Pentinkulmasta, kirjallisuudesta ja yhteiskuntakritiikistä

Maanantai 8.8.2011 klo 7.36

Urjalan Pentinkulmalla, Väinö Linnan synnyinseudulla on vietetty taas elokuussa Pentinkulman päiviä. Kysymyksessä on hieno ja arvokas perinne. Itselläni oli kunnia osallistua tapahtuman yhteydessä vuosittain järjestettävään esikoiskirjailijakoulutukseen vuonna 2006.

Kirjoituspöydän siivous toi nenän alle muistiinpanoni tutkija Jussi Ojansuun tuossa koulutuksessa pitämästä puheenvuorosta kritiikistä ja sen olemuksesta. Tuolloin - viisi vuotta sitten - Ojansuu oli sitä mieltä, että suomalaisten lukijoiden ominaispiirre on realistinen lukutapa: lukijat odottavat, että kirjallisuudesta löytyy vastauksia yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Totta on, että sanapari yhteiskunnallinen kritiikki mainitaan usein varsinkin silloin, kun puhutaan proosasta ja sen kirjoittamisesta. Luulen, että sanaparin tarkkaa sisältöä ei useinkaan tarkkaan mietitä.

Itsestäni näyttää siltä, että virta käy kritiikeissä muodon arvioimisen suuntaan: miten kirjoittaja onnistuu henkilökuvauksessa, tarinan jännitteen ylläpidossa ja niin edelleen. Rikoskirjallisuudesta havainnoidaan sitä, onko se murha siellä vai ei. Jos on, niin hyvä.

Vähemmän kritiikeissä puhutaan siitä, millaisia asioita kirjoittaja on nostanut/on yrittänyt nostaa esille. Tarinaa ei verrata niihin tarinoihin, joissa joku muu on yrittänyt antaa yhteiskunnalliselle epäkohdalle kasvoja ja ääntä.

Siltä se ainakin minusta näyttää. Valitettavasti.

Uupumusepidemia ja itsensä kuuntelemisen taito

Keskiviikko 3.8.2011 klo 6.29

Iltalukemisina on parhaillaan Fredrik Bengtssonin kirja Loppuunpalaminen - uusi mahdollisuus (Kirjapaja 2004). Bengtsson on ruotsalainen psykologi, joka kirjoittaa isosta länsimaisesta vitsauksesta, loppuunpalamisesta. Hän on kokenut sen itsekin.

Aiheesta on kirjoitettu vaikka kuinka paljon erilaisia opuksia. Bengtsson näkee - onneksi - asian toisin: parhaimmillaan burn out, loppuunpalaminen tai millä-nimellä-sitä-kutsutaankin voi olla kokijalleen parasta, mitä hänelle on elämässään sattunut.

Se, että voimat loppuvat, voi usein johtua siitä että ihminen on tehnyt siihen astisessa elämässään aivan eri asioita kuin mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Työssä, perheessä, vapaa-ajalla tai muuten. Loppuun palanut on sulkenut korvansa siltä, mitä oma sisin hänelle sanoo.

Korvien avaaminen omalle sisimmälle, se se vasta voi tiukkaa tehdäkin. Bengtsson - vaikka psykologi onkin - kirjoittaa ymmärrettävää ja helppoa kieltä vaikeasta asiasta. Suosittelen lukukokemukseksi.

Monikulttuurisuus - mitä se on?

Sunnuntai 31.7.2011 klo 17.18

Norjan terroriteot nostivat keskusteluun uuden muotisanan, monikulttuurisuuden. Esimerkiksi perussuomalainen kansanedustaja James Hirvisaari on ilmaissut nettikirjoituksissaan kantanaan, että monikulttuurisuudella ei tehdä Suomessa yhtään mitään. Mitähän monikulttuurisuus mahtaa tarkoittaa?

Suomi - tuo pieni, sitkeä ja urhea maa - on aina ollut pienuutensa johdosta erilaisten invaasioiden kohde. Pääoma ja uudet ajatukset ovat tulleet tänne pääosin jostakin muualta. Tätä maata on polkenut niin ruotsalainen, venäläinen kuin saksalainen ja englantilainen sotilassaapas. Kalifornialaista monikulttuurisuutta tulee töllöstä joka ilta tuutin täydeltä. Kun pörssi heilahtaa Wall Streetillä, se tuntuu täällä saakka.

