Suljetun auton arvoitus herätti Kirsin kiinnostuksen

Maanantai 5.1.2015 klo 8.01

Kirsi Hietanen näkyy ruotineen blogissaan Kirsin kirjanurkka viime syksynä ilmestynyttä Kariston mieskirjailijoiden novellikokoelmaa Rikos - 7 rikostarinaa. Sain ilokseni kirjoittaa yhden noista tarinoista, eli Suljetun auton arvoituksen.

Novelli on kirjailijalle eräs haastavimmista kirjoittamisen lajeista. Ehkä vain terävän kolumnin laatiminen ylittää sen vaativuudessa. Sivuja ei ole paljon käytettävissä, joten rönsyt ja teemat on jätettävä vähille. Yhden käsiteltävän juonen ja ajatuksen ympärille on luotava toimiva ja lihaisa tarina. Ilmankos meistä kynänpyörittäjistä kovin harvat yltävät novellisteina Ernest Hemingwayn tasolle...

Kirsi Hietanen näkyy pitäneen novellistani, se kenties saa hänet tarttumaan johonkin kirjoittamistani romaaneista. Tuollainen, monen kirjoittajan yhteinen kokoelma onkin parhaimmillaan eräänlainen kirjailijan käyntikortti siitä miten hän tarinoitaan kertoo. Monet omat kirjailijalöytöni olen tehnyt samalla tavalla, jonkin novellikokoelman kautta.

Yhdestä asiasta olen Hietasen kanssa samaa mieltä: jonakin päivänä haluan totta vie olla mukana miesten kirjoittamassa rakkausnovellikokoelmassa. Pienenä vinkkinä, Kariston väki :)

Kirjallisuuden yksi tehtävä on muistaminen

Torstai 1.1.2015 klo 10.41

Vuoden vaihteen toinen kiinnostava lukukokemus oli Ulla-Maija Peltosen teos Muistin paikat (SKS 2003). Kirjassaan Peltonen kartoittaa niitä tapoja, joilla vuoden 1918 sisällissodan tapahtumia on yritetty muistaa ja unohtaa aina näihin päiviin saakka.

Tuosta ajasta Suomessa kertovat lukuisat punaisten ja valkoisten surmattujen tunnetut ja tunnetut hautapaikat sekä muistomerkit. Muistomerkit auttavat suremaan menetettyjä. Ne kertovat mitä tapahtui ja valottavat tapahtumien eri puolia. Ilmankos varsinkin voitettujen punaisten muistomerkkejä on turmeltu vielä tällä vuosituhannella.

Historiallisen trauman käsittely vaatii Peltosen mukaan muistamista ja trauman aiheuttajan  kriittistä kohtaamista. Traumaa on purettava, ja sitä on toistettava jotta mitään vastaava ei enää koskaan pääsisi tapahtumaan.

Kirjallisuus on kansanperinteen ja muistitiedon ohella iso osa kansakunnan yhteistä muistia. Sota on rakkauden ja kuoleman ohella yksi kaunokirjallisuuden kestoaiheista. Vielä 1970-luvulla joka kuudes suomalainen kaunokirjallinen teos käsitteli jollakin tavalla sotaa.

Suomalaisten sotakirjojen aika ei näytä olevan ohi vieläkään. Hyvä niin - purkamista ja toistoa tarvitsevat myös tulevat sukupolvet jotta ymmärtäisimme, miksi olemme tässä tällaisina juuri nyt.

Syksyn toinen Ranskan matka takana, eli seuraavia kutsuja odotellessa...

Maanantai 1.12.2014 klo 14.16

Vajaan viikon piipahdukseni Normandiaan, Festival les Boreales-tapahtumaan on takana. Kokemuksia, tilaisuuksia ranskalaisten lukijoiden kanssa sekä hyviä keskusteluja skandinaavisten kirjoittajakollegojen kanssa.

Ehkä Suomessa ei tiedetäkään, kuinka merkittävä kirjallisuutemme vienninedistäjä Arto Paasilinna on omalla tuotannollaan ollut. Jokaisessa tilaisuudessa jossa olin, otettiin ennemmin tai myöhemmin esille hänen laaja ranskannettu tuotantonsa. Välillä tuntui, että meistä jokaista verrataan kirjoittajana häneen. Huonompiakin mittatikkuja voisi olla...

Matkan aikana minulla oli myös tilaisuus keskustella ranskalaisen kustantajani kanssa. Sain kuulla, mitä suunnitelmia heillä on minun "pääni menoksi" suunnitteilla. Yhteistyö jatkuu, ja siitä olen iloinen.

