Kamera on verraton kaveri aamulenkillä

Tiistai 24.5.2022 klo 12.31

Ellei ole niin sanottu hikikuntoilija, antaa luonnon havainnoiminen eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina mielihyvää vaikka ihan tavallisella koirankusetuslenkillä. Kohtuullisia kuvia ottava digikamera, pari luontokirjaa ja netti viimeistelevät harrastuksen, joka ei maksa maltaita.

Metsäalan koulutuksen saaneena olen opiskellut paljonkin luontoon liittyviä asioita. Eli tunnen yleisimmät maassamme tavattavat lintu-, kasvi- ja nisäkäslajit, sienet, hyönteiset ja niiden elinpaikat. Mutta vasta aivan viime vuosina, kun olen alkanut kantaa kameraa mukanani, olen oppinut enemmän siitä, miten se ihan oikea reaalimaailma – eli luonto ympärillämme - toimii.

Tunnustetaan suoraan: nuorempana oli olevinaan kiire. Lenkit piti tehdä juosten, että kunto nousee. Päässä pyörivät työhön, tai muihin murheisiin liittyvät asiat. ”Onneksi” iän mukanaan tuomat vaivat ovat hillinneet osaltaan tuota valitettavan yleistä kansantautia.

Kamera on matkakaveri, joka opettaa ihmistä pysähtymään ja liikkumaan hitaammin. Muuten ei välttämättä pääse elävän kohteen lähelle, ennen kuin se karkaa pois. Katse oppii hakemaan läheltä ja kaukaa sellaisia asioita, jotka ovat kuvaamisen väärtejä. Vähitellen oppii tietämään, milloin kannattaa painaa laukaisinta, ja miten kuvaa kannattaa rajata.

Olen oppinut tunnistamaan sellaisia lajeja, joita en ennen tuntenut. Viime viikolla kuvasin sinisuohaukan saalistamassa myyriä. Yllä oleva kauniskukkainen kalliokasvi olisi jäänyt ilman kameraa huomaamatta ja nimeämättä.

Kameran kanssa liikkumisesta ei kannata ottaa suorituspaineita. Kaikkia eliölajeja ei tarvitse oppia ulkoa. Divareista saa tosi hyviä tunnistusoppaita muutamalla eurolla. Kun kuvan – sen suttuisenkin – avaa kotona tietokoneen näytölle, voi kaikessa rauhassa tutkia linnun tai kasvin ulkoasua. Netistä löytyvä luontoportti.com on verraton apu kotimaisten lajien tunnistamisessa.

Vähitellen kameran kantamisesta ulkona tulee tapa. Eikä se ole pois kuntoilusta eikä asioiden työstämisestä mielessään. Voi olla, että askeleet vievät sellaisille poluille, joilla en ole ennen käynyt. Ja ihmisen pää on sellaiseksi tehty, että mielensä irrottaminen arjen ongelmista luonnon seuraamiseen voi tuoda alitajunnasta pintaan ratkaisut kinkkisiinkin ongelmiin.

Euroopan ja Suomen historia on täynnä ironiaa

Torstai 12.5.2022 klo 14.10

1920-luvun alussa vallankumouksen mylläämästä Venäjästä irrottautuneet Puola ja Latvia tekivät hartiavoimin töitä saadakseen muut niin sanotut ”reunavaltiot” eli Liettuan, Viron ja Suomen kanssaan puolustusliittoon. Silloin se ei onnistunut. Satakunta vuotta myöhemmin nuo valtiot näyttävät olevan kaikki kohta yhteisessä puolustusliitossa. Ironista kyllä, aloitteen asiassa teki Venäjä.

Suomen historiassa on itsenäistymistaistelun sankareiksi nostettu maan sisällä vaikuttaneet itsenäisyysaktivistit, ja Saksaan jääkärioppiin lähteneet nuoret miehet. Kun jääkärit palasivat pääosin keväällä 1918 Suomeen, lähes kaikista heistä leivottiin joko upseereita tai aliupseereita valkoiseen armeijaan. Siitä huolimatta, että suurin osa heistä oli palvellut Saksan itärintamalla tavallisina rivimiehinä.

Kevään kahdeksantoista valkoisen armeijan johtopaikoille tarvittiin kuitenkin Venäjän keisarillisessa armeijassa esikuntatyötä oppineita, ja käytännön johtamista ensimmäisen maailmansodan joukko-osastoissa harjoitelleita suomensukuisia, noita Venäjän vallankumoukselta tänne pelastuneita upseereita. He myös paljolti kehittivät sen armeijan ja ne taistelutavat, jotka laittoivat talvella 1939-1940 sulun puna-armeijan juhlamarssille Suomeen. Vuoden 1921 alussa kaikki kahdeksan puolustustusvoimien aktiivikenraalia kuuluivat tähän joukkoon. Tilanne oli lähestulkoon sama kaikissa Venäjän reunavaltioissa.

Vuonna 1900 syntynyt Urho Kaleva Kekkonen oli nuoruudessaan kova ryssänvihaaja. Venäjän kieli ei tarttunut Kajaanin yhteiskoulussa millään hänen päähänsä. Siitä huolimatta, toisen maailmansodan jälkeen aina 1970-luvun lopulle saakka häntä kutsuttiin pilkallisesti Siperian vinttikoiraksi, kun hän reissasi niin usein Neuvostoliitoksi muuttuneessa itänaapurissa vakuuttamassa sikäläistä johtoa piskuisen Suomen Ystävyydestä, Yhtenäisyydestä ja keskinäisestä Avunannosta.