Yhden määritelmän mukaan monikulttuurisuus tarkoittaa erilaisten kulttuurien vuorovaikutusta. Em. syistä olemme saaneet "nauttia" monikulttuurisuuden seurauksista jo vuosisatojen ajan. Siinä ei siis ole mitään uutta.

Sen sijaan siinä on, että sana monikulttuurisuus yhdistetään tällä hetkellä vain islamiin ja sitä tunnustaviin ihmisiin. Varsinkin heihin, jotka muuttavat/haluavat muuttaa tähän maahan.

Onko oikein leimata yksi sana negatiivikseksi vain yhden, maailman suurimpiin uskontoihin kuuluvan aatteen takia? Ja onko oikein leimata monikulttuurisuuden vastustajat ja kannattajat sen perusteella omiksi vstustajikseen mitä yksi, ilmeisen häiriintynyt ihminen teki Norjassa?

Minusta ei ole. Erilaisten kulttuurien kohtaamiseen liittyy aina vaikeuksia. On turha väittää muuta. Toisaalta, pienen kansan ainoa mahdollisuus selvitä tulevaisuudessa on siinä, että meiltä löytyy ymmärrystä erilaisista kulttuureista tulevia ihmisiä kohtaan.

Eräs viime vuosisadalla elänyt "suuri" valtiomies tuli kutsuneeksi vuonna 1944 Suomea kirppuvaltioksi, kun maamme johdon oli pakko kääntää politiikkansa suuntaa. Ehkä nytkin tarvittaisiin sitä poliittista johtajuutta. Onko Suomi suvaitsevainen ja monia kulttuureja ymmärtävä maa - vai ymmärrämmekö me itsemme samalla hengiltä?

Äärikristillisyyden ja tappamisen syy-yhteyksistä

Maanantai 25.7.2011 klo 7.27

Norjassa kymmeniä ihmisiä surmannutta A.B. Breivikiä on kutsuttu mediassa tapahtuman jälkeen äärikristityksi. Äärikristillisen elämänkatsomuksen on katsottu olleen yksi hänen tekonsa motiiveista. Toivoisin, että joku avaisi sanonnan, kertoisi mitä sillä tarkoitetaan.

Ihmisiä on tapettu maailman sivu uskonsodissa, ja valitettavasti niin tehdään edelleen. Siitäkin huolimatta, että melkein kaikissa suurissa uskonnoissa ja filosofioissa on kirjattu ylös se sama ajatus, joka löytyy Raamatun Vuorisaarnasta: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.

Brahmalaisuuden suuriin kirjoihin lause on kirjattu  näin: Älä tee toiselle sellaista, joka aiheuttaa sinulle itsellesi tehtynä tuskaa. Buddhan pyhät kirjat sanovat saman seuraavasti: Älä aiheuta toiselle sellaista kipua, jota et itsekään halua kokea. Ja juutalaistenkin teksteissä asia sanotaan suoraan: Älkää tehkö mitään sellaista kanssaihmisillenne, jota ette halua tehtävän itsellenne.

Kaikissa noissa kirjoituksissa tuo melkein sama lause on kirjattu hyvin keskeiselle paikalle. Siksi äärikristillisyys, ääri-islamilaisuus tai mikä muu ääri- tahansa kuulostaa hyvin huonolta motiivilta surmata toista ihmistä.

Vai onko kysymys pohjimmiltaan siitä, että me haluamme - tai osa meistä haluaa - aiheuttaa itselleen tiedostamattaan tuskaa, ja on siksi valmis aiheuttamaan sitä myös toisille?

Jouko Juurikkalan metsäopit yksiin kansiin

Maanantai 11.7.2011 klo 6.19

Legendaarisen sysmäläisen metsänomistajan Jouko Juurikkalan (s. 1933) vuosikymmenien kuluessa keräämä metsätieto ja -taito saadaan marraskuussa yksiin kansiin, kun Metsäkustannus Oy julkaisee Juurikkalan kirjoitusten, sekä hänen ja hänen lastensa haastattelujen pohjalta allekirjoittaneen toimittaman kirjan Juurikkalan 500 mottia.

Kaupunkilaispoika Jouko Juurikkala muutti vuonna 1953 isännäksi Ylä-Moron tilalle Sysmän Onkiniemelle. Tilan rakennuskanta ja metsät olivat tuolloin heikossa kunnossa, puuston määrä hehtaarilla oli keskimäärin vain 50-60 kuutiometriä. Kuluneiden 60 vuoden aikana puuston määrä on noussut tilalla lähes kolminkertaiseksi - luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen liittyviä asioita unohtamatta.

