Luonto on erilainen kuvassa ja tekstissä

Perjantai 25.7.2014 klo 10.00

Kirjailijana mietin paljon sitä, kuinka kuvaan tekstissäni lukijalle sitä ympäristöä, jossa luomani tarina tapahtuu. Se ei ole helppoa, vaikka olenkin saanut lukijoiltani kiitosta varsinkin luonnon kuvaamisesta.

Lukija ei oikeasti näe tarinan miljöötä. Kirjoittajan on jotenkin kuvattava se hänelle. Kuvausta ei saa kuitenkaan olla liikaa: arkielämässäkin liian suuri määrä informaatiota tukkii helposti ihmisen vastaanottokyvyn.

Silmien lisäksi otamme kontaktia ympäristöömme myös kuulemalla, haistamalla, maistamalla, ihomme kautta tuntemalla sekä aavistamalla "kuudennella aistilla".

Siinäpä keinovalikoimaa kirjoittajallekin - mutta vain kirjallisessa muodossa, kiitos. Kuinkahan kuvaisit itse tämän maiseman lukijallesi?

Kritiikki Niobesta ja politiikan tärkeydestä

Maanantai 7.7.2014 klo 8.19

Hyvän kirjakritiikin tekeminen on laji, johon minusta ei ole. Lukijan – kriitikon – on arvotettava lukemaansa vertaamalla sitä johonkin aikaisemmin lukemaansa. Hänen on kyettävä kertomaan kirjan teemoista ja jännitteistä paljastamatta niistä liikaa.

Kriitikon on muistettava, että se mitä hän kirjoittaa on hänen henkilökohtainen mielipiteensä – ei kaiken tyhjentävä totuus kyseisestä teoksesta.

Ritva Sorvali on kirjoittanut Kouvolan Dekkaripäivien nettisivuille kritiikin tammikuussa ilmestyneestä romaanistani Niobe. Kritiikissä hän kuorii auki teokseni keskeiset teemat, ajankuvan ja päähenkilöt. Nioben keskeiseksi sanomaksi hän näkee politiikan – eli yhteisen päätöksenteon – tärkeyden natsismin kaltaisten hirmuhallintojen syntymisen ehkäisemisessä.

Hyvä niin, kirjailija kiittää ja pokkaa. Joku muu kriitikko olisi voinut painottaa aivan toisenlaisia asioita teoksessa. Hän olisi ollut valinnoissaan aivan yhtä oikeassa kuin Ritva omissaan.

Kirjan takakansi on kimurantti juttu

Keskiviikko 25.6.2014 klo 9.02

Ensi vuonna minulta ilmestyy uusi romaani. Taitaa olla järjestysluvultaan jo yhdeksäs.

Parhaillaan mietin sitä, kuinka kirjoittamani tarina pitäisi esitellä kirjan takakannessa. Päätöksen kirjan ulkoasusta ja esittelyteksteistä tekee lopullisesti aina sen kustantaja, mutta tokihan kirjoittajallakin on sanansa sanottavana toteutukseen. Kukaan muu ei tunne tarinaa niin hyvin kuin minä, eikä tiedä mitä olen yrittänyt sillä sanoa.

Takakannen esittelyteksti on kuulemma yksi kirjan tärkeimmistä osista. Sen luettuaan mahdollinen tuleva lukija joko hylkää kirjan tai valitsee sen luettavakseen. Teksti ei saa olla liian pitkä, ettei se uuvuta lukijaansa. Toisaalta siihen on sisällyttävä kaikki oleellinen kirjasta lukijaa kiinnostavassa muodossa.

Haastava tehtävä. Tämänhetkisessä ehdotuksessani takakanteen näkyy olevan tuhatkunta merkkiä. Siihen merkkimäärään olen sovittanut samalla useammankin ihmisen elämän.

Kuva ja teksti eivät ole toistensa korvaajia

Tiistai 17.6.2014 klo 9.45

Toimittaja-kirjailijana joudun jatkuvasti tarkkailemaan sitä merkkimäärää, jonka tarvitsen ja käytän tarinan luomiseen. Lehtijutuissa minulla annetaan yleensä jokin merkkimäärä, jota jutun pituus ei saa ylittää. Tilausnovellissa annetaan merkkimäärä, jonka pituinen tarinani täytyy vähintään olla.