Yhteydenpito sähköpostin kautta on helppoa - mutta nenäkkäin paljon paljon hedelmällisempää.


Aina, mutta erityisesti pieneltä kielialueelta tulevalle kirjailijalle hyvät kääntäjät ja tulkit ovat tärkeitä ihmisiä. Esimerkiksi sellaiset, kuin minua festivaaleilla tulkannut Riitta Hyttinen.

Päihdeperheen lapsi on suorittava selviytyjä - ehkä

Perjantai 21.11.2014 klo 7.56

Taide, eritoten kirjallisuus ja elokuva on täynnä kuvauksia alkoholistiperheen elämästä lapsen ja nuoren silmin. Jotkut kuvaukset ovat paremmin tehtyjä kuin toiset. Jokainen kosteassa perheessä kasvanut tietää, ettei sellaisen kuvaamisessa voi oikeasti onnistua.

Blogissaan kokovartalofiilis Ani kirjoittaa oivaltavasti havainnoistaan kaikista niistä kirjoista, joita alkoholistiperheistä on kirjoitettu. Monesta kostean lapsuuden eläneestä lapsesta tulee selviytyjä, ylisuorittaja, tyynenä pysyvä auttaja katastrofitilanteisiin.

Monesta tulee - mutta ei läheskään kaikista. Kun luin Anin blogia, nousi mieleeni kysymys onko ainakin osa tästä kaikkialla yhteiskunnassa vallitsevasta suoritusvimmasta laskettavissa myös kosteiden lapsuusvuosien tiliin.

Suurten ikäluokkien isät menivät rikki rintamalla, moni heistä turvautui rauhan tultua pulloon. Suurten ikäluokkien pojat saivat ja perivät mallit isiltään. Syntyi kokonainen ylisuorittajien sukupolvi.

60-, 70- ja 80-lukujen äiditkin saivat tarttua jo nestemäiseen lohduttajaan ilman edellisten sukupolvien häpeää. Ketjuja ei niin vain katkaista, saha ei pysy paikallaan kun elämä polkee pyöräänsä yhä villimmin eteenpäin.

Oman elämänsä suorittaminen, se on pirullinen asia ja mahdoton yhtälö.

Kirjailija ei ole kaikkien alojen asiantuntija

Keskiviikko 29.10.2014 klo 8.08

Parin päivän takainen Rautavaaran liikenneturma ja neljän ihmisen turha kuolema pysyy otsikoissa pitkään. Useammaltakin kirjailijalta on näköjään kysytty mediaan ajatuksia tapahtumasta. Minulta ei ole kysytty – ja hyvä niin.

On minulta kysytty aikaisemmin, useinkin. Metsään ja luontoon liittyviin kysymyksiin olen vastannut mielelläni, niistä luulen tietäväni ja tuntevani jotakin. Kieltäydyin joskus kohteliaasti antamasta kirjailijan ruoanlaittovinkkejä. Yhtään keittokirjaa en ole vielä kirjoittanut.

Kirjailijan työhön kuuluu taustatietojen hankkiminen, asioiden penkominen ja ajatteleminen. Siihen kuuluu niin sanotun faktan palastelu tunteiden tasolla käsitettäväksi ja tunnettavaksi. Mielellään ajan kanssa. Se – tavallaan – antaa kirjailijalle oikeutuksen sanoa jostakin jotakin.

Hyvä että kirjailijoita vaivataan tuollaisilla kysymyksillä. Se kertoo, että taiteella on merkitystä asioiden käsittelemisessä. Silti kirjailijan tulee mielestäni muistaa, että kaikkea hän ei tiedä.

Ei varsinkaan siitä, mitä tapahtuu toisen ihmisen pään sisällä.

Puhutaanko kirjoista - vaiko siitä, mistä kirjallisuus puhuu?

Keskiviikko 8.10.2014 klo 11.56

Olen nyt viikon verran makustellut Ranskan festivaalimatkaani jolta palasin viime viikolla. Samalla olen seurannut sosiaalisessa mediassa kirjailijakollegoiden uusimmista kirjoista käytävää keskustelua. Frankfurtin kirjamessuja, ja suomalaisten teemamaalaisuutta hehkutetaan laajasti.

En voi sille mitään, mutta yhä askaroin sen kysymyksen kimpussa puhutaanko kirjallisuudesta käytävässä keskustelussa oikeista asioista. Usein puhutaan kirjoista: kuinka hyvin ne on kirjoitettu, kuinka kirjailija osaa asiansa, kuinka hyvin ne myyvät meillä ja ulkomailla.

