Cancel-kulttuuri, Turku Center ja muut kauniin kielemme muotopuolet

Maanantai 10.5.2021 klo 16.46

Viime aikoina olen nukkunut huonosti. Osasyy voi olla kevään etenemisen myötä valoistuvissa öissä. Luulen kuitenkin, että isompi syy on tässä: en enää ymmärrä kaikkien kuulemieni äidinkielisten sanojen merkitystä.

Kielen kuuluu muuttua. Sen pitää muuttua. Me kaikki äidinkielen käyttäjät muutamme sitä omalta osaltamme. Sanoista tulee uusia, osa ilmaisuista katoaa ja uusia tulee tilalle.

Silti minua hirvittää se vauhti, jolla annamme englannin ylivallan rämettää puhumaamme kieltä. Sama näkyy koskevan yhä useammin myös kirjoitettua sanaa. Jonkin asian ilmaisemiseen voi olla olemassa useampiakin suomenkielisiä sanoja. Joko ei viitsitä, tai ei haluta käyttää niistä mitään. Otetaan englannista centerin kaltainen lainasana ja luullaan, että kaikki ymmärtävät mitä se tarkoittaa.

Ei, kaikki eivät ymmärrä. Äidinkieli on jotakin, josta sopii olla ylpeitä. Se on myös tapa erottua, olla suomalaisia. Olen tavannut monia ulkomaan eläviä, jotka ovat halunneet opetella edes muutaman sanan suomea vaikkapa ravintolan ruokalistasta. Lopputulos on saattanut kuulostaa kantasuomalaisesta hassulta, mutta itse sanoja on ollut ylpeä tekemisestään: kun tutustut siihen miten toinen puhuu, sinussa syttyy kenties halu tutustua paremmin koko hänen kulttuuriinsa.

Ei siihen canceliin. Vaan siihen känsään, jossa käytetään kosolti äätä ja öötä. Kieleen, jossa on ennenkin osattu kääntää maailmalta tänne lentäneet kauniit asiat suomeksi. Kuten vaikkapa kangassinisiiveksi.

Kirjallisuus kuvasi omaa aikaansa myös vuonna 1918

Perjantai 23.4.2021 klo 7.42

Suomesta kannattaa viedä vain korkean jalostusarvon kirjallisuutta

Maanantai 15.3.2021 klo 8.23

Puusta keitettävää selluloosaa pilkataan julkisuudessa usein matalan jalostusarvon bulkkituotteeksi. Useinkin pilkkaa perustellaan sillä, että kiinalaiset pyyhkivät takapuolensa suomalaisilla, jopa satavuotiailla puukuiduilla. Korkean jalostusarvon määritelmää harvoin avataan. Täyttääkö suomalainen kirjallisuusvienti sen kriteereitä?

Jotta puusta voidaan tehdä jotakin käyttökelpoista, se on useimmiten joko halkaistava sahalla tai keitettävä, jotta sen monet arvokkaat raaka-aineet saadaan käyttöön. Suomalaisen puun sisältämästä selluloosasta tehdään Kiinassa paitsi vessapaperia, myös muun muassa viskoosikangasta. Luemme lehtemme sellusta tehdyltä paperilta, syömme sitä jäätelössä ja harjaamme sillä hammastahnassa hampaitamme.

Metsä Group rakentaa loppuvuoteen 2023 mennessä Kemiin suuren tuotantolaitoksen, jonka päätuote on selluloosa. Vuositasolla sen lasketaan tuottavan vientituloja puoli miljardia euroa. Sen tuotteiden tekemiseen tarvittavan puuraaka-aineen arvo, ja suomalaisen työn ostopanos on samoin puoli miljardia euroa. Tämän, yhteensä noin miljardin euron liikevaihdon tekemiseen tarvitaan koko arvoketjussa n. 2 500 ihmisen työpanos (lähde: Metsä Groupin Viesti 1/2021). Kutakin Pekkaa ja Pirkkoa päälle se tekee siis n. 400 000 euroa.

Hyvä tuote lienee alasta riippumatta sellainen, jonka asiakas on valmis ostamaan mahdollisimman korkealla hinnalla. Eli kiinaksi käännettynä: voisiko sellusta kehittää sellaisen ”korkean jalostusarvon” tuotteen, jolla kiinalainen haluaisi hoitaa intiimihygieniansa nykyisen vessapaperin sijaan paljon kalliimmalla?

Paperille painetut kirjat ovat yksi osa selluloosan arvoketjua. Täällä ensimmäiset käsikirjoitusluonnokset, ja ensimmäiset painokset siirretään useimmiten kirjailijan päästä paperille. Suomalaisista kirjoista myydään ulkomaille käännösoikeuksia, ei fyysisiä kirjoja. Kirjat toki saatetaan sielläkin painaa suomalaisista metsistä peräisin olevalle selluloosalle.