Näyttää siltä, että olemme siirtymässä kirjainten informaatiovirrasta tiedon jakamiseen kuvina. Jo nyt monen lehtijutun pääkuva on isompi kuin tekstille varattu tila on. Nopeat kuvaleikkaukset ovat arkipäivää televisiosarjoissa: ennen kuin ehdit nähdä, mitä kuva esittää se korvautuu jo toisella kuvalla.

Uskon ja toivon, että tekstillä on tulevaisuudessakin vahvuutensa tunteiden ja tiedon välittäjänä. Tekstiin on pakko keskittyä, että sen sisällön ymmärtää. Sen ymmärtämiseen lukijan on käytettävä omaa mielikuvitustaan kenties enemmän, kuin kuvallisen viestin ymmärtämiseen.

Jotta pysyisin kehityksessä mukana, yritän opetella yhdistämään kuvaa ja tekstiä uudella tavalla - niin myös tässä juhannustervehdyksessäni Teille lukijoille. Kuva kertokoon enemmän kuin tuhat sanaa - mutta ei se niitä kaikkia pysty korvaamaan.

Kirjailijalla voi olla pitkä raskausaika

Tiistai 27.5.2014 klo 14.17

Näihin samoihin aikoihin kesällä 2010 kirjoitin erääseen viestintähankkeeseen Suomenlahden saarille sijoittuvia tarinoita. Kesä oli silloinkin kauneimmillaan, mutta minä kuvittelin myös millaista on hylkeenpyynti keväisillä jäälautoilla, ja miltä tuntuu majoittua lumiluolassa keskellä kylmää valkoista lakeutta.

Sinä kesänä törmäsin ensimmäisen kerran eräällä saarella tapahtuneisiin asioihin melkein sata vuotta sitten. Ne tekivät minuun suuren vaikutuksen, aloin keräämään lisää tietoa noista ajoista ja tapahtumista. Lopulta minulla oli viime kesänä mahdollisuus päästä käymään tuolla saarella. Näin omin silmin saaren, sen rannat ja metsät. Tarina alkoi virrata vahvana mielessäni, minun oli pakko ryhtyä kirjoittamaan sitä paperille.

Tänä keväänä lähetin tarinasta hahmotelman kustantajalle. Tänään arvostamani kustannustoimittaja lähetti minulle viestin, että he ovat alustavasti varanneet kirjalle paikan heidän kustannusohjelmassaan syksylle 2015.

Työtä on vielä paljon tehtävänä, mutta jos hyvin käy romaani on lukijoiden käsissä viiden vuoden kuluttua ensimmäisen ideani syntymisestä. Ihmislapsen syntymä kestää hedelmöityksestä synnytykseen melkein aina sen saman yhdeksän kuukautta. Kirjallisen tuotoksen valmistumisaikaa ei voi etukäteen tietää.

Stephen King on joskus verrannut tarinan kirjoittamista vanhojen fossiilien kaivamiseen ylös maasta. Olen samaa mieltä - se on tehtävä rauhallisesti ja ajatuksella, jotta tarinan hauraat luut eivät rikkoudu.

Seitsemän tarinaa rikoksesta ilmestyy elokuussa

Perjantai 16.5.2014 klo 9.29

Elokuussa ilmestyy seitsemän Kariston kautta kirjojaan julkaisseen kirjailijan yhteinen antologia nimeltään Rikos - 7 rikostarinaa. Mukana on kovasti arvostamiani kirjailijoita - tosi mukavaa olla yksi tuosta joukosta. Kiitos siitä Karistolle.

Kirjoitin kokoelmaan ehkä vähän humoristisenkin, Viron viinaralliin sijoittuvan tarinan nimeltään Suljetun auton arvoitus. Suljettuja huoneita on rikoskirjallisuus täynnänsä - miksipä sabluunaa ei voisi sijoittaa autoonkin? Toivottavasti osasin sijoittaa tarinaan myös tummia sävyjä vaalealle pohjalle.