Kirjoja ja kirjailijoita nostetaan esille tavalla, joka on ehkä erilaista kuin ennen. Ja kun toisia nostetaan, käy varmasti niin että toisten kenties hiljaisemmat äänet jäävät hälinän alle. 

Hyvä että kirjoista puhutaan ja niitä kehutaan. Silti huomaan kaipaavani keskustelua niistä teemoista, joita kirjailijoiden luomat kertomukset käsittelevät. Yksinäisyydestä, erilaisuudesta, rakkauden kaipuusta, arvojen muuttumisesta... teemojen luettelo on pitkä ja rikas.

Vai onko niin, ettei kirjallisuus ole enää se media, jossa tärkeät asiat nousevat esille ja kansan palasteltaviksi? Eikö Iki-Kiannon Punaista viivaa tai Väinö-kaiman Pohjantähden kaltaisia tarinoita enää tarvita, kun kaikki huutavat yhtä aikaa?

Haminan kirjailijakahvilassa syysvieraina Pelo, Koskinen ja Marttinen

Keskiviikko 27.8.2014 klo 9.19

Olen vetänyt kahden vuoden ajan Haminassa kaupungin kulttuuri- ja kirjastotoimien kustantamaa kirjailijakahvilatoimintaa. Kiitos ja kumarrus hyvästä pestistä!

Tänä syksynä haastateltavakseni saapuu taas kolme vierasta. Syyskuussa (18.9.) pääkirjaston Kasper-saliin saapuu viime vuoden Finlandia-voittaja Riikka Pelo. Riikka on mielenkiintoinen vieras minulle: olimme samalla WSOY:n stipendiaattikurssilla Oriveden opistossa vuonna 2002, aikana jolloin kumpikaan ei ollut vielä julkaissut esikoistaan.

Lokakuussa (16.10.) vieraanamme on JP Koskinen, scifin, fantasian ja historiallisen romaanin taitaja. Hän on meritoitunut esimerkiksi monien kirjoituskilpailujen menestyjänä - siitäkin aion kysellä. Hänen Finlandia-ehdokkaana ollut romaaninsa Rasputinista oli vaikuttava lukukokemus.

Marraskuussa (6.11.) Kasper-saliin saapuu Annamari Marttinen Lappeenrannasta. Tutustuin hänen tuotantoonsa kesän aikana. Ihmissuhdekuvauksen taito on hänellä hallussa ja monesti aihe löytyy omasta elämästä - uskonpa että pääsemme illan aikana kirjailijan ihon alle...

Luonto on erilainen kuvassa ja tekstissä

Perjantai 25.7.2014 klo 10.00

Kirjailijana mietin paljon sitä, kuinka kuvaan tekstissäni lukijalle sitä ympäristöä, jossa luomani tarina tapahtuu. Se ei ole helppoa, vaikka olenkin saanut lukijoiltani kiitosta varsinkin luonnon kuvaamisesta.

Lukija ei oikeasti näe tarinan miljöötä. Kirjoittajan on jotenkin kuvattava se hänelle. Kuvausta ei saa kuitenkaan olla liikaa: arkielämässäkin liian suuri määrä informaatiota tukkii helposti ihmisen vastaanottokyvyn.

Silmien lisäksi otamme kontaktia ympäristöömme myös kuulemalla, haistamalla, maistamalla, ihomme kautta tuntemalla sekä aavistamalla "kuudennella aistilla".

Siinäpä keinovalikoimaa kirjoittajallekin - mutta vain kirjallisessa muodossa, kiitos. Kuinkahan kuvaisit itse tämän maiseman lukijallesi?

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Kirjan takakansi on kimurantti juttu

Keskiviikko 25.6.2014 klo 9.02

Ensi vuonna minulta ilmestyy uusi romaani. Taitaa olla järjestysluvultaan jo yhdeksäs.

Parhaillaan mietin sitä, kuinka kirjoittamani tarina pitäisi esitellä kirjan takakannessa. Päätöksen kirjan ulkoasusta ja esittelyteksteistä tekee lopullisesti aina sen kustantaja, mutta tokihan kirjoittajallakin on sanansa sanottavana toteutukseen. Kukaan muu ei tunne tarinaa niin hyvin kuin minä, eikä tiedä mitä olen yrittänyt sillä sanoa.