Siitä, ohjaako ihmisten, kansojen ja kansakuntien elämää jokin korkeampi voima, ei maailmalla vallitse kattavaa yksimielisyyttä. Mutta jos sellainen voima on olemassa, niin ei siltä ainakaan ironian tajua puutu.

LUKUVINKKI: Mirko Harjula: ”Ryssänupseerit”. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914-1956. BoD, painovuotta ei merkitty.

Yli sata vuotta kirjoitettua suomalaista hölynpölyä

Maanantai 2.5.2022 klo 11.50

”Sanomalehtimiehen pitää aina kirjoittaa, vaikka ei aina olisi mitä kirjoittaisikaan. Ja kun ei ole oikein selvillä siitä, mitä kirjoittaa, niin silloin hyvin useasti tulee kirjoittaneeksi sellaista sekasotkua, jota ei oikein itsekään ymmärrä. Sellaista sekasotkua nimitetään meidän maamme kielellä hölynpölyksi.”

Noin kirjoitti nuori toimittaja Urho Kaleva Kekkonen Kajaanin Lehdessä 21. heinäkuuta vuonna 1919. Vaikka tuosta on kulunut aikaa jo satakunta vuotta, on Suomen pitkäaikaisen presidentin silloinen havainto yhä ajankohtainen.

Tänä päivänä toimittajan työtä tekevällä on yleensä taustalla monipuolinen koulutus. Hänellä on käytössään runsaasti erilaisia hakupalveluja, ja paljon dokumentoitua tietoa erilaisista aihepiireistä. Juttuja on kirjoitettu tässäkin maassa eri aiheista niin paljon, että verrokkiaineistoa löytyy varmasti, kaikista mahdollisista ja mahdottomistakin aiheista.

Lähtökohta on kuitenkin sama. Sanomalehtimiehen ja -naisen täytyy kirjoittaa, sillä se on media-alalle hakeutuneen tapa hahmottaa maailmaa. Sata vuotta sitten kuvallinen viestintä oli lehdissä vähäistä. Liikkuvan kuvan käyttäminen jutun tekemisessä tuskin edes kävi silloisten journalistien päiväunissa. Äänikään ei kulkenut kauemmas, kuin sinne minne sen sai kantamaan omalla karjaisullaan.

Nykyisin on käytettävissä sekä kirjoitettua sanaa, kuvaa että ääntä. Kesällä 1919 Urho Kaleva Kekkonen tarkoitti nuo sanansa pilkaksi kotikaupunkinsa toisen, eli kilpailevan lehden toimitukselliselle linjalle.

Silti niissä on totuuden siemen tämänkin päivän journalisteille. Kun paljon kirjoittaa/äänittää/kuvaa, on hölynpölyn tuottamisen vaara aina läsnä.

Karisto julkaisee syyskuussa 2022 Urho Kekkosen ja itsenäisen Suomen nuoruusvuosista kertovan romaanini Tämä nuori maa.

Tämän päivän Putinisti on eilisen Nato-haukka

Maanantai 25.4.2022 klo 9.57

Venäjän hyökättyä raa’asti Ukrainaan, joutuu Suomi miettimään uudelleen turvallisuuspolitiikkaansa. Kun on kysymys mielipiteistä, on leimakirves jälleen ahkerassa käytössä.

Takavuosina, kun elimme vielä rauhanomaista yhteiseloa suuren ja ystävällisen itänaapurin kanssa, oli varsinkin politiittisesti aktiivisen henkilön viisasta piilottaa mahdolliset myönteiset ajatuksensa Pohjois-Atlantin puolustusliitto Natosta.

En tiedä, kuka Suomessa ensimmäisenä käytti haukka-nimitystä Naton yhteydessä. Tällä vuosituhannella haukasta on puhunut useampikin suomalainen poliitikko, muun muassa Paavo Väyrynen. Muistelen kuitenkin, että nimitystä on käytetty jo paljon aiemmin, ainakin 90-luvulta lähtien.

Haukka on paitsi upea eläin, myös vahva vertauskuva. Se viittaa voimaan, saalistamiseen ja asioiden ratkaisemiseen väkivallalla. Sen vastakohta lintumaailmassa ja rauhanaatteessa lienee useimmiten kyyhkynen.

Tätä kirjoittaessani elämme ehkä historiallisessa käännekohdassa. Venäjän toiminta Ukrainassa on ajamassa Suomea Naton jäseneksi, ja jäsenyydellä – ilmeisesti – on kansalaisten parissa laajaa kannatusta. Sitä todistavat mielipidekyselyt, joita en usko – toisin kuin eräillä netin keskustelupalstoilla väitetään – peukaloiduiksi. Oma, ihmisten kanssa keskustellen luotu mutu-tuntumani päätyy samanlaiseen arvioon.