Samaan aikaan ilmestyy Karistolta muuten novellikokoelma nimeltään Rakas. Se sisältää romanttisia novelleja. Rikoksista pyydettiin kirjoittamaan seitsemän miestä, rakkaudesta seitsemän naista - olisipa joskus tulevina aikoina hauskaa kääntää tuo asetelma toisin päin, ja katsoa miten eri sukupuolten kuvittelema rakkaus ja rikos eroavat toisistaan.

En usko, että kovinkaan paljon. Tai muuten olemme aika heikoilla tässä elämässä.

Irti jatkuvan talouskasvun ihanteesta

Lauantai 19.4.2014 klo 9.16

Tutkijat Tuula Heine ja Maria Joutsenvirta kirjoittavat tämän päivän (19.4.) Helsingin Sanomissa hyvin talouskasvun ja hyvinvointivaltion yhteensovittamisesta. Yhtälö on lopulta mahdoton, vaikka ajatus jatkuvasta kasvusta on leivottu sisään vallalla olevaan oppiin kansakuntia ohjaavasta politiikasta.

Vuoden 2008 jälkeisen talouslaman olisi pitänyt jo opettaa jotakin. Jatkuvaa talouskasvua ei ole koskaan maailmanhistoriassa ollut olemassa. Kun järjestelmät ja odotukset on viritetty kasvun varaan, on historiallisessa perspektiivissä näinkin lyhyt ajanjakso saanut maailman kontalleen.

Yhdeksi, vähän pehmeämmäksi muotisanaksi on otettu kestävä kasvu. Mitähän se mahtaa tarkoittaa? Ei ainakaan pienempiä tavaravirtoja maailman valtamerillä ja valtateillä, eikä tuotannon ja palveluiden keskittämistä lähelle sitä paikkaa, missä ihmiset niitä tarvitsevat.

Sanaleikit ovat kirjailijalle herkullisia työkaluja – mutta pelkäänpä pahoin, että politiikassa ne ovat tuhoisia tulevaisuuden siemeniä

Kolmas versio tarinasta on kaikista vaikein

Tiistai 15.4.2014 klo 9.35

Kirjoitan parhaillaan erästä pitkää tarinaa. Idea siitä jäi päähäni jo vuosia sitten. Sen jälkeen tarinasta syntyi vähä vähältä sen ensimmäinen versio: hätäisiä pätkiä, ajatuksia henkilöhahmoista, ranskalaisia viivoja siitä mitä ehkä tulee tapahtumaan.

Toinen versio tarinasta oli noiden itujen liittämistä yhteen, aikatasojen viilaamista, lihan antamista ihmisille, sen ympäristön tarkempaa luomista jossa he elävät ja kuolevat. Toinen kirjoituskerta on monesti paras: alan tuntea, kuinka tarina ja sen henkilöt hengittävät omilla keuhkoillaan. Joskus – valitettavasti – tarinan luominen tyssää siihen: huomaan itsekin ettei se ole vielä kypsä jäämään eloon.

Kolmas kirjoittamiskerta paljastaa karuja totuuksia: tapahtumien ajoitus ei täsmää, olen kirjoittanut liian pliisuja ja kuluneita sanontoja, jokin ihmisen hahmo ei toimi, tarinassa on aukkoja, siinä on jossakin kohti ylimääräisiä osia.

Kolmas kerta on minun tarinanluontitavassani se kaikista vaikein, monesti yhtä helvettiä. Silloin minun on oltava armoton itse luomaani pientä maailmaa kohtaan. Viilaan, mitätöin, kyseenalaistan, poistan, vaihdan, rytmitän uudelleen. Muuten tarina ei kanna koskaan itse itseään.

Kunhan tämä raskas vaihe on käyty, olen valmis puolustamaan kynsin hampain tarinan eteen tekemiäni ratkaisuja. Kaikella on paikkansa, kun tarina joskus – toivottavasti – päätyy siitä pitävän kustannustoimittajan ja muiden lukijoiden luettavaksi. Niin se on – ainakin minun mielestäni.

Parasta tässä kolmannen kerran helvetissä on se, että tiedän nyt tarkkaan, miksi tarinan kirjoitan. Se kiteytys, yksi pieni lause joka kertoo kaiken kahdensadan sivun tarkoituksesta on löytynyt.

