämänkin palautteen antaja - lukee paljon. Silloin syntyy parhaimmillaan niin kutsuttu helikopteri-ilmiö: laajasta tarinoiden massasta alkaa erottua sellaisia juohtumia ja aiheita, joilla on oikeasti merkitystä pelkän viihteen tai ajankulun sijaan. Siksi yritän kuunnella tällaisia lukijoita aina herkällä korvalla.

Impivaara on minulle jo kolmastoista romaani. Kovaakin kritiikkiä on matkalle mahtunut, kaikkea en ole edes ymmärtänyt, vaikka olen yrittänyt. Se taitaa olla jokaisen yksinään eteenpäin puskevan ihmisen osa ihan yrittämisen alasta riippumatta. Silti pitää - ja on syytä - jatkaa. Jos itsestä siltä tuntuu.

Joskus vaatimattoman kirjoittajan urani alkuaikoina saksin jostakin lehdestä irti Kari Hotakaisen kaksitoista ohjetta aloittelevalle kirjailijalle. Muistinvaraisesti lainaten yksi niistä taisi kuulua jotenkin näin: Älä luovuta, ennen kuin kustantamosta sanotaan sinulle suoraan että sinusta ei ole mihinkään. Hyvästi.

Ihan hyvä ohje edelleen.