Ylä-Moron tilalla on vuosien saatossa käynyt lukuisa joukko suomalaisia ja ulkomaisia vierailijaryhmiä tutustumassa suomalaiseen perhemetsätalouteen. Jouko Juurikkala on ollut myös suosittu ja selväsanainen esiintyjä erilaisissa metsätapahtumissa. Hänen ajatuksiaan metsästä ilmestyi pitkään mm. kolumneina Metsälehdessä.  

Metsäasioihin itsekin monessa mielessä "sekaantuneelle" kirjoittajalle 500 mottia -kirjan kokoaminen on ollut erittäin mielenkiintoinen työ.

Mauri Sariola yllätti positiivisesti

Torstai 7.7.2011 klo 7.24

Kesällä 2010 luin lävitse Seppo Jokisen Koskiset. Kun jonkun kirjailijan tuotannon lukee putkeen, näkee aika hyvin miten hän kehittää henkilöhahmojaan, miljöötä ja tarinankerronnan tapojaan kirjasta toiseen. Tänä kesänä ajattelin lukea Mauri Sariolaa (1924-1985) ja hänen Olavi Susikoski-kirjojaan. En lue ehkä kerralla niitä kaikkia - Sariolahan oli todella tuottelias kirjoittaja.

Aloitin Susikosket tarinasta nimeltä Leivätön pöytä on katettu. Viimeksi olen lukenut näitä kirjoja joskus 80-luvulla, eli hyvin nuorena. Silloin ne eivät tehneet erityistä vaikutusta, tarinaa Koltan uni lukuunottamatta jonka muistan jääneen pyörimään yöuniin.

Yllätyin positiivisesti. Ainakin Leivättömässä pöydässä Mauri Sariolan kerrontatapa on tiivis. Yhtään turhaa lukua ei kirjassa ole. Henkilöhahmot tehdään yksinkertaisin keinoin eläviksi. 1950-luvun maaseutupitäjä piirtyi eteeni sellaisena, kuin se ehkä on ollutkin. Kirjailija on tehnyt taustatyönsä hyvin.

Ja se teemakin löytyy. Tällaiselle dekkarinlukijalle, jolle arvoituksen - eli sen murhan - ratkaisu ei ole se ykkösasia, se on aina plussaa. Luen siis seuraavankin Susikosken.

Neljän romaanin seuralaiseni Reijo Sudenmaa ei muuten ole karikatyyri Susikoskesta, vaikka sitä on joskus minulta kysytty. Ajoin joskus Lappeenrannan lähellä Hurtanmaa-tiekyltin ohitse ja ajattelin, että siinä olisi sopiva romaanihenkilön sukunimi.

Siinä vaiheessa kun aloin kirjoittaa ensimmäistä Sudenmaata, nimi oli kääntynyt mielessäni toiseksi. Kas niin toimii ihmismieli.

Moni kirjailija vaihtaa syksyllä kustantajaa

Keskiviikko 6.7.2011 klo 7.16

Posti toi erään keskisuuren suomalaiskustantamon julkaisun, jossa kustantamo esittelee ensi syksynä julkaistavia kirjoja. Kirjastossa selasin muiden kustantamoiden vastaavia opuksia.

Kustannusmaailman murros näyttää olevan totta, monen kirjailijan kohdalla. He ovat vaihtamassa kustantamoa, ainakin seuraavan teoksensa osalta. He ovat tarjonneet käsikirjoitustaan jollekin muulle kuin perinteiselle kustantamolleen, siitä on pidetty ja sopimus sen julkaisemisesta on syntynyt. Näin näkyy tehneen moni tunnettu tekijä.

Asiassa voi nähdä sekä hyviä että huonoja puolia: ehkä kirjailija saa tällä tavalla julkaistuksi sellaisen käsikirjoituksensa, johon vakikustantamossa on suhtauduttu nihkeästi. Kysymys voi olla kirjailijan kannalta aivan uudenlaisesta lajityypistä. Toisaalta, kustantamoissa ehkä huomataan, että hyvistä kirjailijasuhteista kannattaa pitää kiinni, niin taloudellisesti kuin muutenkin: jokainen meistä voi äänestää jaloillaan.

Kääntöpuoliakin löytyy. Kirjailijat kilpailevat kustantamoiden julkaisuohjelmia laadittaessa käsikirjoituksillaan. Tätä kilpailua on turha häpeillä ja väittää, ettei sitä ole. Kun jonkun teos julkaistaan, se tarkoittaa että jonkun toisen tärkeä käsikirjoitus saa ei-vastauksen. Se on ikävä asia.