Niobe on kohta lukijoilla

Perjantai 10.1.2014 klo 14.39

Uusin romaanini Niobe julkaistiin virallisesti viime viikolla. Kirjastot ja kirjakaupat ovat ottaneet sitä kiitettävästi listoilleen.

Tämä näkymä kirjastojen verkkosivuilla saa kirjailijan mielen iloiseksi: kirja on kohta lukijoiden käsissä. He tekevät tarinaan sen toisen puolen. Millainen kokonaisuus siitä muodostuu - sen jätän lukijoiden päätettäväksi.

Kirjailija hengittää kielellään

Maanantai 18.11.2013 klo 7.15

Kirjoittajayhdistys Paltta järjesti lauantaina Kuusankoskella tapahtuman Väinö Linnalta lainatulla teemalla Kieli on kirjailijan tapa hengittää. Minulla oli kunnia toimia tilaisuuden puheenjohtajana.

Suomi on kaunis, rikas ja ilmaisuvoimainen kieli. En ole vielä löytänyt asiaa, jota sillä ei voi ilmaista. Ei hyvässä eikä pahassa.

Oli hauskaa kuulla, kuinka kirjoittamisen ammattilaiset suhtautuvat käyttämäänsä kieleen. Kirjailija Irja Sinivaaran lähtökohtana omaan työhönsä on enemmän mieli kuin kieli. Jari Järvelä pitää työpöytänsä vieressä 50-lukulaista tietokirjaa, josta löytyy sanoja vähän erikoisempiinkin tarpeisiin. Toimittaja-kriitikko Suvi Ahola pyrkii kirjoittamaan tekstinsä niin, että jokainen yhdeksän luokkaa peruskoulua käynyt ymmärtää.

Mikael Agricola julkaisi aapisensa, ensimmäisen suomenkielisen kirjallisen teoksen 470 vuotta sitten. Luulenpa, että kielen rikkauden vaaliminen on jatkossakin yksi kirjallisuuden suurimpia ja vaativimpia tehtäviä.

Romaani sairastaa. Miksiköhän?

Keskiviikko 30.10.2013 klo 17.42

Toimittaja Riitta Kylänpään raflaavasti otsikoitu juttu Suomen Kuvalehdessä on herättänyt keskustelua suomalaisen kirjallisuuden, eri toten romaanin tilasta. Moni kirjailijakollega tuntuu ottaneen jutun loukkauksena omaa ammattitaitoaan kohtaan.

En osaa oikein loukkaantua. Jostakin syystä Suomessa on keskusteltu jo pidemmän aikaa kirjallisuudesta itsestään: on mietitty, miksei novelleja julkaista, on pelätty ja odotettu sähkökirjan tuloa, on odotettu joka ikisenä joulunalusaikana yhtä suurta hittiä jota kansa ostaisi niin että myyntikäyrät näyttäisivät yläviistoon.

Keskustelua tarvitaan. Ehkä se kertoo siitä, että kirjan asema instituutiona, yhtenä kulttuurimme peruskivenä on rapautumassa. On niin paljon kaikenlaista muuta: nopeampaa, helpommin sulavaa, visuaalisesti komeampaa...

Enemmän olen huolissani siitä, miksi käymme niin vähän keskustelua runojen, novellien ja romaanien teemoista. Niitähän kirjailijat yrittävät tuoda esille ja käsitellä.

Ainakin näin olen itse ymmärtänyt kirjallisuuden merkityksen.

Novelli elää ja voi hyvin - Short stories are alive

Lauantai 12.10.2013 klo 12.54

Tunnettu lyhyiden tarinoiden mestari, kanadalainen Alice Munro sai ansaitusti tämänvuotisen Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Lyhyt tarina – novelli – elää tällä hetkellä nousukautta myös Suomessa. Minultakin on tilattu teksti erääseen ensi vuonna ilmestyvään novellikokoelmaan. Mielelläni tarjoukseen tartun.

Korkeintaan parisenkymmentä sivua sisältävässä novellissa ei ole tilaa monille rinnakkaisille tarinoille. On keskityttävä vain yhteen, ja yritettävä kertoa se hyvin. Henkilöhahmot on luotava pienin keinoin, eikä kaikkea heistä voi eikä ehdi kertoa.