Olisikohan noiden kirjoina ulkomaille myytävien sanojen jalostusarvoa mahdollista nostaa, vai myymmekö niissäkin bulkkia? Onko kirjan jalostusarvo korkeampi tietokirjana, vaiko jonakin kaunokirjallisena teoksena? Myymmekö dekkareita liian halvalla ja liukuhihnalta? Saavatko niitä meitäkin enemmän maailmalle syytävät ruotsalaiset omistaan suuremman arvonlisäyksen – ehkä jopa suuremman, kuin 400 000 euroa vuodessa per tuotantoketjuun osallistuva henkilö?

Olen tainnut itsekin syyllistyä matalan jalostusarvon kirjavientiin. Otsikkokuva on Lyonin Quais du Polar -kirjafestivaaleilta, joilla olin esiintymässä maaliskuussa 2019. Sinä vuonna, ja kaikkina muinakin vuosina verotuspäätökseni on kertonut aika lailla pienemmistä arvonlisäyksistä, kuin tuo edellä mainittu summa.

Suomen metsien historia on myös nälän historiaa

Perjantai 26.2.2021 klo 8.47

Lumikenkäilin viime viikonloppuna katsomassa suota, jolle istutin 1970-luvun puolivälissä isäni kanssa kuusentaimia tiheän hieskoivuvitelikön alle. Suo oli ojitettu muutamaa vuotta aikaisemmin. Suuri osa koivuista oli vesasyntyisinä jo lahoja, mutta ne tarjosivat silti hallanaroille kuusentaimille suojaa niiden ensimmäiset vuodet. Istutusaika oli kevättä. Muistan, kuinka taimisäkit painoivat alle kymmenvuotiaan kapeita harteita.

Tuolloin ei tässä maassa juurikaan tiedetty puhua lapsityövoiman käytöstä. Nyt, retkeni aikana suota peitti paksu ja upottava vitivalkoinen lumi. Oli raskasta, mutta samalla nautinnollista liikkua hiljaisessa metsässä.

Kohta 50-vuotiaat kuuset ovat kasvaneet hyvin. Laskin, että puuston vuosittainen kasvu on nyt toistakymmentä kuutiota uutta puuta hehtaarille. Se tarkoittaa suurin piirtein saman verran kasvuun sidottua hiiltä tonneina. Muutaman vuoden perästä on viimeisen harvennushakkuun aika. Parhaat yksilöt, ehkä 400 – 500 runkoa hehtaarilla jäävät kasvattamaan vielä itseensä lisää vuosilustoja.

Aikanaan – sitten, kun minua ei enää täällä ole – joku kenties hakkauttaa ne pois. Niistä tehdään sahatavaraa talojen seiniin, lattioihin ja muihin tarpeellisiin rakennuskohteisiin. Sahausjätteestä, kuoresta ja latvaosista tulee selluloosaa, lämpöä ja muuta tarpeellista.

70-luvun lahoista koivuista ei ole enää montakaan pystyssä. Kuusikon aukkopaikkoihin on sinne tänne syntynyt joitakin sorjia koivuja myöhemmin luonnostaan. Haluan, että tulevassa harvennushakkuussa ne jätetään pystyyn, tuleviksi siementäjiksi ja lahopuiksi sellaisia tarvitseville linnuille ja muille eläjille. Suon laiteilla on tiheitä harmaaleppäpuskia, ne saavat jäädä koskematta.

Harvennusta suunnitellessa on jo mietittävä, miten suolle saadaan aikanaan aikaan uusi taimikko. Toisen kuusisukupolven kasvattaminen samalla alalla arveluttaa sienitautivaaran vuoksi. Lehtipuusto olisi hyvä, mutta sitä ei tahdo oikein kasvaa valoa vievän kuusikon alle.

Suomalaista metsänhoitoa arvostellaan näinä päivinä ankarasti. Monesti hyvästä syystä, sillä luonnon kanssa toimiessaan erehtyväinen ihminen tekee myös virheitä. Monesti arvostelu perustuu kuitenkin hyvin kapeaan katsantoon. Maamme kaikki metsät eivät voi olla enää luonnontilaisia – mitä ikinä sillä sitten tarkoitetaankaan.

Metsissä näkyy myös meitä edeltäneiden ihmisten elämä ja nälkä. Metsiä on kaadettu rasiin ja kaskettu satoja vuosia nauriin ja viljan kasvattamiseksi omalle perheelle. Huonoimpia puita – niitä pystyyn kuivaneita ja lahoja – on kerätty polttopuiksi kylmien talvien varalle. Tervaa on poltettu kituliaan elannon tarpeiksi. Viime sotien jälkeen Suomi asutti maaseudun pienille kylmille tiloille satoja tuhansia evakoita ja rintamamiehiä. Sotakorvaukset ja teknologiateollisuuden tuotekehitys maksettiin hyvin pitkälle ulkomaille viedyllä paperilla ja sahatavaralla.

