Vuoden 2024 upeimmat kulttuurikokemukseni

Lauantai 28.12.2024 klo 13.36

Vuoden päättyessä on usein tapana vetää yhteen kuluneita 365 päivää. Tänä vuonna kulttuuri on puhuttanut Suomessa enemmän kuin pitkiin aikoihin. Valitettavasti keskustelun sytykkeenä ovat olleet kulttuurin rahoitukseen kohdistuneet leikkaukset. En silti liene ainoa, jolle kulunut vuosi on jälleen tarjonnut monia hyvän mielen ja uusien ajatusten hetkiä.

Listasin alle muutamia omia vahvoja kulttuurikokemuksiani. Jonakin muuna päivänä ylös kirjattuina lista olisi voinut näyttää täysin toisenlaiselta. Se kuuluu näiden, pitkälti tunteiden tasolla tapahtuvien kokemusten luonteeseen.

Vuoden elokuva: Lee. Ellen Kurasin ohjaama elokuva kertoo Kate Winsletin näyttelemän sotavalokuvaaja Lee Millerin työstä toisen maailmansodan aikana. Miller todisti kameransa kanssa sekä länsijoukkojen maihinnousun Normandiaan, natsien keskitysleirien kauhuja että raunioituneen Saksan miehittämisen. Kate Winsletin tavasta tehdä työtään olen pitänyt aina. Elokuva, kuten moni muukin taiteenlaji, on parhaimmillaan taitoa kuvata pienillä eleillä ja asioilla paljon suurempia asioita.

Vuoden musiikkikokemus: Heikki Koskelo ja Helmi-orkesteri. Tanssiharrastuksen myötä musiikin kuunteluni suuntautuu usein kevyempään, ihmisiä sananmukaisesti liikuttavaan musiikkiin. Tämän rautaisen ammattitaidon kokoonpanon tahtiin liikuin kuluneena vuotena pariinkin otteeseen. Edellisistä kerroista olikin vierähtänyt jo tovi. Sana ”kevyt” on pantava tanssimusiikin yhteydessä lainausmerkkeihin, kun liikutaan luvan kanssa toista ihmistä liki, ja kappaleiden sanoituksissa puhutaan Elämän Tärkeimmistä Asioista.

Vuoden tietokirja: Kiehtova katala Venäjä Arja Paanasen silmin. Arja Paanasen ylös kirjatut muistelmat tämän yli 30-vuotiselta uralta Venäjän kehitystä seuranneena toimittajana antavat paljon mietittävää. Itänaapurimme on vastaisuudessakin läsnä Suomen ja lähialueemme kehityksessä. Kun suunnattomilla luonnonrikkauksilla siunattu, mutta sangen kehnosti johdettu entinen suurvalta etsii uutta suuntaa, järistykset vaikuttavat väistämättä myös meillä.

Vuoden teatterikokemus: Pyhtään Harrastajateatterin Maailman pihamaat. Kaikille Suomen harrastajateatteriryhmille on syytä nostaa tältäkin vuodelta hattua. Yhdessä tekemisen ilo on asia, joka välittyy parhaimmillaan myös katsomoon, ja saa meidät katsojat elämään mukana. Tässä esityksessä se toteutui parhaalla mahdollisella tavalla.

Vuoden erikoispysti: Kannuskosken lava, juhannustanssit ja Eino Grön. Kävin ensimmäistä, vaan toivottavasti en viimeistä kertaa tällä hienolla 1950-luvulla rakennetulla mutterilavalla. Eino Grön (s. 1939) on vuodesta toiseen jaksanut ilahduttaa tanssikansaa Kannuskosken keskikesän juhlassa. Arvostan!

Ahne metsäomistaja ja kiiluvasilmäinen luontoaktivisti hallitsevat somekeskusteluja

Sunnuntai 1.9.2024 klo 18.45

Kuulun Facebookissa useisiin ryhmiin, joissa vaihdetaan mielipiteitä luonnosta ja etenkin metsästä. Eräässä lähinnä metsää omistavista ihmisistä koostuvassa ryhmässä joku sai idean kysellä meiltä muilta kuvia ja kuvauksia vapaaehtoisesti suojelemistamme luontokohteista. Lyhyessä ajassa saimme nähtäväksemme todella monta todella hienoa kohdetta. Moni muu tosin jättäisi ne katsomatta, kun näkisi ketkä niitä ovat nettiin ladanneet.

Suomussalmen Hukkajoella tapahtunut, ilmeisesti ympäristörikoksen tunnusmerkit täyttävä jokihelmisimpukoiden joukkotuho on saanut sosiaalisen median kihisemään. Kasvottomana, vailla eri tavoin asioita ajattelevien ihmisten aitoa kohtaamista tapahtuva viestintä osoitti taas kerran raadollisuutensa.