Eräs paljon kirjoittava ihminen lausui äskettäin lehtijutussaan, ettei kirjoittaminen ole työtä. Olen vahvasti eri mieltä – ja novellin, jos minkä kertominen asettaa tekijänsä ammattitaidon terveellisellä tavalla koetukselle.

-------------------------

Canadian Alice Munro won Nobel prize in litterature this Year. She knows how to write a short story. Short stories are coming back in Finland, too. I'm going to write one of those to collection with other writers next Year, too.

In short story there is not space to tell much. There is only one story, and You have to do it well. You have to create Your characters with little ideas.

Somebody said recently in his column that writing is not working. I don't agree with that. Especially You need a professional touch if You try to write a good short story.

Lähtevien lintujen aika on hyvä aika kirjoittaa - Birds are leaving us, it is time to write

Maanantai 7.10.2013 klo 7.51

Sanotaan, että me suomalaiset olemme raskasmielistä kansaa. Että melankolia on meille ominainen mieliala.

Voi se niinkin olla. Ainakin lokakuussa, jolloin viimeiset muuttolinnut tekevät lähtöä etelään ja soilta voi kerätä karpaloita, noita kasvukauden viimeisiä marjoja.

Nyt on hyvä aika kääntyä itsensä puoleen, kuunnella mitä on kasvukauden aikana sisäänsä kerännyt. On hyvä aika saada se ulos, luoda jotakin.

Vaikka kirjoittamalla.

--------------------

They say, that finns are very melancholy people.

I agree with that. It feels that way in October, when last migratory birds are leaving us. Peatlands are covered by cranberries.

It is time to listen those things I collected to my mind during long summer days. Maybe something new is growing there.

It is time to write.

Kesän paras dekkari, kuulemma - Mr. Poirette said nice things about my book

Tiistai 10.9.2013 klo 7.31

Turha kai sanoakaan, että kirjailija kaipaa palautetta siitä mitä hän on kirjoittanut. Tietoa siitä, mikä hänen luomassaan teoksessa on koskettanut, mikä on toiminut, mikä on antanut ajattelemisen aihetta. Siinä kirjailijan työ ei eroa millään lailla muista ammateista.

Erityisesti olen tällä hetkellä kiinnostunut Ahventen valtakunnan ranskannoksen keräämistä kommenteista. Radio Tele Luxembourgin aamussa 7. syyskuuta kriitikko Bernard Poirette piti kirjaa parhaana tänä kesänä lukemanaan dekkarina.

Se tietenkin lämmitti mieltä. Mutta erityisen hyvältä tuntuu se, että hän oli löytänyt kirjasta juuri niitä asioita, joita olin yrittänytkin sen sisään kirjoittaa.

-------------------------------------

Writer like me wants to hear feedback about novel he/she has written. If it has touched it's readers. If it has worked in that way I wanted. If it has given something to think.

Especially - of course - I'm now interested about feedback concerning Le Royaume des perches, my novel that was translated to french this year. Mr. Bernard Poirette from Radio Tele Luxembourg said 7th september nice things about my book. He said, that it was best crime story he has read this summer.

Thank You, Mr. Poirette! I'm glad You found just those things from book I wanted You to find.

Link: http://www.rtl.fr/emission/c-est-a-lire/ecouter/le-royaume-des-perches-de-martti-linna-7764356068

Sarjakirjailija on ajan trendi

Keskiviikko 4.9.2013 klo 7.18

Arvostamani kirjailijakollega, kouvolalainen Jukka Behm kertoo tämän aamun (4.9.) Kymen Sanomissa uuden Lahjoja norsujumalalle-romaaninsa taustoista. Jutussa kerrotaan, että sarjat ovat jännityskirjallisuudessa vahva trendi. Niin myös fantasiassa, ja nykynaisten elämää kevyesti kuvaavassa chick lit -kirjallisuudessa. Jukan kertoman mukaan idea jännärisarjasta tuli kustantamolta.

Mikäpä siinä. Itsekin kirjoitan ”irtokappaleiden” lisäksi Sudenmaa-romaanisarjaa. Lukijana olen nautiskellut Henning Mankellin, Donald Westlaken, Rex Stoutin ja monen muun ”sarjakirjailijan” tuotannosta.