Metsissä ja niiden luonnontilaisuudessa näkyy paitsi nälkä, myös meitä edeltäneiden ihmisten elämänusko. Ei liene sattumaa, että tämänkin 1970-luvulla istuttamamme suolämpäreen kutsumanimi on aina ollut Niittyraivio.

On muistettava, että diktaattoritkin kuuluvat vähemmistöihin

Lauantai 13.2.2021 klo 10.41

Nykyisin julkisuudessa puolustetaan erilaisten vähemmistöjen oikeuksia. Vähemmistöjä tuntuu riittävän kaikilla elämänaloilla puolustettaviksi sen toisen ryhmän, ”enemmistön” edessä. Aina ei ole selvää, millä perusteella jokin vähemmistö on enemmän puolustettavan arvoinen kuin jokin toinen.

Asiaa miettiessäni olen päätynyt siihen johtopäätökseen, että jokainen meistä kuuluu elämässään johonkin vähemmistöön. Olen esimerkiksi itse yli 50-vuotiaana miehenä numeroiden perusteella selkeästi vähemmistössä suhteessa kaikkien muunikäisten suomalaisten määrään. Kirjoitan myös kirjoja, mitä kovin moni suomalainen ei tee työkseen.

Niin, ja pidän monen jo historian suureen romukoppaan tuomitsemista lavatansseista, jotka ovat nyt viranomaismääräysten takia pitkällä tauolla. Riittävätkö nämä tekijät tekemään minusta puolustamisen arvoisen vähemmistön edustajan? Jos riittävät, niin mikä tai kuka on oikea taho puolustamaan minua – itseni lisäksi, ja ketä vastaan?

Vähemmistön käsitteeseen tuntuu monesti liittyvän kuva tai tunne huonommuudesta. Joko vähemmistö itse, sen puolustajat tai sitä vainoava enemmistö pitää (tai sen ajatellaan pitävän) vähemmistöä jollakin tavalla huonompana kuin suurta enemmistöä. Enemmistöä, jolla juuri tämän vähemmistökriteerin suhteen asiat ovat paremmalla tolalla kuin vähemmistöllä.

Jos hyväksymme lähtökohdaksi oletuksen, että jokainen meistä on jollakin elämänsä saralla osa vähemmistöä on syytä kysyä, millä perusteella jotkin vähemmistöt saavat äänensä ja hätänsä kuuluville ja jotkin toiset eivät? Onko se kiinni siitä, mihin vähemmistöön kuuluu eniten äänekkäitä kansalaisia? Vaiko siitä, kenen hallussa ovat ne kovinta ääntä pitävät äänitorvet?

Todellinen tai oletettu vähemmistöön kuuluminen, lisättynä siihen ympätyllä huonommuuden tunteella on pirullisen vaarallinen asia. Moni kumouksellinen liike, terroristinen teko tahi muu vaarattomampi järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolelle luisuminen on lähtenyt liikkeelle juuri tuosta yhdistelmästä.

Ehkä on siis hyvä, että vähemmistöt saavat kaipaamaansa näkyvyyttä. Asioille voidaan tehdä jotakin, ennen kuin ne kärjistyvät. Silti on varottava antamasta vähemmistöille liikaa valtaa. Suuri enemmistö on kuitenkin se, joka pitää yhteiskuntien rakenteita pystyssä. On myös muistettava, että kaiken maailman diktaattoritkin ovat häntyreineen jonkinasteisia vähemmistöjä tässä maailmassa.

Ja se jos mikä on hyvä asia.

Pentti Linkolan 90-luvun ajatuksin uudelle vuosikymmenelle

Sunnuntai 3.1.2021 klo 13.53

”Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalta se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalta siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa mukana pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.”

Noin aloittaa kirjansa Johdatus 1990-luvun ajatteluun (WSOY 1989) alkusanat vuonna 1932 syntynyt, ja viime vuoden huhtikuussa kuollut kirjailija, ympäristöfilosofi ja yhteiskuntakriitikko Pentti Linkola.

Luin kirjan heti tuoreeltaan kolme vuosikymmentä sitten, silloisena nuorena miehenä. Linkolan suora retoriikka puraisi ja kovaa. Otin teoksen työn alle uudelleen tänä jouluna, nähdäkseni olisiko sen pääteeseistä enää eläjiksi alkavalle 2020-luvulle.