Mutta vastaavasti, kirjailijan - ainakin väliaikaisesti - menettänyt kustantamo voi katsoa peiliin. Ja se joutuu etsimään uutta julkaistavaa - eli niitä kirjailijoita, joilla on se hyvä käsikirjoitus. Vaikkapa sellainen, joka ei jollekin toiselle kelvannut.

Niistähän tässä kaikessa on kysymys.

Miksi dekkari on juuri kesälukemista

Perjantai 24.6.2011

Kurkkaus verkkokirjastojen aineistohakuun eri puolilla Suomea tuottaa mielenkiintoisia tuloksia. Kymenlaakson kirjastoissa on 26 kappaletta uutuuskirjaani Liian iso juttu. Paikalla hyllyssä on yksi, muut ovat lainassa.

Pääkaupunkiseudun 28:sta kirjasta viisi on paikalla. Turun seudun 14:sta kirjasta hyllyssä ei ole yhtään. Satakunnan 24:stä kirjasta lainattavissa on näemmä kolme.

Dekkarit - joksi uutuutenikin luokiteltaneen - näyttävät olevan maineensa mukaisesti varsinkin kesälukemista. Tuskin ihmiset erityisesti murhista haluavat helteillä lukea. Mutta ehkä jollakin tavoin kevyemmistä asioista, kuin mitä talvella on työn puolesta ja muuten joutunut kahlaamaan lävitse. Tämä lause on sitä kuuluisaa mutua.

Mielenkiintoista olisi selvittää, kuinka suuressa osuudessa suomalaisia dekkareita tapahtumien ajankohta sijoittuu kesäaikaan. Uskoisin, että yli puolessa.

Talvella Suomi horrostaa henkisesti, herätäkseen eloon kesäksi. Ja eläviähän dekkareissa tapetaan - ei jo valmiiksi auringon puutteeseen nuutuneita.

Aleksis Kiven Jukolan viesti onnellisesti takana

Maanantai 20.6.2011 klo 8.13

Virolahdella viikonvaihteessa juostu ja kävelty Jukolan viesti on viety päätökseensä. Oma sijoitus ja suoritus maastossa tyydyttävät. Kivaa oli.

En tiedä, olisiko Jukolan viestin kaltaista tapahtumaa olemassa ilman Aleksis Kiven suurta romaania. Ei ainakaan sillä nimellä. Metsässä tuli mietittyä sitäkin, kuinka paljon herra Kivi vaikutti tahtoen tai tahtomattaan meidän suomalaisten luontosuhteeseen, tapaan kokea metsä. Luulen, että aika paljon, myös tavoilla joita emme tiedosta.

Suunnistus sijoilla ynnä muut muistuttaa aika paljon kirjallisuutta ja sen kokemista. Rastilla kysyt toiselta läähättäjältä, että mikä rasti sinulla on seuraavaksi. Jos numero on sama, otetaan yhteinen suunta ja mennään kimpassa. Yhteisellä taipaleella yritetään pysyä suunnassa, ja otetaan yhdessä kiinni paikkoja kartalta. Jos pudotaan kartalta, niin se tehdään yhdessä. Vähän samalla tavalla kuin kirjailija, ja hänen lukijansa tuntuvat joskus tekevän.

Eivät liikunta - eli asioiden fyysinen kokeminen - ja kirjallisuuden antamat elämykset loppujen lopuksi niin kaukana ole toisistaan.

Minäkuva ja kuinka se toimii

Tiistai 14.6.2011

Näinä aikoina länsimaissa siirrytään kenties lopullisesti me-yhteiskunnista minä-yhteiskuntiin. Nykyaikaa kutsutaan - syystäkin - ajaksi, jossa yhä suurempi osa meistä ajattelee vain itseään ja omaa etuaan.

Luin kokeneiden NLP-kouluttajien Veli-Matti Toivosen ja Marja Koiviston kirjan Minätyö (ai-ai Kustannus, 2011). Ajatuksia herättävä teos minäkuvasta ja siitä, kuinka se toimii. Suosittelen.

Se, mitä ihminen ajattelee itsestään, ja mitä hän tuntee olevansa on yksi iso osa kokonaisuutta nimeltä ihminen. Yhteiskunnassa minä on toisaalta osa tuotantokapasiteettia, työväline ja raaka-aine jota jalostetaan - tai ainakin yritetään jalostaa.