Kansaa ja päättäjiä on kehotettu keskustelemaan mahdollisen jäsenyyden hyvistä ja huonoista puolista, sekä sen vaihtoehdoista. Vaihtoehtojahan on aina, jonkun mielestä hyviä ja jonkun toisen mielestä huonoja. On osa demokraattista päätöksentekoa, että jokaisella on oikeus ilmasta mielipiteensä yhteisistä asioista. Se on asia, joka erottaa kansanvaltaisen päätöksenteon monista muista hallintomalleista.

Siihen nähden on ikävää, että Nato-jäsenyyteen kielteisesti suhtautuva, ja siitä julkisesti kertova henkilö leimataan näinä päivinä julkisessa sanassa ja sosiaalisen median ”keskusteluissa” usein Putinistiksi. Tämä kohtalo on näköjään tullut esimerkiksi Vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontulan osaksi. Häntä haastatellaan asian tiimoilta mm. tämänpäiväisessä (25.4.) Hesarissa.

Olen näköjään pohtinut mahdollista jäsenyyttä pitkälle samoilta kanteilta kuin Kontulakin. Olen kuitenkin päätynyt pohdintani tuloksena toisenlaiseen mielipiteeseen, eli kannattamaan mahdollisen jäsenyyden hakemista. Ennen Krimin valtausta vuonna 2014 olin asian suhteen vielä eri linjoilla.

Kunnioitan silti Kontulan näkemystä. Haukoista ja Putineista viis – varmin tapa säilyttää arvokas demokraattinen päätöksentekotapamme, on oikeus mielipiteensä muodostamisen vapauteen. Sillä jos tapaat henkilön joka sanoo varmaksi tietävänsä mitä tulevaisuudessa tapahtuu, niin hänet kannattaa kiertää kaukaa.

Historiallisen romaanin alku voi olla yhdessä lauseessa

Torstai 24.3.2022 klo 10.09

”Se, mitä keväällä 1918 Haminan valleilla tapahtui, taikka se mikä minulle siellä silloin tapahtui, ei ole koskaan jättänyt minua rauhaan, vaikka olenkin sitä häädellyt pois mielestäni.”
-Urho Kekkonen, 1981: Vuosisatani 1.-

Me elolliset olennot elämme aina tässä ja nyt-hetkeä. Käytämme aikaamme ja tarmoamme niiden luonnollisten ja kuviteltujen tarpeiden tyydyttämiseen, joita meillä on. Ajoittain suunnittelemme tulevaisuutta. Toivomme ja pelkäämme sen tuovan erilaisia asioita tullessaan. Ajoittain päähämme pälkähtää muistumia menneistä tapahtumista. Niitä tulee, halusimmepa niitä tai emme.

Monta, monta vuotta sitten luin edellä lainatun lauseen presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) vuonna 1981 julkaistuista muistelmista. Lause ei jättänyt minua rauhaan. Tuli tarve ottaa selville, millaisia tapahtumia tuon lausahduksen taakse kätkeytyi.

Vasta 17-vuotias Kajaanin Sissi-Rykmentin sotilas Urho Kekkonen sai toukokuussa 1918 johdettavakseen ryhmän, joka teloitti täällä Haminassa, nykyisessä kotikaupungissani punaisiksi luokiteltuja ihmisiä. Noiden tapahtumien muisto ei ilmeisesti jättänyt Kekkosta koskaan rauhaan.

Eräässä toisessa kirjoituksessaan Kekkonen totesi, että aina kun hänelle tuli elämässään oikein tiukka paikka vastaan, hänelle palautuivat mieleen Haminan tapahtumat. Toukokuun 1918 tapahtumat eivät jättäneet minuakaan rauhaan. Syyskuussa 2022 ilmestyy niiden pohjalta kirjoittamani romaani Tämä nuori maa Kariston kustantamana. Kekkonen, ”Känä” tarvitsi yhden elämänsä kipeimmän asian selittämiseen yhden lauseen. Minä kirjoitin aiheesta 500-sivuisen romaanin yrittäessäni ymmärtää, mitä hän sanoillaan tarkoitti.

Romaanin kirjoittaminen on pitkä prosessi. Kun sitä aloitin, maailmassa vallitsi vielä pääosin rauhan tila, toisin kuin kevään 1918 Suomessa. En työhön ryhtyessäni arvannut, että romaanini ilmestyessä maailmassa vallitsee taas vakava poikkeustila.

Moni nuori mies ja nainen saa näistä päivistä Ukrainassa itselleen samanlaisen, ehkä elinikäisen trauman, jollaisen Känä sai itselleen Haminasta. Ei historia toista itseään: me ihmiset teemme sen ihan itse.

Romaanini esitellään juuri julkaistussa Kariston kesän ja syksyn 2022 uutuuskirjaluettelossa.

Nykyhetki muodostuu historiasta ja tulevaisuudesta, ja se on sen pahin ongelma

Torstai 10.3.2022 klo 8.49

Historiaa on kutsuttu muun muassa ihmisten menneisyyttä tutkivaksi tieteeksi, tai tarinoiksi menneistä ajoista. Tulevaisuuden tutkiminen taas yrittää ymmärtää ja ennustaa sitä aikaa, jota kohti olemme menossa.

