Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14

Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Mitä jos viettäisimme Sano se toisin sanoin -viikkoa?

Perjantai 10.9.2021 klo 12.24

Viime viikkoina olen ihaillut poikkeuksellisen paljon äidinkielemme taipumista sen moniin käyttötarkoituksiin. Suuhun sopivia sanoja löytyy paitsi arki- ja kirjakielestä, myös eri murteista kaikkeen käyttöön. Vähän sanajärjestystä muuttamalla, tahi sitten vähän jotakin sanaa ihan omin luvin "kruusaamalla" saamme kirjoitettuun ja puhuttuun kieleen väriä ja ilmeikkyyttä.

Kieleemme kohdistuu näinä aikoina ankara paine joka paikkaan tunkevan englannin taholta. Kieli on samanlainen osa elämäämme kuin moni muukin asia. Jos emme sitä taiten käytä, tietoisesti sitä rikastaen, se kuihtuu.

Haastankin kaikki suomalaiset miettimään vaikka jo ensi viikolla enemmän sanomisiaan ja kirjoittamisiaan. Voisinko minä ilmaista tämän asian tällä kertaa jotenkin toisin, käyttäen oman kieleni valtavaa rikkautta ja luomisvoimaa ihan eri tavalla?

Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuonna Karistolta

Perjantai 3.9.2021 klo 13.48

Yksi kirjailijan tähtihetkistä on kustannusopimuksen allekirjoittaminen seuraavasta teoksesta. Tänään tein sen romaanista, jonka nykyisin Kustannusosakeyhtiö Otavaan kuuluva Karisto julkaisee ensi vuonna.

Romaanin kirjoittaminen on aina pitkä prosessi taustatöineen ja yhä uusine ja uusine kirjoituskertoineen. Jossakin siinä matkan varrella kirjoittajalle kirkastuu, mitä hän on oikein tekemässä ja miksi. Mikä on se syy, miksi juuri tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja (toivottavasti) myös luetuksi?

Mielessä joskus kauan sitten yhtyneet mielleyhtymät ovat muuttuneet tarinaksi. Asia, lause tai jokin muu alkuunpanija on saanut kirjailijan istumaan tunnin toisensa jälkeen koneella, takomassa näytölle tarinaa, jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei suurin osa lukevastakaan kansanosasta koskaan tavoita silmiensä eteen.

Romaania ei voi kirjoittaa suuren rahan tai maineen toivossa. Tai jos tiedätte sellaisen henkilön niin kiitos, jos voitte vinkata hänet minulle. Kävisin kernaasti ihmettelemässä sellaista luonnonoikkua.

Kirjailija on töissä vain lukijallaan

Sunnuntai 15.8.2021 klo 9.09

Eilen minulla oli pitkästä aikaa tilaisuus vaihtaa naamatusten ajatuksia kirjailijan työstä toisten samaa työtä tekevien kanssa. Onnittelut vielä pitkän ja hienon uran suomalaisen rikoskirjallisuuden eteen tehneille Kouvolan Dekkaripäiville!

Kotimatkalla mietin vielä sitä työtä, jota kirjailija tekee. Kysymyksessä on mitä epätyypillisin työsuhde. Suuri osa meistä rahoittaa työtään ihan muista lähteistä kuin kirjamyynnistä saamillaan senteillä. Kysymyksssä täytyy siis olla se kutsumustyö, josta niin usein puhutaan kun tarkoitetaan työtä, josta saatava palkka ei välttämättä vastaa työn vaativuutta.

Kirjailija ei pysty takaamaan tuottamansa tuotteen laatua. Sen määrittelee sen loppukäyttäjä eli lukija. Valmiita piirustuksia ei tuotteen valmistamiseen saa mistään. Tekijänoikeuslaki suojaa kyllä valmista tuotetta eli kirjaa, mutta ei sen ideaa. Samasta ideasta voi joku toinen kirjailija tuottaa ihan toisenlaisen tuotoksen - ja sitä totta vie on tapahtunut maailman sivu.

Jos ja kun lukija havaitsee saamansa tuotteen vialliseksi, hän saattaa levittää tätä kokemustaan myös muille mahdollisille lukijoille. Toisin kuin juridista työnantajaa, lukijaa eivät sido työntekijää koskevien asioiden salassapitosäännökset. Lukijalla on aina oikeus antaa palveluksessaan olevalle kirjailijalle pitkän kaavan mukainen työtodistus, vaikka tämä ei sitä pyydä. Sellainen, jossa kuvataan kirjailijan työn jälkeä ja huolellisuutta muilla kuin kivoilla adjektiiveilla.

Kirjailija on aina lukijallaan töissä. Olipa hän kuka tahansa.