Usean saman päähenkilön ympärille, kenties samaan ympäristöön sijoittuvan romaanin kirjoittaminen aiheuttaa myös kysymyksiä. Kuinka paljon jo aikaisemmin kerrottujen asioiden tuttuus lukijoiden keskuudessa aiheuttaa rajoituksia kirjoittajalle? Entä aiheuttaako se joskus sitä, ettei kirjailija voikaan käsitellä jotakin häntä kiinnostavaa aihetta, koska se rikkoisi sarjan tyylin ja hengen?

Pieniä, mutta isoja kysymyksiä kirjoittajalle. Sarjakirjoittaminen on ookoo, mutta kirjoittajalla täytyy säilyä vapaus hypätä pois sarjasta, jos jokin käsittelyä kaipaava teema sitä vaatii. Muutoin kysymys on – niin luulen – omien näkemystensä huoraamisesta.

Vain tarinan kertoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Joskus - onneksi aika usein - kirjailija ei sitä itsekään tiedä.

Kaikilla linnuilla on oikeus tulla kuulluiksi

Maanantai 5.8.2013 klo 8.31

"Metsässä olisi hyvin hiljaista, jos vain ne linnut laulaisivat jotka laulavat parhaiten."

Tämän silmiini osuneen aforismin lausui aikoinaan Henry van Dyke, amerikkalainen kirjailija (1852-1933).

Kuten monet aforismit, tuokin pieni ajatus soveltuu moneen eri asiaan. Jokaisella julkaistavalla kirjalla on arvonsa. Ilman huonoja kirjoja ei olisi niitä hyviäkään. Jokaisella on oltava oikeus lausua asioista oma mielipiteensä, oikeus olla omasta näkökulmastaan oikeassa.

Maailman tapahtumista kiinnostuneelle kirjailijalle ajatus sisältää vahvan muistutuksen. On niin helppoa mennä mukaan pintaliitoon, peesata muiden ajatuksia, kuulla vain niitä jotka huutavat eniten.

Siellä jossakin syrjässä, siellä mihin muut eivät katso voi kuitenkin olla piilossa kertomisen arvoinen tarina.

Menestyskirjassa on oltava seksiä

Keskiviikko 24.7.2013 klo 7.07

Tulevana syksynä haastattelen yleisön edessä useampaakin kirjailijakollegaa. Kesän hiljaisina iltoina valmistaudun tehtävään lukemalla heidän viimeisimpiä teoksiaan. Yksi niistä on parhaillaan loppusuoralla. Pidän tästä romaanista: eläviä ihmisiä, elävää kieltä ja elämää suurempi tarina.

Sen lisäksi kirjassa on runsaasti rakastelukohtauksia, panoja ja raiskauksia. Miehen ja naisen sukupuolielimiä ja niiden eritteitä kuvaillaan useista eri näkökulmista. V- ja k-alkuisia nimityksiä noille elimille löytyy vaikka kuinka paljon.

Tätä kirjaa on kiitetty kaikissa lukemissani kritiikeissä. Sen omaperäistä kieltä, tarinan sujuvuutta, sen yleismaailmallisia teemoja. Mutta... seksistä ei yhdessäkään kritiikissä puhuta mitään.

Saman olen huomannut aikaisemminkin monen menestyskirjan kohdalla. Ilmeisesti kulttuuriarvoiltaan arvokasta romaania ei voi olla olemassa ilman seksiä. Siitä ei kuitenkaan puhuta, seksikohtausten kuvauksia ei arvoteta. Yksikään kritiikki ei kehu kirjojen panokohtausten laadukkuutta.

Liekö se korkeakulttuuriin kuuluvaa hienovaraisuutta, vai ihmisen todellisista mielenkiinnon kohteista vaikenemista? Seksi sinänsä ei ole enää mikään tabu kirjoittajille. Siitä kirjoittava kirjailija ei riko enää minkäänlaisia moraalisääntöjä.

Jos ette usko, niin menkää ja ostakaa tämän päivän iltapäivälehdet.

Kirjailija käy tänään tulevalla rikospaikallaan

Torstai 4.7.2013

Vierailen tänään itäisen Suomenlahden saarella. Sinne aion sijoittaa erään lähitulevaisuudessa työn alle tulevan tarinani. En tiedä vielä, tuleeko siitä romaani, pino novelleja vaiko jotakin muuta. Tähän astisten pohjatöiden onnistuttua hyvin uskon, että tuo työ toteutuu.