Ensin kaksi vuotta maailmanlaajuista pandemiaa, ja nyttemmin Ukrainan sota ovat järkyttäneet pahasti kuvaamme ajasta jota tällä hetkellä, tässä ja nyt ihmiskunnan nykyisenä sukupolvena elämme. On asiassa hyviäkin puolia: kaikki-tänne-heti-mulle-nyt -tyyppiset ilmaisut ovat (ainakin julkisuudessa) merkittävästi vähentyneet. Ehkä on huomattu, että asiat ovat silloin hyvin, kun saan käydä illalla nukkumaan pelotta, vatsa täynnä ja edes jollakin lailla terveenä.

Nykyhetki rakentuu aina menneen ajan, menneiden sukupolvien työn varaan. Silloin tehtiin suurin osa niistä keksinnöistä, joiden varaan rakentuu ihmiskunnan hyvinvointi. Keksittiin hyviä asioita, kuten erilaisten maanviljelytapojen kehittäminen. Tehtiin huonoja asioita, kuten laajojen maa-alueiden pilaaminen elämiskelvottomiksi erilaisilla myrkyillä. Meillä on ainakin hämärä käsitys siitä miten elämä maapallolla, ihmiskunta ja oma kansakunta ovat ehkä saaneet alkunsa.

Kun katsomme tulevaisuuteen, yritämme toiminnan eri tasoilla miettiä, millainen se tulee olemaan. Teemme suunnitelmia, varaudumme, ennakoimme. Niin yksittäisten ihmisten, kansakuntien kuin koko maailman tasolla. Se kuva on osin kuvitelmaa, osin se rakentuu nykyhetken ja osin historian tuntemuksemme varaan.

Nykyhetki on historian ja tulevaisuuden välissä pirullinen ajanjakso. Ei se ihme ole, että siinä eläminen ahdistaa niin monia. Historiaa kun voi tulkita niin monin eri tavoin. Sieltä voi haikailla menneitä, monesti kuviteltuja ”hyviä” tai suuruuden aikoja. Sieltä voi kaivaa tehtyjä, tai ainakin kuviteltuja vääryyksiä oman toimintansa polttoaineeksi nykyhetkessä tai tulevaisuudessa. Ja tulevaisuudenkin voi ajatella niin monella eri tavalla.

Pahimmillaan tuloksena on katastrofi. Niin kuin tällä hetkellä Ukrainassa.

Mitäs me ekstrovertit, introvertit ja eevertit

Tiistai 11.1.2022 klo 8.36

Usein meitä kahdella jalalla kulkevia jaotellaan perusluonteittemme mukaan kahteen lahkoon. Toiseen kuuluvat ulospäin suuntautuneet eli ekstrovertit, toiseen mieleltään enemmän sisäänpäin kääntyneet eli introvertit.

Täysin puhdasveristä introverttiä tai ekstroverttiä tuskin on olemassa. Ainakin sellaiset ovat harvinaisia. Itselleni tulee sisäänpäin kääntyneistä ensimmäisenä mieleen eräs nuoruuteni Pielisjoella uitolla ollut vanhempi mieshenkilö. Teimme pitkän päivän kahdestaan töitä, keräten tukkilautoista karanneita uppopuita. Päivän lopuksi hän tunsi vihdoin olevansa pakotettu sanomaan yhden sanan: ”Kyllä…”

Digiaika on tuonut noiden kahden päälahkon rinnalle kolmannen perusluonteen. Sitä kutsutaan eevertiksi (kirjoitetaan usein myös muodossa e-vert). Eeverttinen ihminen seurustelee pääasiassa jonkin läppärin, tabletin tai älypuhelimen kaltaisen laitteen välityksellä. Näin tapahtuu sekä silloin, kun hän on fyysisesti yksin että silloin, kun hän on väkijoukon keskellä.

Erotuksena intro- ja ekstrovertteihin, eevertti kuvittelee olevansa laitteensa kautta koko ajan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten, jopa koko maapallon ja suurten globaalien kysymysten kanssa. Joten häntä ei kannata suututtaa väittämällä, ettei hän ole läsnä silloin, kun haluat jutella. Jos kysyt häneltä neuvoa, hän vastaa sanomalla että katso netistä.

Maailmalla on kirjoitettu lukuisia ohjekirjoja siihen, kuinka intro- ja ekstroverttejä ihmisiä kannattaa lähestyä ja käsitellä. Kaikkia kolmea lahkoa tarvitaan, sillä jokaisella ihmisellä on omat vahvuutensa. Tämä pätee myös tuon kolmannen lahkon edustajiin.

E-verttiä on nykytietämyksen mukaan parasta lähestyä sen jälkeen, kun hänen käyttämästään älylaitteesta loppuu akku. Silloin hän mielellään vastaa esittämiisi kommentteihin ja kysymyksiin. Heti, kun on saanut vehkeensä taas ladattua.

Se tunne, kun sain kirjastani lukijapalautetta Kanadasta

Torstai 6.1.2022 klo 9.50

Hello Mr Linna, I've read 2 (# 1 & 3) of the Reijo Sudenmaa series in French and in English. Unfortunately, it seems that the whole series are not available either in English or French . Is there a hope that it will be available eventually ? I love the series.

Tällaisen viestin aloituksen sain viikonloppuna Annelta Kanadan Montréalista. Ja voi jestas, että tuntui hyvältä!