Valittaen on todettava, etteivät asiat ole mihinkään muuttuneet. Meitä ihmisiä on tällä pallolla liikaa, me kulutamme liikaa ja saastutamme liikaa. Linkola sanoo sen suoraan, mutta edes näennäisesti demokraattisin menetelmin valitulle vallanpitäjälle samojen asioiden toteaminen ääneen olisi poliittinen itsemurha.

Siksi me keskustelemme ja kiistelemme hiilinieluista, sähköautoista ja niin sanotusti päästövapaista uusista energiamuodoista. Totuus on liian ruma asia sanottavaksi ääneen.

Nuo Linkolan aikoinaan käyttämät avainsanat toimivat edelleen kirjailijaksi kutsutun Homo sapiensin ohjenuorana. Vain suodattamalla maailman isoja ja pieniä asioita omien äänenpainojensa ja kokemuksiensa kautta on mahdollista kirjoittaa jotakin, joka voi koskettaa muitakin ihmisiä.

Kahden tietokirjan ja monen muutoksen kirjallisuusvuosi 2020

Torstai 24.12.2020 klo 8.24

Kumpi on sinulle tärkeämpi juhla, Black Friday vai White Christmas?

Tiistai 1.12.2020 klo 7.41

Elämme englanninkielisen kulutusjuhlan huippuaikoja. Black Friday, Single’s Day, Cyber Monday ja monet muut uushengelliset tilaisuudet vaativat osallistumistamme vuoden suurimman juhlan, Christmasin valmisteluihin. Olisi juostava läpi kauppakeskuksia, mentävä nettiin etsimään parhaita tarjouksia. Olisi kulutettava aikaansa ja rahojaan, sillä muutenhan ei voi juhlaa tulla.

Tämä joulunalusaika on erilainen. Koronapandemian vuoksi meidän suomalaisten olisi eristäydyttävä vielä normaaliakin enemmän muista ihmisistä. Olisi maltettava pitää etäisyyksiä. Monelle alueelle on julistettu erilaisia kokoontumisrajoituksia joulua edeltävälle ajalle, jottei paha pöpö pääsisi leviämään.

Olemme tahtomattamme osallistumassa valtavan suureen ihmiskokeeseen. Paine lähteä ostoksille – englantilaisittain shoppailemaan – on kova. Toisaalta noissa terveydenhuollon ammattilaisten pyynnöissä on järkeä: pöpö on lannistettavissa, jos maltamme pitää nyt alkavat kolme viikkoa vähän matalampaa kulutusprofiilia. Silloin joulusta voisi vielä tulla jotakin muuta, kuin tämän talven tautihuippu.

Jännittävää, mutta myös pelottavaa nähdä miten käy. Ihminen ei yleensä ole parhaimmillaan järkevissä päätöksissään silloin, kun häntä vedetään kahteen eri suuntaan.

Alustatalous iskee suoraan suomalaisen kirjallisuuden tulevaisuuteen

Perjantai 23.10.2020 klo 7.49

Sain tarjouksen erään jokin vuosi sitten painettuna kirjana ilmestyneen teokseni julkaisemisesta myös äänikirjana. Koronapandemian myötä äänikirjojen menekki on lähtenyt selvään kasvuun: ihmiset näkyvät "lukevan" niitä lenkkeillessään, tiskatessaan, jopa ajaessaan autoa.

Äänikirjan tuottaminen on kustantamolle kohtuullisen iso rahallinen satsaus. Silti pysähdyin lukiessani tarjouksesta riviä, jolla kerrottiin kustakin äänikirjan kuuntelemiskerrasta minulle kuuluva korvaus. Euroiksi muutettuna se olisi ollut noin kahdeksasosa painetusta kirjasta saamastani korvauksesta.

Me kirjailijat emme - muutamia poikkeuksia lukuunottamatta - juuri kieriskele varoissamme painettujen kirjojen tuotoillakaan: Kirjailijaliiton muutama vuosi sitten tekemän tutkimuksen mukaan kirjailijan keskimääräinen vuotuinen tekijänoikeustuotto oli noin 2000 euroa vuodessa.

Digitalisaation myötä yleistyvä, mm. Uber-takseista ja ruokaläheteistä tuttu alustatalous rynnistää ääni- ja e-kirjojen myötä voimalla myös kirjallisuuteen. Yhteistä alustataloudelle on, että varsinaisen työn tekijän saamat korvaukset pienevät kaikista eniten. Kun näet seuraavan mainoksen kymmenestä ilmaiseksi luettavasta äänikirjasta, mieti mitä se tarkoittaa kirjallisuuden, lukutaidon, teatterin, elokuvien jne. tulevaisuudelle.

Tässä Lukukeskuksen Ilmi Villacísin selkeäsanainen kolumni aiheesta.

Onko puolueettomalle journalismille koskaan ollutkaan oikeasti tarvetta?