Eli suomeksi sanottuna: siihen, miten jokainen meistä kokee minuutensa yritetään vaikuttaa. Se, miten minä näen itseni voi olla jollekulle arvokasta ja tutkimisen arvoista.

Pelottava, jos kohta kiinnostava ajatus.

Roskapostin lähettäjä ajattelee minua

Perjantai 10.6.2011 klo 7.05

Pieniä sinisiä pillereitä. Kultakelloja jopa 60 prosentin alennuksella. Edullisia lainatarjouksia, joista minun ei kannata kieltäytyä. Pääosa tekstistä englanniksi, kuin mausteena joukossa jokunen sana huonoa suomea.

Roskapostiviestejä kertyy sähköpostiini päivän mittaan jonkin verran, kaikista suodattimista huolimatta. Siellä ne päätyvät Späm-otsikolla nimettyyn kansioon. Aika-ajoin tarkastan, ettei spämmin joukkoon ole eksynyt mitään tähdellistä. Jos ei ole, painan nappia ja tuhoan kansion sisällön.

Enkä tule ajatelleeksi, että samalla voin tuhota jonkun toisen ihmisen lähettämän tärkeän viestin. Ehkä se joku, joka näitä viestejä lähettää, on kauan harkittuaan päättänyt, että juuri minä tarvitsen kultaisen Rolexin. Että tarvitsen elämääni lisää pituutta ja kestoa, että minun pitäisi syödä pillereitä laajentaakseni muutakin kuin tajuntaani.

Ehkä - painaessani sitä delete-näppäintä - vien joltakulta kehitysmaan tietokonekansalaiselta hänen tämänpäiväisen riisikuppinsa. Hänen elantonsa voi riippua juuri siitä viestistä, jonka hän lähetti minulle, toivoen että avaisin sen.

Tämä vastuu on niin raskas kantaa. Kun en tiedä, pilaanko jonkun toisen elämän vain yhdellä näppäimen painalluksella.

Kynnyskysymys on eri asia kuin kynnys

Perjantai 3.6.2011

Kun tätä tekstiä kirjoitan, Suomesta puuttuu toimiva poliittinen johto. Hallitusneuvottelut ovat jumissa. Puolueilla on ollut erilaisia kynnyskysymyksiä, joista ne aikovat pitää kiinni. Näin kuuluu sanoa televisiokameroiden edessä.

Oli pakko tarkastaa rakennustarvikevalmistajien sivuilta, mitä kynnyksellä tarkoitetaan.

"Kun kynnys asennetaan kahden uivan lattian päälle, ei sitä voi asentaa suoraan kummankaan lattian päälle, vaan lattioiden välissä olevaan rakoon täytyy propata tai liimata erillinen puupala, johon kynnys kiinnitetään erikseen. Näin lattiat pystyvät liikkumaan ja elämään vapaasti."

"Varmista, onko kynnyksen kohta eri pintojen liikuntasauma. Esimerkiksi kahden eri huoneen parketit tai laminaatit elävät omaa elämäänsä ja niitä ei tule kiinnittää listalla niin, että ne eivät pääse liikkumaan listan alla."

Eli kynnys ei olekaan esine, joka on laitettu siihen oviaukon alareunaan estämään kulkemista. Se on jotakin, joka sovittaa kaksi eri materiaalia, kaksi eri tilaa kauniisti yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.

Tämän mukaan puoluejohtajien tulisi etsiä sellaisia kynnyskysymyksiä, joista he ovat yksimielisiä. Sellaisia, joiden avulla he voivat sovittaa erilaisia näkökantoja yhteen. Sellaisia, joista mahdollisimman moni meistä voi (toivottavasti) olla yksimielisiä.

Sanoja voi käyttää niin monella tavalla. Tehdä niistä kysymyksiä.

Kirjailija, kriitikko ja yksi suuri kysymys

Tiistai 31.5.2011 klo 7.22

Maaliskuussa ilmestyneen Liian iso juttu -romaanini kritiikkejä ilmestyy pikku hiljaa eri medioissa. Olen koonnut sähköisessä muodossa julkaistuja, omia kirjojani koskevia kritiikkejä tänne.

Yksi viimeisimmän kirjani lukeneista kriitikoista katsoo kirjani sisältävän jonkin verran tyhjäkäyntiä. Toinen pohtii, onko kirjan teema liian iso alle 300-sivuisessa romaanissa käsiteltäväksi. Kolmas on mielissään siitä, että kirjan tarina pystyi yllättämään hänet lopussa. Eli ristiriitoja kritiikkien välillä löytyy, ja siihen olen kirjoittajana tyytyväinen: kukin näistä lukijoista on tehnyt oman puolikkaansa tarinasta, sen puolikkaan päälle jonka olen kirjoittajana pystyttänyt.