Takakannen esittelyteksti on kuulemma yksi kirjan tärkeimmistä osista. Sen luettuaan mahdollinen tuleva lukija joko hylkää kirjan tai valitsee sen luettavakseen. Teksti ei saa olla liian pitkä, ettei se uuvuta lukijaansa. Toisaalta siihen on sisällyttävä kaikki oleellinen kirjasta lukijaa kiinnostavassa muodossa.

Haastava tehtävä. Tämänhetkisessä ehdotuksessani takakanteen näkyy olevan tuhatkunta merkkiä. Siihen merkkimäärään olen sovittanut samalla useammankin ihmisen elämän.

Kuva ja teksti eivät ole toistensa korvaajia

Tiistai 17.6.2014 klo 9.45

Toimittaja-kirjailijana joudun jatkuvasti tarkkailemaan sitä merkkimäärää, jonka tarvitsen ja käytän tarinan luomiseen. Lehtijutuissa minulla annetaan yleensä jokin merkkimäärä, jota jutun pituus ei saa ylittää. Tilausnovellissa annetaan merkkimäärä, jonka pituinen tarinani täytyy vähintään olla.

Näyttää siltä, että olemme siirtymässä kirjainten informaatiovirrasta tiedon jakamiseen kuvina. Jo nyt monen lehtijutun pääkuva on isompi kuin tekstille varattu tila on. Nopeat kuvaleikkaukset ovat arkipäivää televisiosarjoissa: ennen kuin ehdit nähdä, mitä kuva esittää se korvautuu jo toisella kuvalla.

Uskon ja toivon, että tekstillä on tulevaisuudessakin vahvuutensa tunteiden ja tiedon välittäjänä. Tekstiin on pakko keskittyä, että sen sisällön ymmärtää. Sen ymmärtämiseen lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan kenties enemmän, kuin kuvallisen viestin ymmärtämiseen.

Jotta pysyisin kehityksessä mukana, yritän opetella yhdistämään kuvaa ja tekstiä uudella tavalla - niin myös tässä juhannustervehdyksessäni Teille lukijoille. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa - mutta ei se niitä kaikkia pysty korvaamaan.

Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14.17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9.29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Irti jatkuvan talouskasvun ihanteesta

Lauantai 19.4.2014 klo 9.16

Tutkijat Tuula Heine ja Maria Joutsenvirta kirjoittavat tämän päivän (19.4.) Helsingin Sanomissa hyvin talouskasvun ja hyvinvointivaltion yhteensovittamisesta. Yhtälö on lopulta mahdoton, vaikka ajatus jatkuvasta kasvusta on leivottu sisään vallalla olevaan oppiin kansakuntia ohjaavasta politiikasta.

Vuoden 2008 jälkeisen talouslaman olisi pitänyt jo opettaa jotakin. Jatkuvaa talouskasvua ei ole koskaan maailmanhistoriassa ollut olemassa. Kun järjestelmät ja odotukset on viritetty kasvun varaan, on historiallisessa perspektiivissä näinkin lyhyt ajanjakso saanut maailman kontalleen.

Yhdeksi, vähän pehmeämmäksi muotisanaksi on otettu kestävä kasvu. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Ei ainakaan pienempiä tavaravirtoja maailman valtamerillä ja valtateillä, eikä tuotannon ja palveluiden keskittämistä lähelle sitä paikkaa, missä ihmiset niitä tarvitsevat.

Sanaleikit ovat kirjailijalle herkullisia työkaluja – mutta pelkäänpä pahoin, että politiikassa ne ovat tuhoisia tulevaisuuden siemeniä

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Lukukoira on hieno keksintö

Perjantai 7.3.2014 klo 16.29

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla palkittiin koira ensimmäistä kertaa merkittävällä kirjallisuuspalkinnolla. Muistan, että sosiaalisessa mediassa asia herätti ihmettelyä joidenkin kirjailijoiden taholta: 10 000 euron turvin moni meistä pystyisi rauhoittumaan melkoiseksi toviksi luovan työn tekemiseen vailla taloushuolia.



Maailmalla luku- tai keskittymisvaikeuksista kärsiviä lapsia, tai muita lukuhaluisia auttaa noin 2 000 lukukoiraa. Suomessa niitä lienee viitisenkymmentä. Ensi viikosta lähtien Haminan pääkirjastossa voi tavata lukuharrastuksen merkeissä kuvassa näkyvät karvanaamat.