Kaksi Reijo Sudenmaa -sarjan jännitysromaaniani on käännetty ranskaksi, sarjan ensimmäinen teos Ahventen Valtakunta (Le royaume des perches) ja kolmas teos Kuolleita unelmia (La maison de vos rêves). Kummatkin käännökset ovat saaneet Ranskassa hyvin huomiota. Olen käynyt pariin kertaan kertomassa niistä sikäläisillä kirjamessuilla. Näköjään toimivat Kanadassakin.

Median ja tapahtumajärjestäjien suoma huomio tuntuu toki hyvältä, jokaisen julkaisemani kirjan kohdalla. Moni hyvä kirja jää aivan liian vähälle huomiolle tässä maassa. Mutta kaikkein parasta on kuitenkin suoraan, ihan tavallisilta lukijoilta tuleva palaute. Eli se, miten he ovat tarinat kokeneet, ja mitä niistä irti saaneet.

Heitä varten tätä kirjailijan joskus harmaatakin arkea eletään. Noilla Annen kirjoittamilla muutamilla sanoilla jaksan taas pitkään...

Kirjallisuusvuosi 2021 jää mieleen hyvässä ja pahassa

Perjantai 31.12.2021

Vuoden vaihtuessa on tapana katsoa sekä taakse- että eteenpäin. Tätä kirjoitettaessa on lähitulevaisuus pahasti sumun peitossa, kiitos edelleen erään pandemian. Katson siis tällä kertaa vain kulunutta vuotta.

Suomessa ja maailmalla on julkaistu tänä vuonna paljon sekä hyviä että huonoja kirjoja. Kumpaanko laariin mikäkin tuotos kuuluu, se jääköön kunkin lukijan ja kokijan ihan itsensä määriteltäväksi.

Olen lukenut kuluneena vuonna monta kirjaa, mutta juuri tänä vuonna ilmestyneitä todella vähän. Yksi itsekin kirjoittavan ihmisen kirouksista on, että luettavansa valikoi pitkälle kulloinkin työn alla olevan tuotoksensa ehdoilla. Ja siinä eivät kirjan uutuusarvot paljon paina: vanhin lukemani kaunokirjallinen teos julkaistiin jo syksyllä 1918, heti verisen sisällissodan jälkeen. Ajankuva, aatemaailma ja käytetty kieli tulivat elävinä sekä iholle että syvemmälle mieleen.

Kulunut vuosi on tarjonnut aiheita monenlaisille tuleville kirjoille. Oikeasti odotan, tulevatko yksinäisyydestä ja erillisyyden tunteesta kumpuavat teemat nousemaan lähivuosina enemmän näkösälle kirjojen aiheissa. Vanha ystävämme Venäjä, Venäjä ja Venäjä tarjoaa kosolti aprikoitavaa ainakin jännityskirjallisuuden taitajille. Jo tovin menossa ollut ympäristöteemojen vahvistuminen kustantamojen julkaisuluetteloissa tulee arvatenkin jatkumaan.

Vuosi oli taloudellisesti raskas monille kirjailijoille. Moni kirjailijavierailu kouluihin, kirjastoihin ja muihin yleisötapahtumiin jäi toteutumatta. Kirjastot toimivat supistetuin aukioloajoin. Kirjamessuja järjestettiin vähemmän kuin tavallisesti, eivätkä läheskään kaikki kirjojen ystävät uskaltaneet tulla niille ollenkaan. Näytelmäesitykset ja uudet elokuvat - joista niistäkin kertyy roposia monen kirjailijan elannoksi - olivat nekin tänä vuonna kortilla.

Vuoden päättyessä oli lisää lunta tulla tupaan tekeillä olevan tekijänoikeuslain uudistamisen yhteydessä. Se, miten EU:n tekijänoikeuksia koskevia uusia määräyksiä aiottiin viedä osaksi uutta lakia, oli kääntymässä peräti hassuun muotoon virkamiesvalmistelussa. Esimerkiksi tekijän oikeudet saada tietoja hänelle maksettavien korvausten perusteista olisivat jääneet peräti heikoiksi. Toivoa sopii, että jatkotyöstössä saamme vanhan, suht hyvin toimineen tekijäoikeuslain tilalle uuden ja ehomman.

Sitä nimittäin tarvitaan, tässä yhä enemmän sähköiseksi alustataloudeksi muuttuvassa maailmassa.

Postilaatikkorivi kertoo yhtenäiskulttuurin tuhosta

Keskiviikko 1.12.2021 klo 11.25

Aamulenkki talven ensimmäisten lumituiskujen jälkeen havahduttaa postilaatikkorivien luona. Posteljooni on tehnyt urheasti työnsä jakaen päivän lehdet, mutta koskematon lumi peittää yhä lähes kaikkia laatikoita.

Toki on niin, että moni naapurustosta lukee lehtensä digitaalisena tai työpaikallaan. Mutta kun yhdistää tiedon rikkumattomasta lumihangesta postilaatikoilla sanomalehtien kovaa vauhtia laskeviin tilausmääriin, on näkymä sellainen joka herättää ajatuksia.

Netti on tänä päivänä rajaton mahdollisuus hankkia itselleen tietoa ja ”tietoa”. Tämän olemme nähneet nyt koronapandemian aikana, kun salaliittoteoriat lentävät todella korkealla erilaisissa pilvipalveluissa. Niin korkealla, että niitä on välillä vaikea erottaa totuudesta ainakaan paljaalla silmällä.