Maanantai 28.9.2020 klo 7.30

"Mutta entä jos puolueeton, korkealla ammattietiikalla tehty journalismi ei olekaan ikinä ollut suurelle yleisölle kovin tärkeä syy maksaa median kuluttamisesta? Entä jos jo sanomalehtien kulta-aikoina tärkeä syy tilata lehtiä olivat tv-ohjelmat, säätiedot, menovinkit ja erilaiset paikalliset ilmoitukset, joita ei kerta kaikkiaan muualta kootusti nähnyt? Eli toisin sanoen: mitä jos koko meidän tarinamme suomalaisesta journalismista on väärä?"

Näin kirjoittaa toimittaja Janne Zareff tuoreessa Journalistissa 7/2020. Lehti on Suomen Journalistiliiton jäsenlehti. Ajatus on mielenkiintoinen.

Me suomalaiset olemme perinteisesti olleet lehdenlukijakansaa. Aamukahvipöydässä on päivitetty omat tiedot ympäröivästä maailmasta ajan tasalle. Aikaisemmin paperilehdestä, nykyisin yhä useammin jonkin sähköisen apuvälineen kautta. Ja yhä useammin joiltakin muilta nettisivuilta, kuin niiltä perinteisiltä Ylen, Helsingin Sanomien tai maakuntalehden nettisivuilta.

Moni perinteisistä medioista on ainakin ilmoittanut olevansa puolueeton suhteessa mihinkään muuhun instanssiin ja vastaavansa sisällöstään vain lukijoilleen. Meidän journalismia työksemme tekevien eettisissä ohjeissa todetaan sama asia.

Ajatus, että tämä ei olekaan sitä mitä lukijat haluavat ja odottavat, kääntää tilanteen päälaelleen. Meistä jokaisella on oma arvomaailmamme, oma "kuplamme". Kykymme ottaa vastaan noiden arvojen kanssa ristiriidassa olevia viestejä vaihtelee.

Jos Janne Zareff on kolumninsa johtoajatuksessa oikeassa, se avaa aivan uusia näkymiä tulevaisuuden journalismiin. Teknisiä alustoja, joilta haluamiaan uutisia voi lukea, niitä riittää tässä maailmassa. Varsinkin englanninkielisinä. Digitalisaation myötä meistä jokaisesta saa melko vähällä vaivalla koostettua Internetin syövereistä aika hyvin kutinsa pitävän henkilöprofiilin.

Voisiko laajalti hyväksytty journalismi ollakin jonakin päivänä sitä, että samasta "tiedosta" meille kullekin räätälöidään enemmän tai vähemmän digitaalisia apuvälineitä käyttäen ihan miun maun mukainen uutinen valitsemaani mediaan, huomioiden poliittiset ja muut katsantokantani?

Ulkonäkö merkitsee, niin ihmisessä kuin muissakin eliöissä

Sunnuntai 20.9.2020 klo 9.00

Signeeraan kirjojani Haminan Valojen Yössä perjantaina

Keskiviikko 9.9.2020 klo 13.27

Vuosi 2020 on ollut minulle kirjailijana kahden julkaistun tietokirjan vuosi. Huhtikuulla ilmestyi Kariston kustantamana tanssilavakulttuuria yli sadan vuoden ajalta ruotiva kirjani Tanssilavojen Suomi. Elokuun alussa sain juhlistaa yhdessä kotikaupunkini Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin väen kanssa tapahtuman 30-vuotisjuhlateosta. Musiikkipitoinen vuosi siis tämä!

Pari vuotta sitten julkaisin omakustanteena kuva- ja tarinapitoisen kirjani Keisareita ja kalastajia: tarinoita itäiseltä Suomenlahdelta. Taisipa tulla tarpeeseen, sillä kirjaa myydään ja kysytään yhä edelleen. Se alkaa olla harvinaista tämän päivän nopeissa julkaisusykleissä.

Haminassa vietetään Valojen Yö-festivaalia ensi perjantaina. Olen Haminan Suomalasessa kirjakaupassa signeeraamassa näitä kolmea tuotostani kello 18-18.20, vaikkapa lahjakirjaksi isänpäivään tai jouluun. Viimeisten tietojen mukaan ne ovat sittenkin tulossa, tästä erikoisesta vuodesta huolimatta.

Korona surmaa mahdollisesti, mutta yksinäisyys tappaa varmasti

Keskiviikko 26.8.2020 klo 9.08

Heinäkuun alusta saakka Suomen tanssilavat ovat taas saaneet palvella kävijöitään. Osa lavoista päätettiin pitää kiinni koko kesä koronapandemian jatkumisen vuoksi, mutta onneksi osa päätti avittaa tanssikansaa liikunnan nälän ja sosiaalisten kontaktien tarpeen täyttämiseksi.