Yksituumainen hymistely ja selkään taputtelu kritiikeissä olisi kauhistus. Sehän tarkoittaisi, että olisin luonut tarinan sataprosenttisesti itse, ilman että lukijalla on mahdollisuus tehdä omaa osaansa: kullakin heistä on oikeus nostaa omat teemansa tarinassa esille, jotakin sellaista jota kukin heistä pitää tarinassa tärkeänä.

En usko, että kritiikkien lukeminen on pahasta kirjailijoille. Olen kuullut, että jotkut eivät lue niitä ollenkaan. Toiselta puolen, en usko että kritiikit vaikuttavat tulevaan kirjoittamiseeni: kunkin tarinan on elettävä omilla ehdoillaan. Kaiken takana on kuitenkin se yksi iso kysymys. Miksi?

Ensi keväänä minulta ilmestyy aivan erilainen romaani kuin nämä neljä perättäistä Sudenmaata ovat olleet. Oikeastaan kaikki muuttuu: genre, teemoitus, henkilötyypit - ja kustantaja ja kustannustoimittaja.

Tulee olemaan jännää peilata kriitikkojen suhtautumista muutokseen: kuinka paljon he lukevat uutta tuotantoa suhteessa aikaisempaan tuotantooni - vai pystyvätkö irtautumaan siitä kokonaan? Se on se vaatimus, jonka eteen kirjailija alati joutuu. Tai pääsee, yrittäessään vastata isoon kysymykseen.

Heinäkuussa Sysmän Kirjakyläpäiville

Perjantai 27.5.2011 klo 6.45

Osallistun heinäkuussa (8.-10.7.) Sysmän Kirjakyläpäiville yhdessä Tuukka Sandströmin, toisen haminalaisen kirjailijan ja Idiootti-kustantamon perustajan kanssa. Tarkoitukseni on viettää mukava kesäinen viikonloppu kirjojen parissa, esitellen omia tuotoksiani nykyisille tai mahdollisille lukijoille ja haistellen itselleni uuden kirjallisuustapahtuman ilmapiiriä.

Tähän mennessä olen osallistunut kirjailijanurallani Helsingin, Jyväskylän ja Lahden kirjamessuille sekä Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päiville. Tapahtumissa on eroja. Helsingistä tulee ensimmäisenä mieleen valtava väen tungos ja hälinä. Jyväskylästä hyvin toteutettu messujen sijoittelu, jonka ansiosta ihmisten äänet kuuluvat esiintyjälavoilta. Lahdesta melko pieniin tiloihin sijoitettu, mutta samalla hyvin toimiva tarjonta.

Kuulemani perusteella luulen, että Sysmässä on paljonkin samaa kuin Sastamalassa. Sinne tullaan koskettelemaan kirjoja, katselemaan niitä ja puhumaan niistä. Syntyviä keskusteluja, sammuvia keskustelunavauksia ja käytyjä keskusteluja, jotka jäävät mieleen.

Sellaista kirjallisuus parhaimmillaan on. Stephen Kingin sanoin telepaattista yhteydenpitoa kirjojen välityksellä. Kirjallisuustapahtumassa ollaan käymässä. Ihan niin kuin elämässäkin ollaan.

Vastausten tulkintaa ei voi hallita, Jussi Halla-aho

Sunnuntai 22.5.2011 klo 9.15

Kansanedustajan ja tunnetun blogikirjoittajan Jussi Halla-ahon (ps.) tapa tehdä yhteistyötä median edustajien kanssa ei näköjään miellytä toimittajakuntaa.

Aiheesta on ollut juttua mm. Hesarissa. Aamulehden kanssa kansanedustaja Halla-ahon välit näyttävät menneen täysin poikki, ainakin lehden artikkelin (11.5.) mukaan.

Halla-aholla näkyy olevan tapana pidättäytyä joissakin kysymyksissä suullisista vastauksista. Sen sijaan hän vastaa niihin blogissaan, täsmällisesti ja kantansa perustellen. Äkkipäätä ajatellen tämä tuntuu hyvältä tavalta: vaikuttaja, jonka mielipiteistä ollaan kiinnostuneita ottaa aikaa kantansa muotoilemiseen.