Digitaalinen heimoajattelu hallitsee. ”Ne toiset” ovat taas kerran tehneet kaiken väärin, ja ihan tahallaan. Rapaa ja lokaa saavat niskaansa sekä iso metsäyhtiö Stora Enso, metsäammattilaiset että me metsänomistajat. Olemme saaneet kuulla olevamme rahanahneita -keleitä, joille mikään ei riitä.

Eräissä muissa ryhmissä mikään ei tunnu riittävän niin sanotuille luontoaktivisteille. Raakkujen (ilmeinen) joukkotuho myönnetään, mutta ihmetellään myös kasvavia vaateita yksityisten metsänomistajien harjoittamaa elinkeinotoimintaa kohtaan.

Tätä kirjoittaessani en vielä tiedä Hukkajoen tapauksesta aikanaan mahdollisesti nostettavista rikossyytteistä. Stora Enso on myöntänyt puunkorjuussa tapahtuneen virheitä, ja on ilmoittanut ryhtyvänsä korjaaviin toimenpiteisiin. Aikanaan selviää, kuka on tehnyt Hukkajoella mitäkin, tai on jättänyt tekemättä.

Tapahtuma, ja sen käsittelytapa julkisuudessa tekee mieleni surulliseksi, muutenkin kuin jo kuolleiden ja vielä kuolevien raakkujen vuoksi. Yritän ottaa tapahtuneesta osaltani opiksi. Tunteen varassa tapahtuva reagoiminen on hyvästä, ja meille kaksijalkaisille tyypillinen tapa toimia. Hyvä kuitenkin olisi, jos osaisimme laskea kymmeneen, ennen kuin sormet lentävät näppäimillä. Toisinaan laskeminen sataan asti voisi olla vielä parempi. Ehtisimme kenties ajatella asioita myös ”niiden toisten” näkökulmasta.

Olisi myös hyvä, jos itse kukin meistä liittyisi vähintään kolmeen sellaiseen somen ryhmään, joissa ei tunne olevansa itsensä kanssa samoin ajattelevien parissa.

Negatiivisen metsäkeskustelun turhuudesta

Perjantai 12.7.2024 klo 11.50

Sanotaan, että hyvät asiat eivät ole hyviä uutisia. Jostakin syystä se pätee etenkin metsiin liittyvään uutisointiin. Se että metsää, metsäluontoa, metsänhoitoa ja metsästä saatavaa kaikenpuolista hyvinvointia voi ajatella monella eri tavalla, on mielestäni erinomaisen hyvä asia.

Suomen metsävarojen kehittymistä on seurattu systemaattisesti jo 1920-luvulta lähtien. Tuolloin ensimmäiset inventointiryhmät lähtivät patikoimaan linjoittain lävitse koko maata, mitaten ja arvioiden metsien puuston määrää, kasvua ja monia muita asioita. Kiitos satelliitti- ja muun kuvaustekniikan kehittymisen, nykyään monet noista tiedoista saadaan selville sitä kuuluisaa ”nappia” painamalla,.

Välillä nykyisestä metsäkeskustelusta saa sen käsityksen, että asiat olivat sata vuotta sitten paljon paremmin kuin nyt. Että siellä niitä honkia humisi pitkin saloja satoja kuutioita jokaisella hehtaarilla. Lahopuutakin oli pilvin pimein, eikä ihmisen kirveenjälkiä näkynyt missään.

Ei se ihan niin ollut. Ensimmäisten inventointien tuloksia lukiessa, ja muuhun aikalaismateriaaliin tutustuessa silmien eteen nousee kuva määrämittaharsituista metsistä: hehtaareista, joilta on rapsittu pois kaikki tietystä korkeudesta tietyn mitan täyttävät rungot. Monin paikoin, etenkin Kaakkois-Suomessa, puut on hakattu haloiksi Pietarin kaiken nieleville markkinoille. Aikaisempina vuosisatoina kahteen, kolmeen kertaan kasketuille aloille oli vasta nousemassa uutta puustoa – sikäli kun metsiä laiduntava karja ei syönyt taimia nälkäänsä.

Sota haukkasi aimo osan noista Suomen metsähehtaareista. 1950-luvulla julkistetuista 4. valtakunnan metsien inventoinnin tuloksista selviää, että jäljelle jääneillä hehtaareilla kasvoi vuosittain noin 55 miljoonaa kuutiometriä uutta puuta. Se on ikävä kyllä vähemmän, kuin mitä metsistä niin sanotun Korean suhdanteen vuoksi hakattiin. Oma vaikutuksensa oli myös sotakorvauksiin tarvituilla hakkuilla, sota-aikana polttopuuksi hakatuilla nuorilla metsillä ja tuhansien metsähehtaarien raivaamisella maannälkäisten uudisasukkaiden pelloiksi.

Minun on helppoa uskoa tuon inventoinnin tulokset tosiksi. 1950-luvun alkupuolelta oleva ensimmäinen ilmakuva synnyinkyläni metsistä kertoo niiden harvasta kasvuasennosta. 1980-luvulla olin jo itsekin istuttamassa joskus vuosisadan alkupuolella määrämittaharsinnan myötä jytkypetäjiköstä kitukasvuiseksi puolukkakankaan kuusikoksi muuttuneen metsän jäljiltä hakkuualaa sille paremmin sopivaksi männiköksi.