Olen ehtinyt käydä muutaman kerran tanssimassa, toki suositusten mukaisesti vain oman parin kanssa, turvavälejä noudattaen ja äärimmäistä hygieniaa ylläpitäen. Niin on näkynyt tekevän suurin osa muustakin tanssikansasta, mistä kiitos kanssatanssijoille. En ole ainakaan kuullut, että vielä olisi löydetty lavatansseissa tapahtunutta massa-altistusta tuolle kirotulle k-alkuiselle virukselle.

Tanssiminen on iloinen asia, mutta eräs asia on täyttänyt tanssipaikoilla minut surulla. Niin moni - varsinkin iäkkäämpi - tuttu kanssatanssija on päättänyt jäädä tänä lopuillaan olevana kesänä kotiin. Ymmärrettävistä syistä, mutta harmittaa silti. Monet heistä ovat niitä, jotka tulevat aina tanssipaikalle yksin omalla autolla, ja lähtevät sieltä myös yksin kotimatkalle.

Katsoin joskus englantilaisen dokumentin puhelinhuijauksista. Eräältä englantilaiselta vanhemmalta herrasmieheltä nuo tunnottomat huijarit olivat onnistuneet saamaan suuria puntasummia, monilla eri maksukerroilla ja monenlaisilla valheilla.

Toimittaja kysyi virkeän oloiselta gentlemannilta, miksi tämä suostuu menemään yhä uudestaan samaan retkuun, vaikka jo tietää ettei siellä puhelinyhteyden päässä olekaan sitä hänen unelmiensa naista, joka tarvitsee aina vain lisää rahaa suureen hätäänsä.

Mies katsoi tyynesti toimittajaa silmiin, ja tokaisi:
"Jokin sairaus saattaa tappaa minut, mutta yksinäisyys tappaa varmasti."

Sama kysymys mietityttää tänä aikana, jolloin moni arkailee sosiaalisia kontakteja. Kuinka moni meistä kuolee seuran ja mielihyvän kokemusten puutteeseen, ennen kuin tämä kummallinen aika on ohitse?



Tanssikansaa jo 1960-luvulta lähtien viihdyttänyt Markku Aro esiintyi Diesel-yhtyeensä kanssa Savitaipaleen Välijoen lavalla 23. elokuuta.

Jokaisella on vastuu yhteisestä maapallosta - myös kirjailijalla

Perjantai 14.8.2020 klo 7.53

"Näennäisen aineettomatkin tuotteet, e- ja äänikirja, vaativat tuekseen sähköä ja älylaitteen: voimalaitoksia, kaivoksia, tuotantokoneiston. Painettu kirja on oma lukunsa. Olen laskenut, että kahden romaanini painamiseen on tarvittu 55 kuutiometriä puuta. Se tarkoittaa noin puolta hehtaaria nykypäivän suomalaismetsää tai noin 55 suurehkoa puuta."

Lainaus on peräisin kirjailija Anni Kytömäen kolumnista Sanaston nettisivuilla. Minulla on ollut kunnia lukea Annin tähänastinen tuotanto, ja haastatella häntä näiden hienojen romaanien tiimoilta.

Samoja asioita olen itsekin kirjailijana/pienen metsätilan omistajana/metsäammattilaiseksi koulutettuna/jonkin sortin luontoharrastajana miettinyt. Yhä monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa kokonaisuuksien, saati omien valintojen hallitseminen ja arvottaminen käy yhä vaikeammaksi.

Kun suuri tietokonepalvelinkeskus ilmoittaa käyttävänsä vain ekologisesti tuotettua vihreää sähköä, niin minkä ihmeen takia keskukseen johtaa uusi, korkea suurjännitelinja, jonka tieltä on kaadettu leveälti kasvavaa nuorta metsää?

Arvostan niitä kirjailijakollegoita, jotka ovat kieltäneet kirjojensa julkaisemisen puusta tehdyllä paperilla tai sähköä jokaisella latauskerralla kuluttavana e-kirjana. Niinhän heidän on täytynyt tehdä, jotta he voivat allekirjoittaa netissä hyvällä omallatunnolla avohakkuita vastustavan adressin?

Metsänomistajana voin sentään hyvittää jonkin verran pahoja, kirjailijana tekemiäni ympäristötuhoja istuttamalla puita takaisin kaadettujen tilalle. Tänäkin syksynä - jos korona suo - suuntaan taas kulkuni tallomaan heiniä lakoon pari vuotta sitten istuttamieni taimien juurelta. Toivon, että niiden latvat heiluvat tuulessa siellä kahden- kolmenkymmenen metrin korkeudessa vielä silloinkin, kun minua ei täällä enää ole.