Täydellistä yhtenäiskulttuuria – jossa kaikilla ihmisillä olisi ollut käytössään samanlainen tieto- ja kokemusmäärä samanaikaisesti – ei ole koskaan ollut olemassa. Silti välillä hätkähtää, kun huomaa jääneensä paitsi jostakin päivän tärkeästä puheenaiheesta. En todellakaan tiedä, kuka Tähtitanssija eilen putosi ja mistä, enkä sitä miten hänelle siinä onnettomuudessa kävi.

Ihmisten välinen kommunikaatio on kulttuurin pirstaloituessa muutoksessa. Välillä huomaan kaipaavani niitä lapsuuteni aikoja, jolloin töllössä oli vain yksi mustavalkoinen kanava. Kun aikuiset puhuivat jostakin televisio-ohjelmasta, niin lähes kaikki naapurit tiesivät heti, mistä oli kysymys.

Mitähän ajattelivat syksyllä -44 kotiutetut nuoret miehet?

Lauantai 27.11.2021 klo 8.36

Tällä päivämäärällä syksyllä 1944 isäni kotiutettiin Suomen armeijasta kahden vuoden ja 8 kuukauden palveluksen jälkeen. Syvärin, Ihantalan ja Lapin sodan taisteluihin osallistunut 21-vuotias konepistoolimies ja ryhmänjohtaja teki vihreän siirtymän metsätöihin.

Nuo sodasta aivan liian harvalukuisina hengissä selvinneet miehet eivät läheskään kaikki kirjanneet tuntojaan tuoreeltaan ylös. Jotkut kirjoittivat kirjeitä kotiin ja läheisilleen. Niitä on tallessa joissakin suvuissa. Ehkä sodan aikaisia rintamamiesten päiväkirjojakin on vielä jossakin löytymättä.

Isästäni kantakorttiin tehtyjä sota-aikaisia merkintöjä lukiessa harmittaa, että moni tarina noilta ajoilta on iäksi menetetty. Lapsuudessani kuulin joitakin niistä, kun kaksi tai useampi sotaveteraani sattui yhteen. Ne olivat yleensä kaikkea muuta kuin sankaritarinoita.

Jos noilla nuorilla miehillä olisi silloin ollut käytössään sähköinen sosiaalinen media, me kenties tietäisimme enemmän siitä mitä he tunsivat ja ajattelivat. Suusanallisesti saatu perimätieto päättyy minuun. Minun lapseni eivät enää kuule autenttisia kuvauksia siitä, millaista sota oikeasti oli rintamamiehen silmin.

Siitä olen kuitenkin iloinen, ettei heidän tarvinnut lapsena herätä sodan hirveyksiä kokeneen miehen painajaisiin. Läheskään kaikki muistot eivät ole sellaisia, että niitä kannattaa siirtää jälkipolville.

Urho Kekkonen oli aforismien aihe, mutta myös niiden keräilijä

Maanantai 22.11.2021 klo 11.47

Seuraava romaanini ilmestyy näillä näkymin syksyllä 2022. Olen käyttänyt sen työstämisessä taustana myös presidentti Urho Kaleva Kekkosen (1900-1986) elämänvaiheita ja laajaa kirjallista tuotantoa.

Vihattu, rakastettu, pelätty ja kiitetty Kekkonen oli paitsi innokas kirjoittaja, myös paljon lukenut mies. Vuonna 1981 hän julkaisi - aluksi salanimellä - kokoamansa ajatus- ja aforismikokoelman Sivalluksia (Otava). Ihmisestä saa ehkä jonkinlaisen kuvan ottamalla selvää, mitä hän lukee. Tässä suhteessa Sivalluksia on mitä mainioin mielikuvituksen herättäjä.

- Mikä valtiomuoto on paras?
- Kenelle ja milloin?
Solon (640-560 eKr)

Monet Kekkosen vihkoonsa poimimat aforismit liittyvät politiikkaan ja päättäjiin. Se ei liene mikään yllätys. Oscar Wilden, Karl Marxin ja Bertrand Russelin ajatukset ovat ohuessa kirjassa sulassa sovussa keskenään. Tuosta nimilistasta voi jo kuvitella, että niitä arvostaneella lukijalla oli itselläänkin taipumusta anarkiaan, ironiaan ja sanalliseen ilkeilyyn.

Kirjailijoita kannattaa aina palkita. Kansa luulee silloin, että ministerit ovat sivistyneitä.
Arnold Bennet

Ehkä yksi hyvän aforismin tunnusmerkeistä on se, ettei se helposti vanhene. Sellaisia osasi Kekkonen itsekin luoda. Vai mitä sanotte tästä:

Oppoturnismi (suom. vallitsevia olosuhteita myötäilevä asemoituminen ja niiden huomioiminen moraalista välittämättä) on taito purjehtia toisten nostattamalla tuulella.
Urho Kekkonen

Entä jos ihminen julistettaisiin Suomessa vieraslajiksi?