Sodan päätyttyä Suomessa annettiin kuuluisa metsien harsintahakkuut kieltävä julistus. Soiden ojituksia lisättiin metsätalouden tarpeisiin. Uudistusaloja ryhdyttiin yhä useammin muokkaamaan ja istuttamaan taimitarhoilla kasvatetuilla taimilla. Taimikonhoitomäärät nousivat uusiin lukemiin, ja lehmät siirtyivät pikku hiljaa metsälaitumilta peltoruokintaan. Puun tarve kotien lämmittämisessä, sekä junien sekä sisävesilaivojen pannuissa sai väistyä ”halvan” maaöljyn tieltä.

Moni virhe olisi toki saanut jäädä tekemättä. Kaikille ojitetuille avosoille ei sittenkään noussut sankka uusi metsä. Kun lahopuuta ei tarvittu enää polttoaineeksi, sitä olisi heti sotien jälkeen voinut jättää enemmän metsään. Monta upeaa luontokohdetta kärsi pahoja vaurioita tiedon puutteen tai rahan tarpeen takia. Ihmisen tekemillä virheillä on se ominaispiirre, että ne huomataan vasta jälkikäteen. Se pätee myös niihin virheisiin, joita teemme juuri nyt.

Mutta kuitenkin: Suomen metsien puuston vuotuinen kasvu on tänäkin vuonna lähes kaksinkertainen verrattuna 1950-luvun alkuvuosiin. Puuta kasvaa metsissä enemmän kuin sitä kaadetaan. 1990-luvulta lähtien Etelä-Suomenkin talousmetsissä olevan lahopuun määrä on kasvanut. Metsälaki määrittelee tarkasti monia lainsuojaa nauttivia tärkeitä elinympäristöjä. Kuinka moni Euroopan Unionin nykyinen jäsenvaltio voi sanoa samaa?

Meidän ei tarvitse julistaa, että harjoitamme maailman parasta metsänhoitoa ja -osaamista. Sellaista määrettä on pirun vaikea todentaa, verrattuna muualla vallitseviin olosuhteisiin. Riittää, että harjoitamme tänne parhaiten soveltuvia keinoja ja konsteja. Kiitos menneiden vuosikymmenten tekijöiden, meillä on nyt oikeasti ja vailla keskinäistä syyllistämistä varaa miettiä, mitkä kaikki metsän arvot ovat arvokkaita juuri nyt ja tulevaisuudessa.

Itse uskon, että tuossa arvioinnissa meille yli 600 000 yksityismetsänomistajalle on tarjolla iso rooli. Niin on monta mieltä, kuin on miestä ja naistakin. Kun meitä päättäjiä on noin paljon, löytyy isosta joukosta varmasti monenlaisia mahdollisuuksia metsän erilaisten hyötyjen hyödyntämiseen ja säilyttämiseen.

Parhaiten siihen päästään palkitsemalla ja kannustamalla, ei pakottamalla tai syyllistämällä.

Kirjallisuudesta voi nauttia yksin tai yhdessä

Maanantai 24.7.2023 klo 16.52

Kirjallisuuteen liittyvät tapahtumat ovat tänäkin kesänä suosittuja, eivätkä kaikki netissä kokoontuvat lukijaryhmät vietä kesätaukoa. Monen tarinoista pitävän ihmisen kesään kuuluu olennaisesti kirjarovio yöpöydällä. Lukeminen on siitä mukava laji, että sitä voi harrastaa sekä yksin että yhdessä.

Osa kirjallisuuteen liittyvistä kesätapahtumista on jo perinteisiä, vuosien ajan toistuneita. Mukaan mahtuu silti tänäkin suvena aivan uusia tapahtumia ja järjestäjiä. Eri kirjallisuuden lajit näkyvät olevan kattavasti edustettuina: vanha kirjallisuus, tietokirjallisuus, dekkarit, paikallishistoriat ja monet muut.

Netti on ottanut paikkansa kirjoista pitävien ihmisten kohtaamisten foorumina. Siinä missä ennen kokoonnuttiin yhteisen pöydän ääreen, nykyään hyödynnetään sähköistä kokoontumisalustaa. Voi kysyä, ovatko tällaiset kohtaamiset aina yhtä aitoja, kuin nokatusten tapahtuvat keskustelut. Meillä on viisi – joidenkin tietojen mukaan kuusi – aistia. Kaikki niistä eivät ole hyödynnettävissä sähköisessä maailmassa. Tekniset ongelmat ovat aina mahdollisia. Toisaalta, eipä tarvitse ajaa matkojen päähän omasta kodostaan ”tavatakseen” toisen ihmisen, ja vaihtaakseen ajatuksensa.