Ehkä ihmisen ikuiselta tuntuvan synnin- ja syyllisyydentunnon keskellä on hyvä yrittää noudattaa Arto Paasilinna-vainaan hienoa "käskyä" romaanista Ukkosenjumalan poika: Älä ole pienille paha.

Jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja

Torstai 6.8.2020 klo 11.28

Tuorein teokseni, Hamina Tattoo-sotilasmusiikkifestivaalin 30-vuotisjuhlateos julkaistiin tällä viikolla. Mielenkiintoinen työ, mielenkiintoisia tarinoita ja peräti miellyttäviä ihmisiä, joiden kanssa sain tehdä yhteistyötä kirjaprojektissa. Kiitos kaikesta!

Eräs asia toistui myös tämän kirjani julkaisemisen jälkeen. Kaksi ihmistä otti yhteyttä, ja puhui aivan eri aihepiireistä. Kumpikin heistä tarjotteli minulle ideoitavaksi, ehkä kirjoihin ja kansiin pantavaksi aihetta, joka heidän mielestään ansaitsisi sen. Yhteinen lause kuului: jonkun pitäisi kirjoittaa tästä kirja.

En laita tuollaista ollenkaan pahakseni. Itsellänikin on useampaan ruutuvihkoon raapustettuna pivo sellaisia asioita ja havaintoja, joita sietäisi tarkastella lähemmin. Sellaisia, jotka saattaisivat kiinnostaa auki kirjoitettuina ehkä joita kuita muitakin.

Se, että aiheita näin tarjotaan, tietenkin imartelee tarinoita kirjoittamalla suuren osan elannostaan hankkivaa ihmistä. Samalla se kertoo tärkeästä asiasta, jonka edessä sopii aika ajoin nöyrtyä: kaikesta sivistyksestämme huolimatta me ihmiset emme tiedä tästä maailmasta - emme edes siitä osasta, joka on kättemme jälkiä - läheskään kaikkea.

Ja se on hyvä.

Jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihin

Lauantai 25.7.2020 klo 9.36

Tutustun parhaillaan kirjailija Taija Tuomisen tuotantoon. Taija tulee haastateltavakseni Haminan pääkirjaston Kasper-salin kirjailijakahvilaan tiistai-iltana 15. syyskuuta.

Taija kirjoittaa useampaankin kertaan romaaneissaan ja kirjoittajaoppaassaan siitä, kuinka jokaisella meistä on oikeus omiin muistoihimme. Ajan myötä ne haalistuvat, kenties muuttuvat mutta tuskin koskaan häviävät.

Jäin miettimään noiden muistojen merkitystä, syntymistä ja muuttumista. Tunnistan sen tosiasian, että minulla on päässäni sellaisia muistoja, joita ei voi olla kenelläkään muulla. Muistan ne itse, määrittelen niiden sisällön itse ja myös unohdan ne ihan itse, jos niikseen tulee. Ne ohjaavat omalta osaltaan sitä, kuinka toimin erilaisissa tilanteissa ja käyttäydyn toisia ihmisiä kohtaan.

Aika ajoin jokin ihminen, lausahdus, pieni tapahtuma palaa mieleen ja jää pohdituttamaan. Toisinaan muisto saa hymyn nousemaan kasvoille, toisinaan toivoo että juuri tämä asia olisi painunut unohduksiin. Muistot ovat kuitenkin yksi niistä asioista, jotka tekevät minusta minut: omalaatuisen persoonan, joita ei ole muita.

Meille on maailman sivu tehty myös yhteisiä muistoja. Niistä muistuttavat patsaat ja muut muistomerkit keskeisillä paikoilla, joiden kautta kuljemme. Yleisradion Elävä arkisto on erinomainen paikka etsiä elävien kuvien kautta yhteistä tuntumaa joskus elämiimme aikoihin. Yleisradio on tehnyt radioon täksi kesäksi kokonaisen kuunnelmasarjan Dingo-yhtyeen vaiheista. Monelle nekin ajat lienevät tärkeä osa elämän aikana kertyneiden muistojen ketjussa.

Kirjoihin – sekä tietokirjoihin että fiktiiviseen kirjallisuuteen – on säilytetty ja tallennettu satojen vuosien ajalta ihmiskunnan yhteisiä muistoja. Erona yksittäisen ihmisen päästä löytyviin muistoihin on, että joku tai jotkut ovat ensin tulkinneet nuo muistot ja ajankuvat omalla tavallaan ja katsoneet ne säilyttämisen arvoisiksi. Monessa maassa yhteiset muistot ovat tänäkin päivänä valtaapitävien omia tarkoitusperiään varten muokkaamia.