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Talvisota -elokuvan lausahdus pätee myös ihmisten välisissä suhteissa

Maanantai 9.8.2021 klo 8.18

Matkailu avartaa, mutta onko jokaisen käytävä kaikkialla?

Maanantai 19.7.2021 klo 17.00

Koronapandemia muutti tapojemme matkustaa ja nähdä maailmaa. Tänä vuonna, tänä kesänä myös Keski-Eurooppa ja Suomi ovat saaneet osansa poikkeuksellisista sääilmiöistä. Vasta jälkikäteen voimme varmuudella tietää, ovatko ne merkkejä ilmastonmuutoksesta, ja kuinka vakavia sellaisia.

Rokotusten edetessä palaamme toivottavasti vähitellen "normaaliin" elämänmenoon. Seuraan kiinnostuksella, kuinka pandemia ja puhe ilmaston muuttumisesta ihmisen vaikutuksesta muuttaa tapaamme matkustaa ja viettää vapaa-aikaa. Oletusarvoni on, että muutos pois entisestä tulee olemaan kivulias.

Yksi esimerkki tästä on puhe lentomatkailun elpymisestä. Matkailu on niin tärkeä elinkeinonhaara eri puolilla maailmaa, että sen perusteella ollaan valmiita sulkemaan - ainakin jossakin määrin - silmät vaikkapa Espanjan aurinkorannikoiden pohjavesien jatkuvalta hupenemiselta tai muovisten pullojen mereltä Aasian lomakohteiden rannoilla. Tai Suomen Lapin tunturinkupeiden täplittämiseltä lomamökeillä.

Sinällään meidän ei enää tarvitse matkustaa joka paikkaan. Internet ja laadukas elävä kuva on lähes jokaisen ulottuvilla joka ikinen hetki jonkin älylaitteen kautta. Hyvin tehdyn videokuvan laatu alkaa olla jo parempaa, kuin mihin ihmisen silmä usein liikaa kansoitetulla näköalapaikalla pystyy.

Vaan noinkohan pystymme vähentämään ilmasto- ja muuta kuormaa luontoa kohtaan vähentämällä matkustamista? Puolustusreaktiot ovat jo menossa - lentäminenhän tuottaa "vain" noin kaksi prosenttia ihmiskunnan tuottamista kasvihuonekaasuista.

Tuo "vain"-sana on käytössä kätevä ja hyvä. Sen pystyy lentämisen lisäksi kytkemään moneen muuhunkin päästölähteeseen.

Kieli muuttuu ajan mukana, eikä aina selvempään suuntaan

Tiistai 6.7.2021 klo 14.04

Tänään vietämme Suomessa kansallisrunoilijamme Eino Leinon päivää. Samana päivänä liput liehuvat saloissa myös runon ja suven kunniaksi. Puhumamme ja kirjoittamamme suomi on nykyisin aivan erilaista, kun se oli Leinon laatiessa omia mestariteoksiaan.

En liene ainoa suomalainen, joka äityy silloin tällöin ihmettelemään jonkin sanan täysin uutta käyttötapaa puhutussa tai kirjoitetussa kielessä. Voi myös olla, että jotakin sanaa käytetään sellaisessa yhteydessä, joka synnyttää aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin sanan käyttäjä on tarkoittanut.

Viimeisin tällainen sana on minulle ollut sana kestävä. Luin isosta, lehden koko etusivun täyttävästä mainoksesta termin kestävä matkailu. Jäin miettimään, millaista sellainen matkailu oikein on.

Kestääkö se ajallisesti kauan? Päättyykö oikein kestävä matka ikinä? Hiihdetäänkö kestävällä matkalla yks’ öisiä jäitä pitkin, kuin konsanaan Jaakko Tepon laulussa? Tarkoittaako kestävä matkailu sitä, että pariskunta jaksaa istua satoja kilometrejä samassa kuumassa autossa? Voiko matka kestää liian kauan ja jos voi, onko se silloin kestävää?

Todennäköisesti kestävällä matkailulla tarkoitettiin tuossa mainoksessa sitä, että matkanteko on luonnon ja ilmaston kannalta kestävää. Luulen kuitenkin, että tuo termi on harhaanjohtava. Matka vaatii – tehtiinpä se millä menopelillä tahansa – aina kulutusta ja luonnonvarojen käyttämistä.

Kaikista kestävin matka on se, joka jätetään tyystin tekemättä.

Muista välillä pysähtyä - voit nähdä enemmän

Tiistai 15.6.2021 klo 7.26

Kevään positiivisia asioita: kirjastojen ilmastolukupiirit

Torstai 3.6.2021 klo 9.52

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8.05

On se harmi, että me ihmiset emme kuki keväällä

Torstai 20.5.2021 klo 7.28

Otetaan vaikka aivan tavallinen metsäkuusi. Jurona ja tummana, joidenkin mielestä jopa uhkaavana se seisoo suurimman osan vuodestaan metsässä. Usein kaltaistensa joukossa niin, ettei kuusta toisesta erota. Ei, ellei vasiten ala niitä katsella.