Kuulun itse niihin lukijoihin, jotka eivät kierrä kirjallisuustapahtumia. En myöskään osallistu netin keskusteluryhmiin. Minulle kirja on kaikesta teknisestä ja muusta kehityksestä huolimatta intiimi kokemus. Pallottelen omia ajatuksiani ja arvojani sen tarjoamaan seinään. Joskus kirjan takaisin sinkoamat pallot tarjoavat hyviä oivalluksia tai tekevät kipeää. Toisinaan ne menevät yli, ali tai ohi. Se on aina riski, kun tarttuu uuteen kirjaan.

Viime vuosina on tapanani ollut, etten tartu juuri nyt pinnalla olevaan kirjallisuuteen. Luen tälläkin hetkellä erään brittikirjailijan tuotantoa hänen esikoisestaan aina siihen viimeisimpään teokseen asti. On jännä seurata kirjailijan ammattitaidon kehittymistä matkan varrella.

Joskus nuo yhteiset matkat jäävät kesken: huomaan kirjailijan ryhtyneen toistamaan itseään. Toisinaan – kuten tämänkin brittikirjailijan kohdalla – olen tullut toistuvasti yllätetyksi siinä, kuinka hän uudistaa jatkuvasti tapaansa kertoa tarinoita.

Onko kirjallisuus parasta yksin vaiko seurassa nautittuna? Siihen ei ole olemassa yksiselitteistä vastausta. Sen saa jokainen päättää itse.

Suurten kehyskertomusten aika on ohi

Tiistai 18.4.2023 klo 8.54

Raamatun ja Koraanin kaltaiset uskonnolliset tarinakokoelmat ovat halki vuosituhanten olleet isolle joukolle ihmisiä heidän elämänsä yhteisiä ohjekirjoja. Tuntematon sotilas oli romaani, joka antoi tuhansille suomalaisille sotaveteraaneille yhteisen pohjan työstää kokemaansa helvettiä. Onko meidän ajassamme löydettävissä samanlaisia, isommalle joukolle yhteistä elämänpohjaa antavia tarinoita? Ainakaan minä en näe sellaisia ympärilläni.

Ei yhteisten kehyskertomusten aina tarvitse olla vuosituhansia vanhoja pergamenttikääröjä, jotta ne voivat antaa ihmisille kokemuksia yhteisöllisyydestä. Opin aikoinaan lukemaan tarinoita itseäni ympäröineestä maailmasta Keskisuomalaisesta. Sama maakuntalehti taisi tulla melkein joka savuun sillä kulmakunnalla. Sen uutisoinnin pohjalta siilattiin näkemyksiä historiasta ja omasta elämästä. Niin, ja tietenkin Urho Kekkosesta, joka tuntui hallitsevan aina ja iäti.

Yhteisillä kehyskertomuksilla on oma sijansa pienen ihmisen elämässä. Niiden avulla voi määritellä itseään suhteessa muihin ihmisiin ja muuhun maailmaan. Syntyy ajatus ”meistä” ja ”heistä”. Parhaimmillaan voi syntyä ymmärrys siitä, miksi jossakin toisessa savussa luetaankin sen Keskisuomalaisen sijasta Sosiaalidemokraattia tai Kansan Uutisia. Voi jopa käydä niin, että oma käsi tarttuu erilaiseen tapaan tarinoida, koska ihminen yrittää yleensä ymmärtää toista ihmistä.

Internetissä ja sähköisessä tiedonvälityksessä on omat hyvät puolensa. Ykkösenä niistä lienee informaation nopea jakelu ja sen saamisen helppous. Näin on ainakin totuttu ajattelemaan. Ikävä vain, että samalla olemme näköjään menettämässä ne suuret, yhteiset kehyskertomukset.

Olen itse naamakirjassa ja bloggaan tänne kotisivuilleni. Olen kuullut, että naamakirjaheimon lisäksi kanssakulkijani jakautuvat nykyään moneksi muun muassa Twitterissä, TikTokissa, Instagramissa ja monessa muussa sosiaalisessa mediassa. Silloin harvoin kun istun television ääreen, voisin valita kymmenistä eri lähetyskanavista sen, joka minua eniten miellyttää. Lapsuudessani tuosta lasitutista näkyi aluksi vain kaksi kanavaa. Niiden ohjelmista kuulin aikuisten puhuvan keskenään. Oli helppo puhua, kun kaikki katsoivat niitä samoja harvoja kanavia.

Maallistuminen on jo syönyt suuren osan Raamatun ja Koraanin kaltaisten pyhien kirjojen jaetusta tehosta. Esimerkiksi luomiskertomus, eli tarina Aatamin ja Eevan elosta siinä ensimmäisessä paratiisissa olisi kirjailijalle himskatin hieno miljöö käytettäväksi naisen ja miehen suhteesta kertovassa novellissa. Mutta mitenkäs sitä käytät, jos suurin osa mahdollisista lukijoista ei tunne koko ajattelemaani kehyskertomusta?