Käynti tapahtumien näyttämöllä on kirjailijalle jännittävä kokemus. Minulla on päässäni kuva saaresta sen perusteella, mitä olen lukenut ja kuullut – mutta noinkohan saari on sellainen? Todennäköisesti jo kirjoittamani lyhyet luonnehdinnat tarinan tapahtumista tulevat elämään sen mukaan, mitä tänään näen, kuulen, haistan, maistan ja aistin.

Tuolla saarella ovat aikoinaan eläneet ja hengittäneet ne ihmiset, joista aion kirjoittaa fiktiivisen tarinani. Ehkä tulen tuntemaan myös heidän läsnäolonsa. Tai ainakin saan tuntumaa siihen, millaista heidän elämänsä oli.

Kirjailijaksi synnytään - entä kirvesmieheksi?

Perjantai 21.6.2013 klo 9.50

Helsingin Sanomissa haastateltiin 20. kesäkuuta kirjailija Henna Helmi Heinosta. Hän on julkaissut yhden romaanin, ja ensi keväänä tulee jutun mukaan ulos nuortenkirja. En ole tutustunut Heinosen tuotantoon, mutta onnittelen hienosta saavutuksesta. Jokainen kirja on suuren työn tulosta.

Luin kuitenkin kirjailijahaastattelua hieman hämmentyneenä, kuten aikaisempiakin Heinosta koskevia lehtijuttuja. Niissä keskitytään häneen persoonana, ja hänen palavaan haluunsa olla kirjailija. Toimittajaminäni miettii, onko näkökulma jutun kirjoittajan vaiko jutun kohteen itsensä valinta.

On upea asia, jos joku haluaa olla kirjailija. Mutta silti näkisin mieluummin kaiken keskiössä tarinan. Sen kirjailijan luoman melkein totta olevan sadun, jolla hän yrittää saada jonkinlaista otetta tästä maailmasta, yrittää muuttaa jotakin näkymätöntä näkyväksi lukijoilleen.

Ehkä joku muu haluaa olla palavasti kirvesmies. Hän haluaa rakentaa talon, ja kertoo siitä kaikille. Se tulenpalava kirvesmies voi olla ihan kiva tyyppi, ja kenties taitava rakentajakin. Jostakin syystä haluaisin kuitenkin tietää enemmän itse talosta kuin sen rakentajasta.

Hyvällä tarinalla, ja hyvällä talolla kun on ainakin yksi yhteinen ominaisuus. Niihin kumpaankin jää mielellään pidemmäksi aikaa asumaan.

Viina on masenne, sanoi toimittaja Eve Mantu

Perjantai 24.5.2013 klo 7.12

Satuin avaamaan tiistain automatkalla Radio Puheen hyvään aikaan. Toimittaja Eve Mantu oli tehnyt ajatuksia herättävän dokumentin Lapualla Minnesota-menetelmän avulla ihmisiä viinasta vieroittavasta hoitopaikasta.

Alkoholismin seuraukset koskettavat järkyttävän suurta osaa meistä suomalaisista. Siitä huolimatta tuosta sairaudesta - sillä sairautta sen täytyy olla, tuon vahvan riippuvuuden viinaan - puhutaan vähän. Mieluummin puhutaan mielenterveyden ongelmista, työelämän ongelmista, väestön liian vähäisestä liikkumisesta, ylipaino-ongelmasta...

Mantu oli valinnut toimittajana työtavakseen fiksun tien. Hän peilasi koko ajan hoitolaitoksessa näkemäänsä ja kokemaansa omiin kokemuksiinsa alkoholistin omaisena ja läheisenä. Tuloksena oli lämmin, rohkea ja koskettava tarina.

Toimittajan, kuten kirjailijankin työssä on vaarana etukenoinen pönöttäminen kokovartalopeilin edessä. Silloin tuloksena on vain peilikuva, ei mitään kuvaa siitä mitä sen peilin takana ehkä on piilossa. Sen vaaran Mantu mielestäni vältti.

Viina on masenne! on kuunneltavissa Yle Areenassa