Jäin miettimään sitäkin, millaisia muistoja tämä aika meille synnyttää, ja miten niitä säilytetään tuleville sukupolville? Tuottaako jonkun omaa elämäänsä kuvaavan YouTube -tähden nettiin laittama nopeiden kuvien jono samanlaisia omakohtaisia muistoja, kuin hyvin taustoitettu romaani? Muuttuvatko muistojen mielleyhtymätkin tulevaisuudessa enemmän eläviksi kuviksi?

Entä muuttuuko yhteisten ja omien muistojen suhde jotenkin, tästä minää ja minuutta korostavasta ajasta mieleemme jäävissä muistoissa?

2000-luvun tanssibändit Tarja Närhin Iskelmäradiossa 28. kesäkuuta

Sunnuntai 28.6.2020 klo 18.25

Tarja Närhin aina sunnuntaiaamuisin Ylen Radio Suomessa juontama Iskelmäradio kuuluu suosikkeihini. Tänä aamuna ohjelmaa oli peräti mieluisaa kuunnella.

Tanssikansa valittaa alati netin moninaisilla keskustelufoorumeilla, ettei Yle:n kanavilta kuule riittävästi tanssimusiikkia.

No, Tarjapa oli lukenut läpi kaksi viime keväänä ilmestynyttä lavatanssikirjaa, Henna Karppinen-Kummunmäen kirjan ja minun Tanssilavojen Suomeni. Niiden innoittamana hän oli koonnut reiluun 50 minuuttiin peräti maistuvan kattauksen tällä vuosituhannella tehtyä tanssimusiikkia.

Kaikenlaisia rytmejä: tangoa, valssia, jotakin fuskun tanssijoille... hyvä paketti vaikkapa ensiesittelyksi sellaiselle, joka miettii uskaltautumista tanssilavoille. Loppukesästä niille taas pääsee.

Ohjelman voi kuunnella täältä.

Kun metsäkauris tarjosi hienon, pienen elämyksen

Keskiviikko 24.6.2020 klo 11.00

Puutarhoissa käy pöhinä - niin kauan, kuin on pörriäisiä

Tiistai 2.6.2020

Joku saattaa naureskella Ylen tälle keväälle ja kesälle lanseeraamalle Pelasta pörriäinen -kampanjalle. Minä en uskalla nauraa. Jos hattua käyttäisin, sitä nostaisin.

Seisoskelin jokusen aikaa oman kotipihani omenapuun alla, yrittäen ottaa hyviä kuvia puun kukintojen erilaisista pölyttäjistä. Oheinen kuva on tuon seisoskelun satoa sekin.

Muistelen joskus opiskelleeni, että elonkiertonsa aikana suuri haapa saattaa olla elintärkeä ravinnon ja suojan lähde yli kahdelle sadalle erilaiselle eliölajille. Voi hyvin olla, että täyteen mittaansa venähtänyt omenapuu ei paljon tuolle luvulle häpeä. Pihapuussani lehahteli monia ei lintulajeja kirjosiepoista varpusiin, ja hyvin ne näkyivät saalista saavan. Hyönteisten kirjon täytyy siis olla valtava.

Tavan kimalaisten lisäksi kiireisissä pölyttäjän tehtävissä surahteli monia muitakin lentäviä höttiäisiä. Vanhan puun runkoa koristaa jo yksi kääpä, merkkinä siihen iskeneestä lahosta. Rungolta löytyy ainakin kolmea erilaista jäkälää.

Monimuotoisuus on niin monimielinen sana, että joillekin meistä siitä on tullut kirosana. Mutta kun sen muuttaa ruokapöydän antimiksi - meidän ihmisten, ja muiden eliöiden - sen merkitys kirkastuu kummasti.

Korona kurittaa tanssilavakesää

Lauantai 23.5.2020 klo 9.26

Ristiinan Metsälinnan tanssilavan alkukesän tanssit: peruttu. Mäntyharjun Nurmaan lava: peruttu. Syvälahti Kangasniemellä: peruttu.

Tanssikansaa koronapandemia koettelee kovasti. Kukaan ei vielä osaa sanoa, tanssitaanko maamme tanssilavoilla edes elo-syyskuussa.

Toimittaja Kirsti Vuorelan Länsi-Savoon kirjoittamassa, 17. toukokuuta julkaistussa jutussa kerrotaan monista minullekin tutuista lavoista. Toimittaja on lukenut juttunsa taustaksi sekä minun tuoreen Tanssilavojen Suomi-kirjani, että Henna Karppinen-Kummunmäen Lavatanssien hurma-kirjan.

Hyvin taustoitettua juttua on ilo lukea. Kiitos ja kumarrus - vaikkakin haikealla mielellä.

LISÄTTY 25.5.20: Valitettavasti Länsi-Savon em. juttu on tänään mennyt maksumuurin taakse.