Sirpaloituva maailma tuottaa sirpaleisia tarinoita, joista ei välttämättä ole lukijalle, näkijälle ja muulle kokijalle hänen minäkuvansa muovaajaksi. Sellaisista tarinoista syntyy enemmänkin ulkopuolisuuden kokemuksia. Suurten yhteisten kehyskertomusten puuttuminen voi hyvinkin olla yksi syy siihen, miksi nykyisin tapaa niin usein pirstaleina omassa kehossaan asuvia ihmisiä.

Me ihmiset olemme neroja pettämään itseämme

Keskiviikko 17.8.2022 klo 15.58

Hiilivapaata energiaa. Nollapäästöisiä tuotteita. Täysin uusiutuvista raaka-aineista tehty. Tuttuja ja uskottavia mainoslauseita? On hyvä, jos et niele niitä kakistelematta.

Ihmiskunta (lue: ne kaikista kehittyneimmät valtiot) ovat rimpuilemassa irti fossiilisten raaka-aineiden käytöstä. Yleensä näillä fossiilisilla tarkoitetaan kolmea tunnettua pahista: öljyä, maakaasua ja kivihiiltä.

Korvaajiksi on juhlapuheissa julistettu energiasektorilla lähinnä biopohjaisia polttoaineita, tuuli- ja aurinkovoimaa sekä ydinvoimaa. Samalla polttomoottorin valtakauden on katsottu olevan kohta ohitse voimanlähteenä. Sen tilalle ajatellaan yleensä sähkömoottoria.

Geologian tutkimuslaitoksen (GTK) tuore tutkimus tarjoaa todella kylmän suihkun noille toiveille. Suuressa murroksessa tarvittavat mineraalit eivät riitä maaperässä. Ydinvoimaa ei ole mahdollista rakentaa lisää riittävän nopealla aikataululla. Tarvittavaan muutokseen liittyy valtavia logistisia haasteita.

Tutkimus on selväsanaista suomea, ja juuri siksi sen sanomaa on ehkä vaikea uskoa. Ainoa mahdollinen tapa selvitä tulevasta olisi kaikenlaisen kuluttamisen raju vähentäminen.

Mutta sitähän me emme halua tehdä. Siksi tarvitsemme kauniita korulauseita.

Kieli muuttuu ajan mukana, eikä aina selvempään suuntaan

Tiistai 6.7.2021 klo 14.04

Tänään vietämme Suomessa kansallisrunoilijamme Eino Leinon päivää. Samana päivänä liput liehuvat saloissa myös runon ja suven kunniaksi. Puhumamme ja kirjoittamamme suomi on nykyisin aivan erilaista, kun se oli Leinon laatiessa omia mestariteoksiaan.

En liene ainoa suomalainen, joka äityy silloin tällöin ihmettelemään jonkin sanan täysin uutta käyttötapaa puhutussa tai kirjoitetussa kielessä. Voi myös olla, että jotakin sanaa käytetään sellaisessa yhteydessä, joka synnyttää aivan erilaisia mielleyhtymiä kuin sanan käyttäjä on tarkoittanut.

Viimeisin tällainen sana on minulle ollut sana kestävä. Luin isosta, lehden koko etusivun täyttävästä mainoksesta termin kestävä matkailu. Jäin miettimään, millaista sellainen matkailu oikein on.

Kestääkö se ajallisesti kauan? Päättyykö oikein kestävä matka ikinä? Hiihdetäänkö kestävällä matkalla yks’ öisiä jäitä pitkin, kuin konsanaan Jaakko Tepon laulussa? Tarkoittaako kestävä matkailu sitä, että pariskunta jaksaa istua satoja kilometrejä samassa kuumassa autossa? Voiko matka kestää liian kauan ja jos voi, onko se silloin kestävää?

Todennäköisesti kestävällä matkailulla tarkoitettiin tuossa mainoksessa sitä, että matkanteko on luonnon ja ilmaston kannalta kestävää. Luulen kuitenkin, että tuo termi on harhaanjohtava. Matka vaatii – tehtiinpä se millä menopelillä tahansa – aina kulutusta ja luonnonvarojen käyttämistä.

Kaikista kestävin matka on se, joka jätetään tyystin tekemättä.

Siitä kuinka maailmamme sirpaloituu yhä pienemmiksi palasiksi

Maanantai 15.7.2019 klo 8.21

Mieltäni askarruttaa eräs asia. Haluan saada sen tiimoilta muitakin mielipiteitä.

Satun kuulumaan netissä keskusteluryhmään, jossa tiedän olevan muitakin samasta aihepiiristä kiinnostuneita. Kirjoitan aiheesta pari lausetta tuohon ryhmään, ja saan heti muutamia kiinnostavia vastauksia. Osa mielipiteistä on erilaisia kuin omani, mutta kun kirjoittajat tuntevat alkuperäisen aiheeni syyn ja taustat, voin saada niistä rakennuspuita oman mielipiteeni tarkistamiseen. Olen tyytyväinen.