Minusta ajatus lukukoirista on hieno. Lemmikkieläimen rapsutus on tunnetusti yksi maailman rauhoittavimpia asioita. Miksipä siihen ei voisi yhdistää toista yhtä hyvää asiaa, lukemista.

Niobe on kohta lukijoilla

Perjantai 10.1.2014 klo 14.39

Uusin romaanini Niobe julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirjastot ja kirjakaupat ovat ottaneet sitä kiitettävästi listoilleen.

Tämä näkymä kirjastojen verkkosivuilla saa kirjailijan mielen iloiseksi: kirja on kohta lukijoiden käsissä. He tekevät tarinaan sen toisen puolen. Millainen kokonaisuus siitä muodostuu - sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Saattohoitajakissa, syövän tunnistava koira sekä luomakunnan kruunu

Lauantai 28.12.2013 klo 16.19

Meitä ihmisiä kutsutaan joskus luomakunnan kruunuiksi. Kruunuja tai ei, me uskomme olevamme kehittyneemmällä tasolla kuin mikään muu maapallolla asuva eliölaji.

Kovinpa ovat vajavaiset tietomme ja puutteelliset aistimme. Minna Lindgren kirjoitti Hesarissa 22. joulukuuta hienon kolumnin hoitavista kyvyistä, joita meille niin tutuilla lemmikkieläimillä on. Kuinka on mahdollista, että koira tunnistaa sairaalabakteerin tai syöpäsolut paremmin kuin yksikään ihmisen tekemä vekotin? Entä kuinka kissa voi tietää, kuka meistä on pian kuoleva?

Ainakaan toistaiseksi emme tiedä vastauksia. Ehkä niitä pitääkin etsiä sananmukaisesti koirien ja kissojen kanssa.

Kirjailija hengittää kielellään

Maanantai 18.11.2013 klo 7.15

Kirjoittajayhdistys Paltta järjesti lauantaina Kuusankoskella tapahtuman Väinö Linnalta lainatulla teemalla Kieli on kirjailijan tapa hengittää. Minulla oli kunnia toimia tilaisuuden puheenjohtajana.

Suomi on kaunis, rikas ja ilmaisuvoimainen kieli. En ole vielä löytänyt asiaa, jota sillä ei voi ilmaista. Ei hyvässä eikä pahassa.

Oli hauskaa kuulla, kuinka kirjoittamisen ammattilaiset suhtautuvat käyttämäänsä kieleen. Kirjailija Irja Sinivaaran lähtökohtana omaan työhönsä on enemmän mieli kuin kieli. Jari Järvelä pitää työpöytänsä vieressä 50-lukulaista tietokirjaa, josta löytyy sanoja vähän erikoisempiinkin tarpeisiin. Toimittaja-kriitikko Suvi Ahola pyrkii kirjoittamaan tekstinsä niin, että jokainen yhdeksän luokkaa peruskoulua käynyt ymmärtää.

Mikael Agricola julkaisi aapisensa, ensimmäisen suomenkielisen kirjallisen teoksen 470 vuotta sitten. Luulenpa, että kielen rikkauden vaaliminen on jatkossakin yksi kirjallisuuden suurimpia ja vaativimpia tehtäviä.

Romaani sairastaa. Miksiköhän?

Keskiviikko 30.10.2013 klo 17.42

Toimittaja Riitta Kylänpään raflaavasti otsikoitu juttu Suomen Kuvalehdessä on herättänyt keskustelua suomalaisen kirjallisuuden, eri toten romaanin tilasta. Moni kirjailijakollega tuntuu ottaneen jutun loukkauksena omaa ammattitaitoaan kohtaan.

En osaa oikein loukkaantua. Jostakin syystä Suomessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa kirjallisuudesta itsestään: on mietitty, miksei novelleja julkaista, on pelätty ja odotettu sähkökirjan tuloa, on odotettu joka ikisenä joulunalusaikana yhtä suurta hittiä jota kansa ostaisi niin että myyntikäyrät näyttäisivät yläviistoon.

Keskustelua tarvitaan. Ehkä se kertoo siitä, että kirjan asema instituutiona, yhtenä kulttuurimme peruskivenä on rapautumassa. On niin paljon kaikenlaista muuta: nopeampaa, helpommin sulavaa, visuaalisesti komeampaa...

Enemmän olen huolissani siitä, miksi käymme niin vähän keskustelua runojen, novellien ja romaanien teemoista. Niitähän kirjailijat yrittävät tuoda esille ja käsitellä.

Ainakin näin olen itse ymmärtänyt kirjallisuuden merkityksen.