Mutta... vaikuttajilta, ja varsinkin politikoilta on lupa odottaa vastauksia eri tavoin - sekä kasvokkain että kirjallisesti - esitettyihin kysymyksiin. Niihin kysymyksiin on hyvä pystyä vastaamaan heti, ainakin jollakin tasolla. Se auttaa paitsi tiukkojen deadline-aikojen kanssa painivia median edustajia, myös vaikuttajaa itseään: vastaamalla hän osoittaa hallitsevansa sen asian, josta kysytään. Tai sitten tunnustaa ettei hallitse. En tiedä, sekin on hyvä vastaus.

Loppupelissä vastaaminen suullisesti taikka blogitekstissä ei eroa millään tavalla toisesta tavasta. Vastaanottaja tekee molemmissa tapauksissa vastauksen tietosisällöstä oman tulkintansa. Näin tekee sekä toimittaja, että hänen kirjoittamansa artikkelin lukija.

Usein sekä haastateltu ja haastattelun tehnyt toimittaja saavat yllättyä tuosta viimeisestä  tulkinnasta. Sen, josta voi lukea Suomi24:n tai Facebookin keskustelupalstoilta. Varsinkin, jos kyse on ristiriitaisia ajatuksia herättävästä henkilöstä, jollainen Jussi Halla-ahokin näkyy olevan.

Kirja-agentit muuttavat kirjamarkkinoita

Keskiviikko 18.5.2011 klo 10.21

Sattui silmiin amerikkalaisen, menestyksekkään kirja-agentin Andrew Wylien haastattelu Harvard Magazinessa. Linkki löytyy tästä.

Wylie on tehnyt monet asiat toisin kuin suurten kustantamoiden markkinointiosastot. Hän korostaa kustantamon "backlistin", eli kirjailijoiden entisen tuotannon merkitystä suhteessa "frontlistiin", eli kunkin sesongin uutuuskirjasatoon.

Toisaalta Wylie uskoo myös pienten kirjakauppojen ja verkkokirjakaupan tulevaisuuteen, ja ennustaa ketjuuntuneiden kirjakauppojen toiminnan taantuvan. Tällä hetkellä esimerkiksi Suomessa kirjakauppaketjut päättävät hyvin pitkälle sen, mitä kirjoja pidetään esillä.

Wyliellä on monia hyviä ajatuksia ennen kaikkea tekijänoikeuksien tärkeydestä. Siksi tuntuukin käsittämättömältä, että Suomessa näiden aineettomien oikeuksien arvoa ei vielä täysin ymmärretä, saati arvosteta. Kirjailija, joka pystyy tuottamaan 40 vuoden aikana monta tärkeää teosta, voi olla sekä kulttuurisesti että taloudellisesti yhteiskunnalle aivan yhtä tärkeä voimavara kuin sen yhden suuren bestsellerin kirjoittaja.

Ihminen voi olla myös luonnollisesti hullu

Keskiviikko 4.5.2011 klo 7.15

Sain juuri luettua loppuun Marko Hamilon mielenkiintoisen kirjan Luonnollisesti hullu: evoluutio ja mielenterveys (Avain). Suosittelen lukukokemuksena kaikille, joita askarruttaa erilaisten terapeuttisten hoitopalveluiden tarpeen ja mielenterveyslääkkeiden käytön raju lisääntyminen.

Hamilo toteaa, että pääosan ihmisen tähänastisesta kehityskaudesta Homo sapiens on asunut savanneilla metsästäjäyhteisöissä. Siellä hän on tuntenut oman laumansa kaikki yksilöt, ja maailma hänen ympärillään on rajoittunut melkeinpä siihen piiriin jonka hän näkee ympärillään, ja jossa hän on joskus käynyt.

Toista se on nykyään: niiden noin 150 ihmisen sijaan, jotka ihmisen kapasiteetti riittää tuntemaan ja tunnistamaan hyvin, voi hänellä olla Facebookissa toista tuhatta "ystävää". Miehelle nopea ejakulaatio sukupuolisessa kanssakäymisessä on ongelma - metsästäjäyhteisössä nopeasta parittelusta oli etua, jos suvunjatkamisen ehti tehdä ennen kuin peto hyökkäsi.

Eli ne vaivat, joita nyt medikalisoidaan ja diagnostisoidaan lääketieteellisesti voivatkin olla ihmiskunnan normaalin evoluution tulosta.

Peräti lohdullinen ajatus - ja raamittaa monta asiaa uusiksi.

Vapun kolme tarkoitusta

Sunnuntai 1.5.2011 klo 8.03

On 1. päivä toukokuuta, eli vappu. Vanhastaan vappua on vietetty Suomessa työväen, ylioppilaiden ja kevään karnevaalijuhlana.