Rohkaistun laittamaan saman kysymyksen nettiin avoimeen keskustelupiiriin. Saan heti vastauksia. Osassa ihmetellään, olenko ollenkaan täysjärkinen. Osassa alkuperäisen kysymykseni korvaa joku toinen, kirjoittajalle paljon henkilökohtaisempi asia. Toki saan joitakin vastauksia, joita jään miettimään.

Täysjärkisyydestäni en ole ollenkaan varma, mutta en myöskään tiedä, onko minulla pätevyyttä lähteä keskustelemaan noista toisten ongelmista. En ainakaan osaa niissä neuvoa - en edes yritä. Riittäisikö pelkkä keskusteluapu? Mietinnän alle päässeistä kysymyksistä vaihdetaan muutama viesti. Sitten sekin ketju kuolee.

En enää ihmettele, miksi jokaisen meistä on paljon helpompaa elää omassa mediakuplassan nykypäivän viestimaailmassa. Vanhan ajan torikahvilateltassa on välillä pakko altistaa itsensä erilaisille näkemyksille.

Kas kun sen pullan ja kahvin nauttimiseen tarvitsee sen tuolin ja pöytäpaikan. Vaikka vähän "huonommassakin" seurassa.

Kirjailijavierailuja, lukuvinkkejä ja lukuvaareja - Kansallinen Lukuviikko tulee tarpeeseen

Tiistai 23.4.2019 klo 9.03

Tällä viikolla vietetään kansallista Lukuviikkoa. Viikon aikana tapahtuu eri puolilla valtakuntaa monenlaista niin kirjastoissa, kouluissa kuin monissa muissakin paikoissa. Minäkin käyn kertomassa kahdella ala-asteella siitä, mitä on olla työkseen kirjailija. Viikosta löytyy enemmän tietoa Lukukeskuksen tiedotteesta.

Se, että jokainen saisi oppia lukemaan, ei ole itsestään selvää. Yli 70 miljoonaa eurooppalaista on vailla tätä tärkeää taitoa, ja joka viidennellä yli 15-vuotiaalla eurooppalaisella on vaikeuksia lukemisen kanssa. Onnittelut sinulle, joka tämän tärkeän taidon osaat! Sen tarve ei häivy mihinkään edes tietoteknologian ja tekoälyn kehittymisen myötä - melkein tekisi mieli sanoa, että päin vastoin.

Kielellä on tapana kehittyä johonkin suuntaan. Me keksimme koko ajan lisää sanoja ja muuntelemme entisten merkityksiä. Tämän kevään uutuusromaanissani Impivaarassa leikittelin tietoisesti kauniilla suomen kielellämme. Siitä olen iloinen, että se on huomattu kirjan saamassa palautteessa. Siitä kirjoittaa muun muassa Kini tuoreessa Kirjavinkit -sivuston kritiikissään.

Hyvää Lukuviikkoa!

Peipot, ja muut oikean kestävän kehityksen lähettiläät ovat täällä

Keskiviikko 11.4.2018 klo 7.04

Tervetuloa Keisareita ja kalastajia -tarinakokoelmani julkistamiseen Merikeskus Vellamossa 14.4.

Torstai 5.4.2018 klo 13.18

Merikeskus Vellamossa vietetään lauantaina 14. huhtikuuta kaikille avointa Liiku ja harrasta vesillä -tapahtumaa. Päivän monipuolisen ohjelman löydät täältä.

Niin, ja onhan siellä yksi kirjanjulkistuskin: Keisareita ja kalastajia, tarinakokoelmani itäisen Suomenlahden historiasta, luonnosta ja ihmisistä sanoin ja runsain kuvin saa päivänvalon Vellamon museokaupassa kello 15-17.

Tule juttusille ja lehteilemään uutuutta!

Yhteiskuntasopimus - mitä työnantajapuoli oikein lupasi?

Lauantai 5.3.2016 klo 10.06

Tätä kirjoittaessani työelämän keskusjärjestöjen neuvottelema yhteiskuntasopimus näyttää kaatuvan. Osa SAK:n jäsenliitoista on jättäytymässä sopimuksen ulkopuolelle. En ihmettele.

Wikipedian mukaan sopimus eli välipuhe on kahden tai useamman tahon välinen toimi, jolla luodaan tai muutetaan velvoitteita.

Sitä, mitä työntekijäpuoli lupasi sopimusluonnoksessa on käsitelty paljon mediassa: nollapalkkasopimuksia, säästöjä julkisen sektorin lomista ja niin edelleen. Monta pientä kohtaa, joista halutun säästöjen puron pitäisi syntyä.

Mitä Elinkeinoelämän Keskusliitto puolestaan lupasi? En muista nähneeni yhtään sitovaa lupausta. EK:n pomo Jyri Häkämies on ollut tv-kameroiden edessä huolissaan lisääntyvästä työttömyydestä. Tähän saakka se argumentti on kulunut lähinnä työväenliikkeen, ja sitä lähellä olevien poliittisten puolueiden äänenpainoissa.