Tiistai 12.10.2021 klo 11.43

Kolusin eilen Viitasaarella tämän hienon kosken rantapolkuja. Aikoinaan täysin vapaana vellonut koskiosuus kahden järven välissä on antanut viimeisinä satoina vuosina työtä ja toimeentuloa ihmisille uittotöissä, myllyn pyörittäjänä ja sähkön tuottajana. Niiden tarpeiden vähennyttyä on koskea jälleen ennallistettu luonnontilaan. Näkyypä Huopanankosken vaikutus suomalaisessa kirjallisuudessakin: näissä rantamaisemissa mietti Juhani Aho aikoinaan Lastujaan.

Veden komeaa kohinaa kuunnellessani mietin ihmisen paljon puhuttua luontosuhdetta. Eri tahot ovat vaatineet ilmastohätätilan julistamista Suomeen. En tunne tarkemmin sitä mekanismia, jolla tuollainen tila valtakuntaan olisi mahdollista asettaa. Jotta hätätila jotakin merkitsisi, sillä pitäisi rajoittaa merkittävästi jokaisen ihmisen oikeuksia. Minultakin olisi jäänyt autonkäyttökiellon takia tämä hieno koskielämys kokematta.

Ihminen asutti tietojeni mukaan nykyisen Viron alueen 10 000 - 11 000 vuotta sitten. Siitä muutama vuosisata eteenpäin, ja jo astui ensimmäinen esi-isämme ensimmäisen askeleensa Suomen kamaralla. Siitä lähtien on ihmisen suku vaikuttanut tavalla tai toisella kaikkeen, mitä maanpiirillä täällä pohjoisella seudulla on.

10 000 vuotta kuulostaa pitkältä ajalta, mutta maapallon historiassa se on häviävän lyhyt ajanjakso. Huopanankosken äärellä tulin miettineeksi, olisiko se riittävän lyhyt aika siihen, että meidät ihmiset voitaisiin julistaa täällä vieraslajiksi.

Vieraslaji -sanaa on jo käytetty eduskunnassa, mutta eri merkityksessä kuin minä sitä ajattelin. Nykyisen luonnonsuojeluajattelun valtavirtaa tuntuu olevan, ettei ihmisen vaikutus saisi ollenkaan näkyä luonnossa ja sen prosesseissa. Vaikeaa se on, kun olemme ehtineet olla jo niin monessa mukana. Onko kengissämme tänne 1600-luvulla kulkeutunut kasvin siemen jotenkin arvokkaampi, kuin tänne nyt laivojen painolastitankeissa kulkeutuvat eliöt? Millä perusteella?

Jos 10 000-vuotinen historiamme tyystin leikattaisiin pois maamme aikajanasta ja muuttaisimme täältä jonnekin muualle, ei se tasapaino joka jollakin ajanjaksolla tänne syntyisi olisi varmasti samanlainen, kuin se oli ennen ensimmäistä suomalaista ihmistä.

Luonnon monimuotoisuudelle tulisi laskea hintalappu

Sunnuntai 26.9.2021 klo 9.14

Sir Partha Dasgupta ehdottaa, että luonnolle olisi määriteltävä hintalappu. Vain siten tajuaisimme, että luonto todellakin on korvaamaton, eikä ylikulutukseen perustuva talousjärjestelmämme voi vain jauhaa menemään.

Näin kirjoittaa konsulttiyhtiö Milttonin varatoimitusjohtaja Katri Makkonen Ulkopolitiikka -lehden kolumnissa 2/2021. Lainauksessa mainittu Dasgupta on brittiläinen taloustieteen professori.

Olen miettinyt viime aikoina samaa asiaa kuin brittiprofessori. Seuraanpa mitä tahansa luonnonsuojelua koskevaa keskustelua tiedotusvälineissä, sosiaalisessa mediassa tai oikeassa elämässä, törmään jatkuvasti samaan harmittavaan asiaan. Toinen keskustelun osapuolista puhuu aidasta, toinen sen tolpista.

Kummallakin keskustelun osapuolista voisi olla aiheen käsittelyyn hyvin mietittyjä näkökulmia, mutta niillä ei ole mitään mahdollisuuksia kohdata. Tämä tulee hyvin esille myös, kun yrittää itse osallistua keskusteluun. Tämä konkretisoitui itselleni 14. syyskuuta, kun esitin Helsingin Sanomien yleisönosastolla että monimuotoisuuden kannalta tärkeästä metsien lahopuusta tehtäisiin oma puutavaralajinsa raakapuumarkkinoille.

Aiheesta heräsi vilkas, sinänsä hyvä keskustelu myös eräillä metsänomistajien sosiaalisen median foorumeilla. Kommenteissa kyseltiin, olenko kenties miettimässä yksityismetsien sosialisoimista valtiovallalle? Kannatusta sai ajatus, että kasvattakaamme vain vanhaan malliin tukkia ja kuitupuuta, niin kuin on tähänkin asti tehty – viis ”vihreistä” hörhellyksistä.

Tuskin noiden ”vihreiden hörheltäjien” piireissä puolestaan pidettiin ajatuksestani laskea lahopuulle arvoa rahana. Yksi meitä ihmisiä yhdistävä piirre on se, että pystymme kerralla keskittymään vain yhteen, tai korkeintaan muutamaan asiaan.