Vapun punertava merkitys on hämärtynyt, eihän enää ole oikein työväkeäkään. Me kaikki haluamme kuulua keskiluokkaan. Ainakin keskiluokkaan.

Taiteessa sana työväki on mystifioitu: Jos saisin euronkaan jokaisesta suomalaisesta kirjailijasta, joka viime vuosina on julistautunut siksi viimeiseksi työväenkirjailijaksi, minäkin nousisin keskiluokkaan.

Ylioppilailta odotetaan kansainvälistymistä ja menestystä elämässä - vaikka heitä on enemmän kuin koskaan ennen, ja melkein jokaista heistä odottaa opiskelupaikka vähintään ammattikorkeakoulutasolla.

Kansainvälistymisestä, ja hyvästä tulevasta koulutuksesta huolimatta kukaan ei lupaa uusille ylioppilaille varmaa työpaikkaa. Keskiluokkaako - entisen työväen elämisen ehdoilla?

Onneksi kukaan ei voi ottaa meiltä pois kevättä. Ennen muinoin Suomessa vietettiin näihin aikoihin helaa, toukojuhlaa. Silloin avoimille paikoille sytytettiin tulia, ja karja ajettiin tulien lävitse sairauksien ehkäisemiseksi.

Jotakin vastaavaa me koimme jokin aika sitten. Kun kävimme uurnilla, eli moderneilla tulilla ottamassa itseemme neljän vuoden rokotteen kaikkea pahaa vastaan.

Jytky ja sanojen alkuperä

Tiistai 19.4.2011 klo 18.03

Eduskuntavaalit toivat arkikielenkäyttöön uuden sanan. Perussuomalaiset saavuttivat Timo Soinin odottaman jytkyn. Sillä hän tarkoitti jättisuurta vaalivoittoa.

Kielitieteilijät ovat arvuutelleet vaalien jälkeen netissä sanan alkuperää, keksimättä mistä se on peräisin. Ehkä heiltä on jäänyt metsäalan sanasto opettelematta.

Jytkypetäjikkö esiintyy jo Heikki Turusen samannimisen romaanin pohjalta tehdyssä, Markku Pölösen ohjaamassa elokuvassa Kivenpyörittäjän kylä. Sulho se siellä ihastelee, että tulevan morsion perintömetsissä kasvaa kunnon jytkypetäjikköä.

Jytky mikä jytky, ja dokumentoitu jo kirjallisuudessa. Sananahan se sopii erinomaisesti perussuomalaisten kansallisromanttiseen kulttuuripolitiikkaan.

Mikähän se on tämä talouden jatkuva kasvu?

Torstai 14.4.2011 klo 6.44

Viimeiset vaaleja edeltäneet suurten puolueiden puheenjohtajien tv-väittelyt eivät ole tuoneet esille mitään uutta. Pikemminkin lisänneet huolestumista.

Pääosa puolueista näkyy vannovan jatkuvan talouskasvun nimiin, kun puhutaan eläkepommin purkamisen, valtion rahoitusvajeen ja palvelujen turvaamisen keinoista.

Taloudessa sanotaan, että toteutuneet tuotot eivät ole tae tuotoista tulevaisuudessa. Ehkä tuon sanaparin jatkuva talouskasvu kohdalla pitäisi kuitenkin katsoa peruutuspeiliin.

90-luvun alun laman muistavat kaikki sen kouraisemiksi joutuneet. Syyskuun 11. päivä vuonna 2001 syöksi monet kansantaloudet taas vaikeuksiin. Vuonna 2007 Yhdysvaltain luototuskuplasta liikkeelle lähtenyt maailmantalouden lama näkyy pitkään Suomen valtionvelan määrässä. Tällä hetkellä Euroopassa jännitetään, kulkeeko Espanjan talous Kreikan, Irlannin ja Portugalin viitoittamaa tietä.

Mikähän se on tämä jatkuva kasvu? Olisi oltava suunnitelma numero kaksi, jossa valtion tulot olisi laskettu minimiin ja menot maksimiin. Olisi puhuttava todellisesta tilanteesta, nollakasvusta useiden vuosien aikajaksoilla.

Nollakasvu tulee tosin olemaan tulevina vuosina negatiivisista sorttia. Öljy, mineraalit ja ruoka kallistuvat joka tapauksessa. Meitä on liian paljon tällä pallolla jakamassa niitä.