EK, ja maan hallitus ovat olleet huolissaan Suomen kilpailukyvystä. Missään ei ole avattu, mitä EK sillä tarkoittaa. Wikipedian mukaan kilpailukyky merkitsee toimijan, yleensä yrityksen, toimialan tai kansantalouden kykyä selviytyä taloudellisen kilpailun olosuhteissa. Sitä voidaan arvioida esimerkiksi hinnan, markkinoinnin tai tietotaidon perusteella.

Jos olen oikeassa, yhteiskuntasopimuksella voidaan parantaa - osittain ja lyhytaikaisesti - noista kolmesta vain hintakilpailukykyä. Missä pöydässä noista kahdesta muusta puhutaan, kun sekä oppilaitoksilta että opiskelijoilta leikataan yhä enemmän?

Näissä oloissa en ihmettele, että PAM:iin kuuluva osa-aikainen kaupan kassa puristaa kätensä nyrkkiin nähdessään keulaministerien juhlivan äijätervehdyksin hänen tulojensa leikkaamista.

Suomalaisen musiikin päivä - ansaittu lisäys merkkipäiviin

Tiistai 8.12.2015 klo 7.06

Tänään, Jean Sibeliuksen syntymäpäivänä vietetään myös Suomalaisen musiikin päivää. Se lisättiin virallisiin liputuspäiviin jokunen vuosi sitten.

Luen parhaillaan Tanssiorkesteri Dallapen historiaa (Tanssikorkesteri Dallape - Suomijatsin legenda 1925 - 2010, Marko Tikka ja Toivo Tamminen, SKS 2011). Hyvin kirjoitettu ja elävä teos.

Dallapen riveissä kävivät menneinä vuosikymmeninä soittamassa ja laulamassa lähes kaikki maamme silloiset ja tulevat huippumuusikot ja -laulajat Olavi Virrasta lähtien. Tai ainakin he tekivät yhteistyötä instituutioksi muodostuneen yhtyeen kanssa.

Kirjan sivuilta ja tuttujen kappaleiden nimistä selviää hyvin, kuinka suuri merkitys ilon ja lohdun tuojana musiikilla on ollut. Pula-aikana, sota-aikana, 60-luvun maaltamuuton aikana. Niin myös tänään

Kiitos musiikista sävelille ja niiden tekijöille.

Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11.56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Kirkko&Kaupunki: Ylisukupolviset ristiriidat paljastuvat keski-iässä

Torstai 3.7.2014 klo 8.09

Psykoanalyytikko Elina Reenkola kertoo Kirkko&Kaupunki-lehdessä 14.10.2008 niistä ristiriidoista, joita äidit sälyttävät osaksi tyttäriensä elämää. Hänen mukaansa hoitoon hakeutuvien naisten suurin ongelma on kyvyttömyys tunnistaa ja päästää esiin omaa vihaansa.

Hyvä artikkeli isosta asiasta. Keski-ikä on ihmiselle usein se vaihe, jossa lapsuudesta saakka mielen perukoille kätkeytyneet tunteet pullahtavat esiin, ja niille on tehtävä jotakin. Nuoruus ja varhainen keski-ikä menee työn, perheen, ihmissuhteiden ja ympäröivän maailman vaatimusten täyttämisessä.

Pysähdys tulee - jos on tullakseen - vähän vanhempana. Enpä usko, että siinä on suurtakaan eroa miehen ja naisen välillä.

Lukukoira on hieno keksintö

Perjantai 7.3.2014 klo 16.29

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla palkittiin koira ensimmäistä kertaa merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla. Muistan, että sosiaalisessa mediassa asia herätti ihmettelyä joidenkin kirjailijoiden taholta: 10 000 euron turvin moni meistä pystyisi rauhoittumaan melkoiseksi toviksi luovan työn tekemiseen vailla taloushuolia.



Maailmalla luku- tai keskittymisvaikeuksista kärsiviä lapsia, tai muita lukuhaluisia auttaa noin 2 000 lukukoiraa. Suomessa niitä lienee viitisenkymmentä. Ensi viikosta lähtien Haminan pääkirjastossa voi tavata lukuharrastuksen merkeissä kuvassa näkyvät karvanaamat.

Minusta ajatus lukukoirista on hieno. Lemmikkieläimen rapsutus on tunnetusti yksi maailman rauhoittavimpia asioita. Miksipä siihen ei voisi yhdistää toista yhtä hyvää asiaa, lukemista.

Syksy on ihmeellistä aikaa - Autumn is very astonishing period of year

Maanantai 2.9.2013 klo 9.12

Marjoja, sieniä, ruskan värejä ja paljon raitista ilmaa - niistä on suomalaisen metsän syksy tehty.

Jaksan ihmetellä vuosi toisensa jälkeen sitä kasvuvoimaa, joka maalla on. Lumi painaa sen hartioita näillä leveysasteilla melkein puolet vuodesta. Kaikki tuntuu valkoiselta, kylmältä ja kuolleelta - kunnes kesä palaa.