Vaan annas olla kun tulee toukokuu! Kirkkaan punaiset emikukat nousevat terhakasti pystyyn kuusen oksien kärjistä. Niitä säestävät hennommat, väreiltään paljon haaleammat hedekukinnot.

On se harmi, että me ihmiset emme kuki samalla tavalla. Tiettynä aikana vuodesta kurottaisimme terälehtemme kohti aurinkoa. Kaikki muut tietäisivät, että hänellä on nyt lisääntymisaika.

Ja saisi ihan luvan kanssa sanoa toiselle ihmiselle, että oletpas sinä kaunis. Ilman, että sitä tulkittaisiin seksuaaliseksi ahdisteluksi.

Suomen metsien historia on myös ihmisten historiaa

Maanantai 17.5.2021 klo 10.05

Kävelin viikonloppuna tarkastamassa kuvassa näkyvän rauduskoivikon kuntoa sen keväisen ensiharvennuksen jäljiltä. Lähtökohtana hakkuulle oli sankka koivutureikko, jossa puiden latvukset alkoivat jo kärsiä liiasta runkomäärästä. Sellainen puu jolla ei ole yhteyttävää vihreää lehvästöä tai neulasia, ei yhteytä eikä kasva.

Vanhempani kuokkivat tuon nykyisen metsäpläntin metsän alta pelloksi joskus 1960-luvun alussa. Muistan itsekin kantaneeni lapsuusvuosina erinäisen sangollisen kiviä pellolta metsänreunaan. Hyväkasvuinen maa antoi välillä heinällä, välillä kauralla ja välillä laitumena elantoa kotitilani pienelle nautakarjalle, ja sen kautta meille ihmisille.

Aikanaan karjanpito loppui. Parisenkymmentä vuotta sitten pelloilla istutettiin rauduskoivikko. Tänä keväänä tuli sen ensimmäisen harvennuksen aika. Tuloa ei hakkuusta minulle juurikaan kertynyt, mutta parhaat rungot jäivät lihomaan tulevaisuuden saha- ja vaneritukeiksi. Kenties luonto kylvää koivujen alle sankan kuusentaimikon. Niin valoisassa koivikossa usein käy hyvällä maalla.

Julkisuudessa haikaillaan nykyisin usein luonnontilaisia metsiä. Sellaisia, jollaisia metsämme - ainakin mielikuvissa - kenties olivat joskus 1700-luvulla. Tutkittua tietoahan ei tuolta ajalta juuri kattavasti ole.

Mielessäni ihmettelen aina vähän tuota haikailua. Ei meitä ihmisiä pidä sulkea pois luonnon kierrosta. 1700-luvun jälkeen tässä maassa on hyödynnetty metsiä laitumina, kotitarve- ja polttopuina, kaskeamalla ja tervanpoltossa kasvavassa määrin. 1850-luvulla alkoi teollisen puunjalostuksen voittokulku. Löydän omalta, suhteellisen pieneltä metsätilaltani edelleen jälkiä kaikista noista metsänkäyttömuodoista.

Löydän, ja yritän sovittaa metsätaloutta ja metsäluonnon säilyttämistä yhteen. Se entinen pellonreunametsä, johon aikanaan kannoin niitä kivilasteja saa puolestani olla rauhassa tulevilta hakkuilta. Kolosin sinne taas muutamia haapoja ja ronttikoivuja kolopuiksi. Peipot ja monet muut linnut lauloivat komeasti niiden oksilla.

Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16.46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Tietokirjani tanssilavojen Suomesta ilmestyi vuosi sitten - ja mitä tapahtui?

Maanantai 26.4.2021 klo 8.21

Kirjallisuus kuvasi omaa aikaansa myös vuonna 1918

Perjantai 23.4.2021 klo 7.42

Ihmisen askeleilla on tapana tehdä polkuja

Perjantai 9.4.2021 klo 7.55

Sepelkyyhky, ja muut kevään aikaiset linnut ovat täällä

Tiistai 30.3.2021 klo 17.04

Kaltaiselleni kevätihmiselle on alkamassa vuoden paras aika. Monet muuttolinnut ovat jo saapuneet lämmenneiden ilmojen houkuttelemana Suomeen, ja paljon lisää on tulossa. Muutaman viikon sisällä alkavat jo ensimmäiset kukat sulostuttaa talojen seinustoja, ja näsiäkin kukkinee lenkkipolkuni varrella.

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8.23

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.