Tämä tulee mielestäni hyvin esille Katri Makkosen kolumnissa. Kun ilmastonmuutoksen mantra jauhaa tällä hetkellä täysillä, ei monimuotoisuudesta huolestuminen – saati sen muuttaminen laskelmia varten taloudellisiksi suureiksi – ole mainitsemisen väärtti asia. Helpompaa on ajaa omaa näkökulmaansa niillä suureilla, joita on valmiiksi plakkarissa.

Näin ei pitäisi olla. Asiasta voisi kysyä mielipidettä vaikka kongolaiselta lapsityöläiseltä, joka kaivaa joka päivä vaarallisissa oloissa kaivoksessa harvinaisia mineraaleja. Viis sikäläisen ja täkäläisen luonnon monimuotoisuudesta, kunhan saamme vain kaikki allemme sähköautot jotta vältämme ilmastonmuutoksen.

Sotakirjallisuus kiinnostaa suomalaisia sukupolvesta toiseen

Perjantai 17.9.2021 klo 15.09

Esa Anttala, Uula Aapa, Niilo Lauttamus, Reino Lehväslaiho ynnä monet muut Suomen viime sotiin osallistuneet kirjailijat loivat osin omien sotakokemuksien pohjalta kirjallisuutta, jota luetaan yhä. Sen jälkeen sotaa käymättömät sukupolvet ovat tarttuneet samoihin aiheisiin. Sitä viimeistä kaukopartiokeikkaa Muurmannin radalle ei nähtävästi kirjoiteta vielä pitkiin aikoihin.

Kirjastoväen mukaan suomalaiset sotakirjat kuuluvat edelleen kaikista lainatuimpaan aineistoon, ja niitä lukevat kaiken ikäiset. Sotakirjailija, itseään sotatrilleristiksi kutsuva Ville Kaarnakari (s. 1949) kävi tällä viikolla vieraanani Haminan pääkirjaston kirjailijahaastattelussa. Hän oli sitä mieltä, että sotakirjallisuus on nykylukijalle ennen kaikkea ajankulua ja viihdettä.

Se hyvä puoli hyvin kirjoitetussa sotakirjassa – kuten yleensäkin kirjoissa – on, että sellainen laittaa lukijansa etsimään lisää tietoa aiheestaan ja historiasta. Villen haastattelu on nähtävissä Haminan kaupungin YouTube-kanavalla 30. syyskuuta saakka.

Seuraava romaanini ilmestyy ensi vuonna Karistolta

Perjantai 3.9.2021 klo 13.48

Yksi kirjailijan tähtihetkistä on kustannusopimuksen allekirjoittaminen seuraavasta teoksesta. Tänään tein sen romaanista, jonka nykyisin Kustannusosakeyhtiö Otavaan kuuluva Karisto julkaisee ensi vuonna.

Romaanin kirjoittaminen on aina pitkä prosessi taustatöineen ja yhä uusine ja uusine kirjoituskertoineen. Jossakin siinä matkan varrella kirjoittajalle kirkastuu, mitä hän on oikein tekemässä ja miksi. Mikä on se syy, miksi juuri tämä tarina ansaitsee tulla kerrotuksi ja (toivottavasti) myös luetuksi?

Mielessä joskus kauan sitten yhtyneet mielleyhtymät ovat muuttuneet tarinaksi. Asia, lause tai jokin muu alkuunpanija on saanut kirjailijan istumaan tunnin toisensa jälkeen koneella, takomassa näytölle tarinaa, jota mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei suurin osa lukevastakaan kansanosasta koskaan tavoita silmiensä eteen.

Romaania ei voi kirjoittaa suuren rahan tai maineen toivossa. Tai jos tiedätte sellaisen henkilön niin kiitos, jos voitte vinkata hänet minulle. Kävisin kernaasti ihmettelemässä sellaista luonnonoikkua.

Tavataan viikonloppuna Kouvolan Dekkaripäivillä

Tiistai 10.8.2021

Näinä aikoina on peräti tervetullut uutinen se, jos jokin kulttuuritilaisuus voidaan järjestää sille suunniteltuna ajankohtana. Perjantaina 13. ja lauantaina 14. elokuuta vietetään Kouvolassa pitkät perinteet omaavia Dekkaripäiviä turvallisuudesta huolehtien, elävien esiintyjien ja elävän yleisön kesken. Mahtava juttu!

Lauantaina pääsen keskustelemaan kello 15 arvostamieni kirjailijakollegojen JP Koskisen, Jaana Lehtiön, Leena Lehtolaisen ja Timo Sandbergin kanssa siitä, onko rikoskirjallisuus ajan hermolla. Meistä kullekin on annettu etukäteen valmistautumistehtävä tuon teeman käsittelemiseen.

Sen verran voin paljastaa, että tehtävä herätti hyvin monenlaisia ajatuksia. Toivottavasti tavataan Kouvolassa!

Päivien ohjelma löytyy täältä.

Talvisota -elokuvan lausahdus pätee myös ihmisten välisissä suhteissa

Maanantai 9.8.2021 klo 8.18

Kevään positiivisia asioita: kirjastojen ilmastolukupiirit

Torstai 3.6.2021 klo 9.52

Meillä ei ole enää yhtään luonnontilaista kaupunkia

Torstai 27.5.2021 klo 8.05