Jokaisesta hetkestä metsässä on nyt nautittava. Nämä päivät eivät kestä kauan.

------------------------------------------------------

Berries, mushrooms, colours and lots of fresh air - those things belong to the autumn of finnish forest.

Year after year it is astonishing to see what power to grow is hidden in earth. Snow covers our beautiful country almost half of the year. Everything seems to bee white, cold and dead.

Then summer comes back. I must enjoy these days in forest. They are very rare, I know.

Nikolai II:n jalanjäljillä Virolahdella

Maanantai 15.4.2013 klo 8.44

Otin tehtäväkseni kirjoittaa lyhyitä, kuunnelmallisia tarinoita Nikolai II:n ja hänen perheensä kesäisistä lomista Virolahden rannikolla. Venäjän viimeinen, heinäkuussa 1918 Jekaterinburgissa surmattu keisari vietti kesiään kaakkoisessa Suomessa vuosina 1908-1914.

Tehtävä on mielenkiintoinen: silloisen suurvallan johtaja halusi elää Virolahdella mahdollisimman yksinkertaista elämää. Siellä hän oli poissa Pietarin juonittelujen, vastuiden ja liehittelijöiden keskeltä. Toisaalta se oli vain silmänlumetta. Keisari ei koskaan voinut käyttäytyä niin kuin tavallinen ihminen. Ei edes silloin, kun hän näytti olevan yksin: Nikolain yksinäisiä kävelyretkiä Virolahden kyläteillä suojasivat metsän keskellä näkymättömissä seisovat sotilaat ja poliisit.

Kirjoittamiani tarinoita tullaan käyttämään alueen matkailun tarpeisiin. Keisarin kesänvietosta halutaan kertoa seudulla vieraileville ihmisille. Osalle heistä keisari ja hänen perheensä seisovat yhä jalustalla, jossakin muiden ihmisten yläpuolella. Kuinka he suhtautuvat kirjoittamiini dramatisointeihin keisariperheen ”tavallisesta” elämästä? Sallitaanko ihailluille hallitsijoille ja heidän perheilleen tavallinen elämä – edes näin kauan kuoleman jälkeen?

Hyvä tietopaketti keisarillisesta perheestä löytyy esimerkiksi täältä.

Readberry on mielenkiintoinen sähkökirjakauppa

Perjantai 11.1.2013 klo 7.34

Mikko Aarne, ihka ensimmäinen kustannustoimittajani Otavalla on nostanut jalkeille mielenkiintoisen sähkökirjakauppakonseptin yhdessä yhtiökumppaninsa Jarkko Ylikosken kanssa. Readberry tarjoaa kirjalatausten lisäksi myös keskustelua sähkökirjoina myytävistä teoksista.

Palveluun luvataan kuuluvan kirjailijahaastatteluja ja ammattilaisten analyyseja. Myös eriäville mielipiteille luvataan olevan tilaa.

Tuollaiselle palvelulle on helppoa toivottaa hyvää menestystä. Kirjan sähköisen muodon läpimurtoa on enteilty markkinoilla vähintään sen kymmenen vuotta. Nyt se alkanee olla lähellä - mikseipä siis keskustelu kirjallsuudesta siirtyisi sekin yhä enemmän nettiin.

Netin etuna keskustelun tapahtumapaikkana on sen nopeus - samalla, kun sormet juoksevat näppäimistöllä, on kommentti melkein jo kaikkien nähtävillä.

Netin kirous on sen helppous - oman kommentin tekeminen on niin helppoa, että laiskalta se jää tekemättä tai kommentin sisältö miettimättä.

Ei sukunimi romaanin päähenkilöä pahenna

Maanantai 26.11.2012

Eräällä nettisivustolla käyty keskustelu suomalaisdekkareiden päähenkilöiden sukunimistä johti minut vierailemaan Väestörekisterikeskuksen nimipalvelussa. Mielenkiintoinen tuttavuus: sieltä itse kukin voi tarkastaa, kuinka monta samannimistä henkilöä kuin itse on Suomesta löytyy.

Oman Reijo Sudenmaa-romaanisarjani päähenkilön kanssa näkyy saman sukunimen jakavan alle viisi henkilöä tässä maassa. En tunne heistä ketään, eikä ihme: syntyihän päähenkilöni nimi täysin vahingossa.

Ajelin aikoinaan usein kuutostietä Luumäeltä Lappeenrantaan, ja huomioni kiinnitti Hurtanmaa-niminen tiekyltti. Ajattelin usein, että tuota nimeä tulen vielä joskus käyttämään jonkin kirjoittamani fiktiivisen hahmon sukunimenä.

Kuinka ollakaan, kun eräs isokokoinen rikosylikonstaapeli astui autostaan ensimmäistä kertaa elämääni romaanissa Ahventen valtakunta, minä onneton muistin hänen sukunimensä väärin. Hurtanmaasta tuli Sudenmaa.

Hurtanmaita, heitä ei löydy tilastoista ainuttakaan. Pahus!